Oiva viime hetken joululahjavinkki

...on tämä jykevä, kuvitettu lahjakirja. Kuten useimmat jykevät, kuvitetut lahjakirjat, se sopii ennen kaikkea (jollei jopa yksinomaan) keski-ikäiselle keskiluokkaiselle lahjansaajalle. En tarkoita niitä, jotka itse identifioituvat keski-ikäisiksi ja keskiluokkaisiksi (se olisi pieni joukko), vaan niitä jotka voidaan tällaisiksi objektiivisesti havaita. He muodostavat enemmistön kaikista aikuisista lahjansaajista, onhan kaikkien ituhippikommareiden kanssa yleensä kivutonta sopia sitovista molemminpuolisista lahjomattomuusperiaatteista.

Kirjan aihevalinta ilmentää kevyttä ironiaa jykevän kuvitetun lahjakirjan konseptia kohtaan ja kaikkihan ironiasta tykkäävät. Erityisesti keski-ikäiset keskiluokkaiset lahjansaajat. Mutta samanaikaisesti lahjansaajalle on selvää, että lahjaan käytetyt rahat menevät lyhentämättöminä isolle rumalle sanomakonsernille. Tämä on joululahjan kyseessä ollen tärkeää. Näin ei nimittäin lahjan antajalle tarjoudu tilaisuutta poseerata millään tapaa “eettisenä” ihmisenä - mikä herättäisi luultavimmin ärtymystä itsekin paljon lahjoja (vaikkakin toki myös vuohia kehitysmaihin) ostaneessa keski-ikäisessä keskiluokkaisessa lahjansaajassa.

Silti mukana on myös eettinen juoni. Kun vain kaikki lahjansaajat tämän jykevän kuvitetun lahjakirjan edes pintapuolin lukisivat, siirtyisi kenties koko joukko äänestäjiä Kokoomuksesta Vihreisiin (askel se on pikkuruinenkin askel) ja arjen solidaarisuusverkosto vähän paranisi, kun kirjan lukeneet lääkärit ja lakimiehet alkaisivat tarjota paperittomille palvelujaan ilmaiseksi, poliisit jättäisivät heidät pidättämättä ja naistenlehden toimittajat tekisivät heistä uusia koskettavia henkilökuvia.

Tokikin kirjan olemassaolossa on jotain syvästi kiusallista: sovinnaista visuaalista estetiikkaa yhdistettynä (ketä tahansa) koskettaviin inhimillisiin nyyhkytarinoihin ja ihan tyhmässä formaatissa. Mutta näin se vaan maailma toimii. Nielkäämme mukinat: ei kun ostoksille, vielä ehtii.

Liikuntapuhetta: pieni astangaylistys

Mitä liikunnasta puhumiseen tulee, kaikki lähtökohtaiset intuitioni ovat jotakuinkin samat kuin Tuomas Nevanlinnalla (esim. täällä). Se, että ihmiset puuhastelevat oman kehonsa kanssa kaikenlaista, on toki sinänsä ymmärrettävää ja inhimillistä - mutta se että joku alkaa seurassa puhua näistä banaalin tyylittömistä puuhasteluistaan (raportointihengessä, kokemuksiaan sen teoreettisempiin kysymyksiin kytkemättä), tuntuu aina jotenkin äärimmäiseltä tilannetajuttoman itsekeskeisyyden ilmentymältä.

Olen itse liikunnanharrastaja juuri kaikkein säälittävimmästä päästä: sellainen, joka keski-ikäistyessään alkaa huomata oman kuolevaisuutensa, luopuu hädissään liikunta-asioita kohtaan perinteisesti tuntemastaan halveksunnasta ja yrittää tehdä senkin maailman suuntaan pieniä symbolisia sovituseleitä. Alle kolmikymmenvuotiaana ei olisi todellakaan päähäni pälkähtänyt osallistua johonkin ohjattuun liikuntaan.

Tästä kaikesta huolimatta tahdon tässä nyt ääneen sanoa, että minusta astangajooga on sangen miellyttävää. Tämän olin kypsä tunnustamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun muuan ikävä ulkoinen olosuhde koko alkuvuoden esti minua joogaamasta ja herätti nimenomaan siksi melkoisesti ärtymystä. Olosuhde väistyi pari kuukautta sitten ja nyt on ollut tilanne sillä tapaa suotuisa, että voin joogata vaikka joka arkiaamu, jos haluan. Yllättävän usein huomaan haluavani.

Moni muukin anti-liikuntaihmisenä itseään pitävä tuntuu sympatisoivan astangajoogaa. Luultavin syy tähän on se, että astangassa päähuomio on koko ajan nimenomaan hengityksen kontrollissa. Sopii siis kaikille niille, joiden pääasiallinen syy välttää useimpia liikunnaksi kututtuja toimintoja on se, että epämukava hengästys iskee päälle paljon ennen kuin vaikkapa hikoilusta on merkkiäkään. Astangassa tilanne pakotetaan päinvastaiseksi varsin jämerin keinoin.

En voisi kuvitella harrastavani joukkuepelejä, saati jotain missä tehdään ryhmässä samoja liikkeitä samaan tahtiin. Mutta vähintään yhtä tärkeää on, ettei tarvitse yksinään liikkua. Minua ei kiinnosta oma kehoni ja sen suorituskyky niin paljon, että tahtoisin ottaa sen kehittämisestä itse vähäistäkään vastuuta, ts. perehtyisin teoreettisesti johonkin liikuntamuotoon niin paljon, että voisin siinä toimia itse omana valmentajanani. Jos lähtisi yksikseen höseltämään jonnekin pururadalle, pitäisi kai edes vähän tietää mikä on turvallista ja/tai hyödyllistä, mutta astangassa voi delegoida kaiken ohjaajalle. Ohjaaja siinä sitten läsnäolevana tarkkailee ja puuttuu asiaan, jos teen jotain väärin. Jollen ensimmäisestä puuttumisesta ymmärrä, mitä oikeastaan tein väärin, ohjaaja toistaa korjauseleen niin kauan, että ymmärrän. Astangassa käytetään suhteellisen hyvää korjauselevalikoimaa, eikä esimerkiksi oleteta, että kaikki välttämättä ymmärtäisivät visuaalisia malleja (“tee perässä näin“) . Sitten kun aiheelliseksi näkee, ohjaaja ilmoittaa, että nyt voitaisiin ottaa uusi liike ohjelmistoon. Kun on ulkoapäin tarkkailtu, voi keskittyä ihan vain tekemiseen kaikenmaailman itsearviointien sijaan.

Pidän joogakoulun ulkoisista puitteista myös. Liukuvat harjoitusajat tarkoittavat, että ihmisiä koko ajan tulee ja menee, huomaavaisen huomaamattomasti. Ihmiset joogaavat rinnakkain, jokaisella on vähän eri sarja tehtävänään, vähän eri vauhti. Ei turhia erotteluita tason mukaan (paitsi ihan aloittelijat tietysti erikseen), kaikki sukupuolet sekaisin. Eikä mitään mahdollisuuksia välinepelleilyyn: joogamaton kun ostaa kerran viidessä vuodessa, niin se on sitten siinä.

Ja se parikymmenääninen kurkunpäähengityksen kohina ympärillä on jotenkin kivan tunnelmallinen.

Mutta jos totta puhutaan, niin kuolevaisuudentunteen hälventäjänä ja keski-ikäisten lohduttajana astanga on harvinaisen surkea liikuntamuoto. Elinvoimaisuusnäkökulmasta se, että saa pantua kehonsa erikoisiin solmuihin, ei nyt vain mitenkään rinnastu siihen, että saisi sen vaikkapa juoksemaan vaivatta pitkiä matkoja. Mutta kun tuolla omallani ei ole kerrassaan minkäänlaisia lahjoja kuin enintään juuri solmualalla, niin päteköön siinä sitten.

On todennäköistä, että kaikki hardcore-astangajoogit ovat melkoisia hörhöjä, mutta se häiritsee minua nykyisin hämmästyttävän vähän. Saleihin sijoitellaan alttarinomaisesti gurun kuvia ja koulun pukuhuoneen ilmoitustaululla mainostetaan kaikkea "vaihtoehtoista" auranluennasta alkaen, mikä kyllä alkuun sai hieman epäluuloiseksi. Luultavasti alan leirit ja retriitit pursuilisivat kaikkea esoteerista energiavirtatietämystä, mutta normaaleilla tunneilla hörhöyden konkreettisin ilmentymä taitaa olla sääntö, jonka mukaan kuukautisten aikaan ei saa joogata. Perustelut ovat tieteellisyydessään tasoa "astanga on puhdistava harjoitus ja koska kuukautiset sinällään ovat puhdistava kokemus, olisi näiden yhteisvaikutus liian raju".

Huomaan välttäväni joogaamista kuukautisten aikaan, vaikka tuskin siitä nyt kovin helposti voisi jäädä kiinni. Ei minulla ole mitään mielivaltaisten sääntöjen noudattamista vastaan, jos ovat noinkin avoimesti mielivaltaisia. Joogakoululla joogakoulun säännöin.

Jos osallistuisin poliittiseen keskusteluun

Melkein tekisi mieli kirjoittaa närkästynyt kommentti myös tästä kaikkein uusimmasta, räikeästi alkeellisintakin oikeustajua loukkaavasta laista, joka pian (taannehtivasti - kuinkas muutenkaan!) astuu voimaan. En silti haluaisi haluta kommentoida moisia, sillä se energia, joka on käytettävissä reaalipoliittisten kysymysten ajatteluun, kannattaisi tietysti keskittää oikeasti merkityksellisiin kysymyksiin. Tuohan on sinänsä aika puhtaasti symbolinen lakiuudistus, käytännöllisesti ottaen kaikki sen oikeusvaikutukset voi pienellä vaivannäöllä kiertää. Toki sen ansiosta noussee monenkin ihmisen kynnys ryhtyä epäsäätyiseen avosuhteeseen itseään oleellisesti rikkaamman tai köyhemmän henkilön kanssa, kun sellainen kerta näinkin arvovaltaisella tavalla epäilyttäväksi touhuksi leimataan (ts. viestitään, että parempi olisi tällaisessa tapauksessa osapuolten vain suosiolla luopua kaikista pyrkimyksistä tasa-arvoiseen suhteeseen taloudellisesti itsenäisinä ihmisinä). Mutta joka tapauksessa tällainen laki vaikuttaa ihmisten elämään lähinnä vain kiertoteitse, moraalisen sanomansa kautta.

En ole ainoa joka tuohtuu lakien symbolisista viesteistä – massathan toki ottavat mitä innokkaimmin kantaa juuri luonteeltaan lähinnä symbolisiin säännöksiin. Mutta tunnen kyllä kaikkein syvintä vieraantuneisuutta koko ihmiskunnasta juuri näiden symbolisten taisteluiden alueella – esimerkiksi havaitessani, että ihan järkevätkin ihmiset nousevat kyllä sankoin joukoin puolustamaan homojen oikeuksia kirkolliseen vihkimiseen mutta samaan aikaan sivuuttavat olankohautuksella sen, että ihmisiä kielletään asumasta yhdessä ja hankkimasta lapsia, jolleivät he samalla teeskentele halukkuutta sulauttaa yksilölliset elämäntyylinsä yhteen kuin naimisissa ikään. Ja ilmeisesti nämä viimeksi mainitut normitukset kokee syvästi loukkaavina minun lisäkseni vain jokunen avioliittofundamentalistinen kepulainen...

No, onneksi sentään oikeasti merkityksellisiä poliittisia kysymyksiä on tapana käsitellä ihan tolkulliseen sävyyn - ainakin tietyissä piireissä eli niissä, joita esimerkiksi tämän juuri äsken läpi selaamani pamfletin kirjoittajakunta edustaa. Sisältö näyttää olevan ihan niitä samoja perusasioita, joista nyt on jo pamfletoitu vuosi jos toinenkin, mutta joista jankuttamista on ilmeisesti syytä vain jatkaa, kun ei viesti ole edes Vasemmistossa mennyt läpi. Hyvä että joku jaksaa kaikkein itsestäänselvimpiäkin itsestäänselvyyksiä toistella, sitähän kai poliittiseen keskusteluun osallistuminen edellyttää.

Tänään tunnen myös tarvetta ottaa kantaa kysymykseen, onko tolkun hiventäkään siinä ehdotuksessa, että kehitysyhteistyöjärjestöille suunnatut lahjoitukset saisi vähentää verotuksessa.

Ei ole.

(Onpa virkistävää esittää mielipiteitä.)

Vihreä lanka, joka tuota mainittua kysymystä esiin toi, totesi sivulauseessa, että yliopistoille annetut lahjoitukset saa nyt jo verovähentää. Kääk, en ollut tiennytkään. Täytyy kyllä sanoa, että mikä tahansa tiettyä yhteiskuntafilosofiaa johdonmukaisesti toteuttava veropoliitiikka olisi jotenkin siedettävämpi vaihtoehto kuin nämä läpinäkymättömät tilkkutäkkisysteemit.

Ehkä pitäisi tässä jokin verotusfilosofinen pamfletti kirjoittaa.

Ihan tyypillinen fanikin vielä

Maarit Verrosesta vielä sen verran, että kaikki lukemani verroset ovat olleet jollain tapaa kiehtovia, vaikkei monikaan niistä ole kirjana onnistunut ollenkaan siten kuin nämä kaikkein yhteiskunnallisimmat. Verronen kuvaa toistuvasti aivan tiettyä (neuroottisuudessaan ja omahyväisyydessään lievästi ärsyttävää) ihmistyyppiä - sellaista, joka on sangen yleinen elävässä elämässä mutta jostain syystä siivottu pois kaunokirjalllisuudesta.

Jos minulle annettaisiin mahdollisuus henkilökohtaisesti tutustua vapaasti valitsemaani kotimaiseen nykykirjailijaan – esimerkiksi “mukaan autiolle saarelle” -menetelmällä – valitsisin ilman muuta Maarit Verrosen.

Pirkko Saisiota puolestaan en ottaisi autiolle saarelle, sillä hän on sillä tapaa itsensä henkilöbrändännyt, että tässähän tuntuu siltä kuin tuntisin hänet jo muutenkin. Että mitäpä sitä enää.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin: olen kiihkeä Saisio-fani. Niinkin kiihkeä, etten edes kaikki tahdonvoimani keskittäen kyennyt pidättäytymään ottamasta Lokikirjaa kirjaston uutuushyllystä, vaikka jo muutaman sekunnin selailusta arvasin, että laadukas taide-elämys sen lukeminen ei tulisi olemaan.

Eikä totisesti ollutkaan.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin: nautin Lokikirjasta suuresti. Luin sen yhteen menoon ja hihitin lukiessani ainakin joka toiselle kömpelölle puujalkavitsille.

Mutta olihan se jotenkin kauhean kiusallista. Kiusallisuuden perusrakenne: fani huomaa että on muitakin faneja ja alkaa nähdä miten suurella ammattitaidolla hänen fanituskohteensa on fanituotteeksi rakennettu. Alkaa tuntea faniutensa epäautenttiseksi - sillä juuri siitä on Lokikirjan olemassaolo eli kustannetuksi tuleminen täysin kiistaton todiste. Mistään muusta syystä kuin vahvan faniuden jo riivaamana ei yksinkertaisesti kukaan moista lukisi. On selvää että Siltalalla tiedetään tämä: siellä brändäysryhmässä on suunniteltu, että kyllä näitä kaikkia puuduttavia vieras- ja ruokalistoja ihan hyvin julkaista, kunhan jossain vain salaperäisesti vilahtelee persoona Saisio.

No tämmöistä on fanin arki. Lokirjan jatko-osankin varmaan luen, jos ilmestyy. Puolustuksekseni sanottakoon, että enemmän silti odotan Voimattomuuden ja Kohtuuttomuuden jatko-osaa (eikö sen trilogia pitänyt olla?) ja olen vilpittömästi sitä mieltä että 90% Saision tuotannosta on myös ihan oikeasti eli faniudestani riippumatta hyvää kaunokirjallisuutta. Vaikkei sitä tietysti Lokikirjasta arvaisi.

Kirkkaan selkeää

Luin Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää. Tykkäsin. Kirjan maailma on tosin lähes sama kuin Karsintavaiheenkin - mutta se maailma on hieno! Tällä en tarkoita, että se olisi jotenkin yllätyksellisesti ja mielikuvitusta käyttäen rakennettu. Päinvastoin: se on ihan tämä tuttu nykymaailma, vain hyvin lievästi muunneltuna. Se on maailma, jonne päädymme läheisessä tulevaisuudessa, jollei nyt mitään ihan erikoista satu. Mutta nykyisyydestä mukaan otetut elementit on valittu tyylikkään provokatiivisesti.

Parasta on, että Verronen nostaa reippaasti yhteiskunta-analyysinsa pääosaan juuri paskaduuniprekariaatille tutut työelämäkäytänteet. Koko kuvattu järjestys lepää niiden varassa, teoksen maailma on ennen kaikkea maailma, jossa joka ikinen ihminen on saatu (hyvällä tai pahalla) uskomaan, että mikä tahansa työ on parempaa kuin joutenolo. Kaikki muu on loogista seurausta tästä - ja siinä sitä sitten mennään… Esimerkiksi teknologiaan tulkitsisin Verrosen suhtautuvan aika neutraalisti. Se että ihmiset hänen kuvaamassaan maailmassa sirutetaan, ei selitä yhtään mitään kyseisestä maailmasta. Yhtä hyvin siruttomat voisivat olla arkisesti paperittomia, tällaisten pikku yksityiskohtien sirottelu ympäriinsä on vain tapa kertoa, että ollaan (lähi-)tulevaisuudessa. Ratkaisu on myös hauska. (Se että yhteiskunnallinen realismi naamioituu tahallisen kömpelösti huonoksi scifiksi on vanha vitsi - mutta tavallaan toimii.)

Minulle tuli kirjasta poliittisesti toiveikas olo: jos näin tarkkanäköistä valta-analyysia kirjoitetaan (ja ilmeisesti myös luetaan), vieläpä näin populääreissä ja keveissä muodoissa, ollaan jo aika pitkällä. Vaikkei Kirkkaan selkeää minulle itselleni tuonut kovinkaan paljon uutta enää erinomaisen Karsintavaiheen jälkeen, niin jotenkin voisi kuvitella, että Tiksu P:n kaltainen, tunne-elämältään entistäkin haaleampi päähenkilö saattaisi onnistua ohjaamaan Verrosen tekstien vastaanottoa selkeämmin yhteiskunnalliseen suuntaan. Se ihmisryhmä, joka on tottunut lukemaan kaikkea kaunokirjallisuutta joko päähenkilöön eläytyen tai päähenkilöä psykopatologisoiden, joutuu viimeistään tämän kirjan kohdalla valitsemaan jonkin muun lukustrategian. (Siis vaikkei vielä Karsintavaiheen kohdalla olisi kokenutkaan joutuvansa.)

Mutta kun sitten googlasin esiin pari arviota kirjasta, toiveikkuuteni huomattavasti väheni. Siellä tulkittiin, että Kirkkaan selkeää on ”kaukaiseen tulevaisuuteen” sijoittuvaa ”synkkää scifiä”. Sitten alettiin kauhistella (teoksen oletetusti paljastamaa) maailman yliteknologisoitumista ja luonnosta vieraantumista.

Se kyllä pitääkin selvästi paikkansa, että eläytymiset ja psykopatologisoinnit vastaanotosta tällä kertaa puuttuvat – mutta tilalla on valittelua kirjan ”psykologisesta ohuudesta”. Mitähän sekin tarkoittaa - sitäkö ehkä, että materiaalia eläytymiseen ja psykopatologisointeihin on liian vähän? Kirkkaan selkeää on tosiasiassa kaikkea muuta kuin psykologisesti ohut, se on silkkaa sopeuttamisen psykologiaa. Sehän tästä tulevaisuusvisiosta niin pelottavan tekeekin: monenlaisia poliittisia ja taloudellisia vallan muotoja voi mainiosti kuvitella kirjassa kuvatun ”tavallisen ihmisen arjen” taustalle. Kirja pysyttelee (taloudellisesti huono-osaisehkon) minäkertojan näkökulmassa ja hänen kokemukselleen on ominaista täydellinen kiinnostuksen puute siihen, mitä maailmassa on poliittisesti tai taloudellisesti tekeillä. Tuloksena on aika veikeä, tarinaton epäromaani: lukija turhautuu, kun hänen eteensä heitellään kerta toisensa jälkeen johtolankoja, joihin minäkertoja ei mitenkään tartu (ja jotka siis liukuvat lukijankin ulottumattomiin). Ei niin etteikö minäkertoja huomaisi johtolankoja tai tajuaisi niiden merkitystä, häntä ei vain kiinnosta.

Viimekätinen viesti tietysti on, että tämä tuskastunut lukija yrittää itse luoda vääränlaista tarinaa ja etsii Valtaa (eli järjestyksen tärkeimpiä tukipylväitä) ihan väärältä tasolta.

Tuo ihan sama kerronnallinen rakenne minua muuten taisi Michael Haneken Valkoisessa nauhassakin eniten viehättää. Elokuvan loppu, jossa kertoja käänsi muitta mutkitta huomion omaan elämäntarinaansa oli hienon antiklimaattinen: eihän katsoja ollut missään vaiheessa ollut vähääkään kiinnostunut hänen rakkaushuolistaan tai muista sensellaisista sivujuonteista. Verrosen asetelmissa rakkaushuolten tilalla ovat työnhankinta- ja toimeentulohuolet. Sama perusteema, kuvattavana vain eri historiallinen tilanne.

Kommunikaatiosta

Netinkäyttön moraalinen paheksunta elää hämmentävän sitkeässä, vaikka sen ilmenemismuodot ovatkin ajan myötä muuttuneet vähän hienovaraisemmiksi. Enää ei kukaan sano, että menisit nyt vaan reippaasti sienimetsään tai askartelisit lastesi kanssa joulutonttuja, senkin tosielämästä vieraantunut nettiaddikti. (Tosin monikin netinkäyttäjä selvästi kokee tarvetta puolustautua juuri näitä menneisyyden ääniä vastaan ja todistelee nettifoorumeilla kiivaasti juuri sitä, että hänen elämäänsä kuuluu kyllä muutakin kuin vain lukemista ja kirjoittamista eri muodoissaan). Uusien moralistien mukaan pahuus ei kuitenkaan piile niinkään siinä, että ihmisten välinen kommunikaatio tapahtuu tietokoneitse, kuin siinä, että se on anonyymiä. Näin voidaan antaa synninpäästö kaikkien tasapuolisesti harjoittamalle facebookkaukselle ja kohdentaa paheksunta juuri siihen, mikä nettikommunikaatiossa on kaikkein hienointa ja radikaaleinta. Toisin sanoen juuri niihin elementteihin, jotka aidosti uhkaavat tosielämän sosiaalisten hierarkioiden monopolia mahdollistamalla sen, että ihminen voi olla läsnä useissa eri yhteisöissä ja esiintyä jokaisessa eri nimimerkillä ilman, että on missään osoitettavissa sellaista ylintä paikkaa, jossa hän “omana itsenään”, “omalla nimellään” tekee tiliä persoonansa eri puolista ja siitä miten ne viime kädessä liittyvät yhteen. Juuri nimimerkkiperinteen ansiosta netissä on mahdollista kommunikoida lähtökohtaisen tasa-arvoisesti: oletusarvohan on, että sillä, mikä kenekin osallistujan asema kulloisenkin foorumin ulkopuolisessa maailmassa on, ei tunnusteta olevan mitään merkitystä.

Totta kai tällaisten demokraattisten paikkojen olemassaolo kismittää niitä, jotka ovat tehneet työtä oman nimensä rakentamiseksi eli sosiaalisen asemansa eteen. Siinä missä netinkäytön varhainen moralistinen paheksunta tuli ikään kuin alhaaltapäin (“mikä oikein luulet olevasi, kun ei Tavallinen Elämä riitä, vaan pitää jonnekin internettiin päästä...”), uusi tulee selvästi ylhäältä: se ilmentää etuoikeutettujen halua pitää kiinni omalla nimellään saavuttamistaan etuoikeuksista.

Nyt sanotaan, että on toki sinänsä ok keskustella netissä, mutta että keskustelun “laadun” takaa vain se, että pannaan reilusti oma nimi ja kuva profiiliin. Blogimaailman uusimman anonymiteetinvastaisen rintaman ehkä kiihkein soturi Antiaikalainen on tätä kantaa edustavien joukoissa ihan piristävä poikkeus sikäli, ettei hän ilmoita vastustavansa ainoastaan nettikeskustelua vaan keskustelua ylipäätään. Tämä onkin rehellistä. Se ettei halua saada kommentteja muilta kuin omilta kavereiltaan on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä. Joskus nyt vain ei kiinnosta tutustua keneenkään (kun ei ehkä tuttujenkaan kanssa kommunikointiin riitä energiaa) eikä kuulla yhtään uutta ja yllättävää ajatusta (kun on entisissäkin vielä hämmentävän paljon sulattamista). Jos tilanne on on (väliaikaisesti tai pysyvästi) tämä, se on hyvä tiedostaa ja tehdä selväksi.

Useimmat anonyymien nettikeskusteluiden paheksujat väittävät kuitenkin lämpimästi kannattavansa keskustelua ja kommunikaatiota. Anonyymi nettikeskustelu vain on niin vääränlaista: niin aggressiiviista, epäasiallista, epäystävällistä... Ei siis mitään aitoa kommunikaatiota lainkaan, he julistavat ja antavat ymmärtää itse omissa yksityisyyksissään harjoittavansa nimenomaan aitoa kommunikaatiota: kerrassaan avartavia toiseuden kohtaamisia tapahtuu heille siellä piiloissaan tämän tästä.

Ja sellainen hurskastelu minut totisesti saa ärtymään.

Toki useillekin nettikeskusteluille on ominaista aggressiivisuus ja krooninen ohipuhunta. Jotkut väittävät asiaintilan johtuvan siitä, että netissä ihmiset kohtaavat sellaisiakin ihmisiä, joita eivät sosiaalisesti segregoituneessa tosielämässä kohtaa. Keskiluokkaiset ihmiset keskiluokkaisilla työpaikoillaan törmäävät vain kaltaisiinsa, niihin jotka oikeastikin ovat kaikesta suunnilleen samaa mieltä ja puhuvat arjessaan suunnilleen samaa kieltä. Enpä oikeastaan usko. Luulen, että netissä anonyymeinä kohdataan enimmäkseen ihan niitä samoja ihmisiä kuin työpaikan kahvihuoneessakin. Ja ihmisiä raivostuttaa juuri se, että he aavistavat näin olevan.

Oleellinen kysymys ei olekaan, miksi nettikeskustelijat puhuvat kroonisesti toistensa ohi, vaan mikä tästä ohipuhunnasta juuri netissä tekee niin sietämätöntä, että ihmiset joutuvat raivon valtaan ja tahtovat vimmaisesti torjua kaiken näkemänsä. No, netissä ohipuhunnat dokumentoituvat kiusallisen objektiiviseksi todistusaineistoksi siitä, miten huonosti ihmiset lukevat toisiaan, siitä miten harvoin he pysähtyvät kuuntelemaan saati ymmärtävät kuulemaansa. (Runoilijatkin. ) Ehkäpä nettikommunikaatio on raivostuttavaa juuri koska sitä yrittäessään päätyy helposti lähelle sen oivaltamista, miten vaikeaa toisten ihmisten (ainakin kaikkien muiden kuin lähimpien ystävien) kohtaaminen tosielämässäkin on?

Myös netin ulkopuolella ollaan tämän tästä tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden yksilöllisistä luontumuksista ei juuri mitään tiedetä ja joiden kanssa jutellessa väärinymmärrysriski on ihan perusasioissakin huomattava. Mutta entä jos ainoa mikä ihmistä sellaisissa tilanteissa suojaa aggressiiviselta turhautumiselta onkin biologia? Entä jos ihminen nyt vain on sillä tapaa ohjelmoitu, että kun se puhuessaan näkee ympärillään elekieleltään myötämielisiä, tuttua minimipalautetta antavia lajitovereita, se tuntee olonsa hyväksi ja kuvittelee ajatustensa tulevan ymmärretyiksi? Entä jos netissä uhkaa paljastua, miten suuri osa kaikesta tästä arkisesta yhteisymmärryksestä on illuusiota vain?

Mutta ei sellainen vilpitön kauhukaan kaikkea selitä. Kaiken muun kuin omalla nimellä tapahtuvan kommunikaation mustamaalaamisessa on myös harkitun propagandatyön piirteitä.

Nimettömän kommunikoinnin vastustajat ottavat mielellään siitä esimerkikseen jonkin verkkohesarin keskustelupalstan tyyppisen foorumin, jossa ei juuri pysyvillä profiileilla pelata, vaan osallistujat vaihtuvat aiheiden mukana ja jokaista puheenvuoroa täytyy kommentoida omana itseriittoinen kokonaisuutenaan. Tällaisen täysin anonyymin keskustelun onnistuminen onkin epäilemättä kaikkein vaikeinta: se edellyttää kykyä kuunnella, ottaa jokainen repliikki kirjaimellisesti, pidättäytyä ylimääräisistä oletuksista, olla projisoimatta repliikin taakse mitään. Jotain kaunista sellaisesssa kommunikaatiossa on, sitä haluaisi osata. Toisaalta ei ole ihme, että nämä täysin anonyymit kommunikaatioyritykset netissä niin usein menevät mönkään, sillä asetelma on oikeastikin lähtökohdiltaan haasteellisempi kuin netin ulkopuolisissa tilanteissa juuri koskaan.

Mutta eihän suurin osa nettikommunikaatiosta tuollaista ole, vaan tapahtuu jollakin erikoistuneemmalla palstalla palstan omien vakionimimerkkien kesken. Sellaisen kommunikaation onnistuminen ei välttämättä edellytä yli-inhimillistä kykyä ennakko-oletuksista pidättäytymiseen, vaan apua on myös esimerkiksi aidosta henkilökohtaisesta kiinnostuksesta ja kokonaisvaltaisesta eläytymiskyvystä toisen maailmanhahmotustapaan - ihan kuin netin ulkopuolellakin. Pitkään jatkuva nimimerkkipohjainen nettikommunikaatio on toisiin ihmisiin tutustumista, ja jos jollain alalla internet mielestäni selkeästi voittaa kaikki yleisesti käytössä olevat kasvokkaiskommunikaation muodot, niin juuri uusiin ihmisiin tutustumisen väylänä. Ei ihme, että juuri tämä nettikommunikaation funktio kaikkein kiivaimmin halutaan sivuuttaa. Puhutaan ikään kuin kommunikaatiota olisi netissä vain kahta lajia: yhtäältä sitä joka tapahtuu “omalla nimellä” (paradigmaattisena tapauksena Facebook, jossa kaikki kommunikaatioon osallistuvat aina jo valmiiksi ovat toisilleen tuttuja) ja toisaalta sitä joka tapahtuu “anonyymisti” (paradigmaattisena muotona HS:n tai Suomi24:n tyyppinen keskustelupalsta, jossa pysyvien nimimerkki-identiteettien muodostus ei ole oleellisessa roolissa).

Ja huolestuttavasti vaikuttaa siltä kuin itse nettitodellisuus olisi hyvää vauhtia mukauttamassa itseään tähän moralistien luomaan jäsennykseen, ruumiillistamassa kahtiajakoa.

Erityisen selvää tämä on blogien suhteen. Iso osa blogimaailmaa on degeneroitunut pelkäksi Facebookin etäispäätteeksi, jossa IRL-tutut omina itseinään jakavat kuulumisiaan keskenään eivätkä todellakaan tahdo kohdata ketään ulkopuolista. Se toinen puoli bloggaajista taas etsii maksimaalisen isoa yleisöä kertomalla anonyymisti jotain viihdyttävää (hassut anekdootit) , shokeeraavaa (suuret seksipaljastukset) tai hyödyllistä (ruokareseptit, meikkivinkit) . Tällaisen blogin kirjoittaja ei miellä laisinkaan kurottelevansa kommunikatiivisesti kohti lukijoita, vaan kilpailevansa reilussa urheiluhengessä yleisömääristä muiden samassa sarjassa kisaan osallistuvien bloggaajien kanssa.

Ei toki ole täysin kuollut sekään vanhanaikaisen epäelitistinen moralismi, jolle vuorovaikutuksen aitouden mittana on oikean nimen sijaan fyysinen keho – ja joka siis näkee myös omalla nimellä tapahtuvan nettikommuknikaation potentiaalisesti hieman epäilyttävänä. Hyvä esimerkki nettikommunikoinnin moralisoinnin kritiikiksi naamioidusta nettikommunikaation moralisoinnista on vaikkapa tämä ajattelumalli, joka sietää facebookkailuakin vain koska nettikommunikaatio havaintojen mukaan lisää sitä, että ihmiset istuvat tuttujensa kanssa kahvilla. Kirjoittaja unohtaa tosin kertoa, mitä yleisinhimillisesti hienoa ja arvokasta siinä on, että ihmiset istuvat tuttujensa kanssa kahvilla. (Mukavaahan se kyllä ihan on, ei siinä mitään. )

Koen maailmaa sikäli ihan sovinnaisesti ja perinteisesti, että vaikka sympatisoinkin antiaikalaistyyppistä kommunikatiivisuusimperatiivin kritiikkiä, näen itse jotain täysin itsestäänselvän itseisarvoista siinä, että ihminen alati räpistelee kohti hyvinkin eri tavalla ajattelevia ihmisiä, yrittää ymmärtää heitä ja tulla ymmärretyksi. En voi perustella kyseistä pyrkimystä enkä kuvitella siitä luopumista - se nyt vain kuuluu hyvään elämään, kuten on meilläpäin tapana sanoa. Mutta jotta tällaisen toisten ihmisten ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen edellytyksiä voisi millään alkeellisestikaan mielekkäällä tavalla alkaa eritellä, olisi kyllä otettava huomioon, että keskinäisen ymmärryksen aitoon lisääntymiseen johtavat prosessit eivät aina tai edes pääsääntöisesti tunnu niihin osallisista erityisen mukavilta. Ja että tutun kanssa kahvittelu saattaa tuntua mukavalta myös silloin, kun juttutuokion aikana ei mitään erityisempää toisen ajatusten ymmärtämistä tai kommunikaatiota tapahdu.

Lainsäädännästä

Viime aikoina on julkiseen keskusteluun päässyt hämmentävän paljon ihan pähkähulluja lakiesityksiä. Estoitta visioidaan lakeja ja säädöksiä, joiden noudattamista ei voi valvoa perustavia kansalaisoikeuksia loukkaamatta. Siis siinä mielessä vallitsevan tekijänoikeuslainsäädännön kaltaisia lakeja, että jos ne oikeasti menisivätkin läpi, niin 99,9% määräysten rikkojista jäisi tosiasiallisesti rankaisematta kun taas 0,1% heistä rangaistaisiin kyseisen rikkomuksen varjolla siitä, että sattuvat olemaan muuten vain ikäviä ihmisiä. Tai siitä että sattuvat olemaan juuri silloin paikalla, kun syntipukille on yhteisöllistä tilausta.

Olen hyväntahtoisesti pyrkinyt tulkitsemaan tilanteen niin, että tapa käydä poliittista keskustelua on vain muuttunut. Vaikka lakivisioiden esittäjänä olisikin yksittäisen huomionkipeän poliitikon sijaan jokin virallisesti asetettu työryhmä tai vastaava, niin ehkä ne pohjimmiltaan vain pelailevat julkisuudella. On vaikea päästä lööppeihin, jos sanoo että x on paha asia ja että jotenkin pitäisi varmaan x:ään puuttua. Kun sen sijaan ihmeemmin miettimättä kääntää huolensa muotoon ”x pitäisi lailla kieltää” tai ”taho y tulisi asettaa oikeudelliseen vastuuseen ilmiöstä x” , niin johan alkaa palstamillimeterejä irrota. Mutta olen suhtautunut suhteellisen luottavaisesti siihen, että tämä on vain sitä paljon puhuttua keskustelun herättelyä, ja että ne jotka tosissaan haluavat oikeusvaltiota romuttaa tekevät sen toisin. Siis jotenkin hienostuneesti ja ovelasti.

Ehkä äärimmäisin esimerkki epähienostuneella tavalla täysin mielipuolisesta lakiesityksestä oli se kun joskus (alkuvuodesta?) jokin ihan virallisesti asetettu työryhmä lausahti, että puolueet tulisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen rivijäsentensä (!) julkisesti esittämistä rasistisista mielipiteistä. En ole varsinaisesti osannut pelätä, että kyseisenlainen laki saattaisi oikeasti astua voimaan joskus, mutta enpä enää ole varma siitäkään. Muistan nimittäin luokittelleeni ihan samaan sarjaan kuuluvaksi myös (samoihin aikoihin julkisuutta saaneen) vaatimuksen lääkärin juridisesta velvollisuudesta ilmoittaa poliisille, mikäli joku potilas ei kymmenen minuutin tuttavuuden perusteella vaikuta aseenkantokelpoiselta. Ajattelin, että tämmöinen ”ehdotus” oli kenties vain joidenkin tahojen harmiton tapa ilmaista tunteitaan ja profiloitua hyviksi ja humaaneiksi ihmisiksi: sanoa että mekin kannamme kyllä periaatteessa huolta kouluammuskelijoiden uhreista vaikkemme toki haluakaan ärsyttää aseharrastajia vaatimalla vakavissamme joitain ihan toteutettavissa olevia aseenkantorajoituksia.

No, eipä tainnut ollakaan.

Nyt olisi totisesti oikea hetki lääkäreiden asianosaisina panna jotkut rajat tälle hulluudelle. Voisivathan ne vaikkapa uhata massairtisanoutumisilla, ihan vahva painostusryhmä kun ovat.

En tiedä onko tätä nyt tarpeen tässä yhteydessä tuoda esiin, mutta sivulauseenomaisesti todettakoon, että oma kantani käsiaseisiin on puolustaa lämpimästi niiden täyskieltoa. Mutta tasapuolisesti kaikille ja enempiä medikalisoimatta. Jos ei tällaisesta kiellosta syystä tai toisesta kyetä tekemään poliittista päätöstä, niin sitten olkoon oikeus käsiaseisiin kaikilla.

Ehkä Suomen poliittinen kulttuuri tervehtyisi, jos jostain kehkeytyisi tänne sellainen pienpuolue, jonka yksiselitteisesti ylin poliittinen prioriteetti olisi puolustaa oikeusvaltiollisia perusperiaatteita – ja joka ei edes retorisella tasolla sotkisi tähän agendaan mukaan vaatimuksia yksilönvapauden maksimoinnista ja kaiken ”turhan” tai ”liiallisen” valtiollisen sääntelyn poistamisesta. Siis sellainen puolue, joka ei näkisi ensisijaisena kiistakysymyksenä sen kummemmin sitä, miten paljon säännellään (oikeiston käsitys oikeiston ja vasemmiston peruserosta) kuin myöskään sitä, mitä elämänalueita säännellään (vasemmiston käsitys oikeiston ja vasemmiston peruserosta), vaan keskittyisi ihan vain siihen miten säännellään. Toisin sanoan vaatimukseen, että jokaisen lain on oltava muotoiltu 1.)niin että jo itse lakitekstin valossa lain sovellusala on mahdollisimman yksiselitteinen ja ennustettavissa 2.)niin että lain noudattamista voidaan valvoa ja sen rikkojia rangaista muutoinkin kuin täysin satunnaisesti.

Eikö Piraattipuolue voisi alkaa kehittää itseään yleispuolueeksi juuri tällä idealla? (En kyllä yhtään tiedä mitä sielläpäin keskustellaan, mutta ainakin kovasti toivoisin, että puolueen tähän mennessä esittämien poliittisten vaatimusten taustalla olisi jotain tämäntyyppistä eetosta...)

Kootut sienestysajatukset syksyn päätteeksi

Nyt kun ovat jo suppilovahverotkin melkein jääneet lumen alle, on aika summeerata kaikki minkä on sienestävä ihminen tällä kaudella itsestään ja maailmasta oppinut. Se ei ole paljon, sillä sienestystoiminnan viehätys perustuu juuri siihen, ettei se ole älyllisesti mitenkään erityisen aktivoivaa puuhaa.

Jännittävää kuitenkin on, että sienestäessä järki ja intuitio ajautuvat tuon tuosta vastakkain. Kokemus on hämmentävä, sillä minulle ei usein moista tapahdu. Kun tarkkailen sisäisiä ristiriitojani, en juuri koskaan osaa nimetä toista kamppailun osapuolista”järjen” ja toista ”tunteen” edustajaksi. (En tosin ole oikein osannut ratkaista, johtuuko tämä siitä, että olen pelkkien tunneimpulssien varassa ajelehtiva vaistoihminen vaiko siitä että olen lattea äärirationalisti, jonka mielessä riitelevät keskenään vain erilaiset hyvinperustellut näkökannat.)

Järkeni neuvot ovat sienestysasioissa yksiselitteiset: ennen kaikkea täytyy opetella tuntemaan pahimmat oikeasti vaaralliset myrkkysienet ja välttäää kaikkea vähänkin samankaltaista sienistöä. Muulla ei sitten niin väliä. Saattaa tietysti tulla pahanmakuinen ruoka tahi vähän vatsanväänteitä, mutta tällaisia seikkoja ei voi etäisestikään verrata pysyviin munuaisvaurioihin, joten prioriteetit on pidettävä kirkkaina mielessä.

On sienestyksessä helppojakin aihealueita, vaikkapa tatit. Kun on erottanut tatit muista sienistä yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ne jotenkin tuntuvat läpikotaisin turvallisilta. Sitä ne myös tiedetysti ovat. Tattilajien sisäisessäkin hierarkisoinneissa on järkevää luottaa vaistoon, sillä yleensä juuri syömäkelvottomat tatit näyttävät epämiellytttävimmiltä, vaikkei niitä osaisikaan nimetä. Ja lopun kertoo makuaisti.

Rouskusilmää minulla ei ole lainkaan. Jään kiinni hyvin alkeellisista virhetunnistuksista. Tiedän, etten hallitse rouskuja, ja siltä se tuntuukin, joten en mielelläni osallistu rouskustamiseen. Suoraan sanoen kaikki rouskut näyttävät epämääräisen epäilyttäviltä, vaarallisiltakin, joten syön niitä pikemminkin puhtaan järjen kuin vaiston ohjaamana. Tiedän ettei rouskunnäköisissä ole mitään tappavan myrkyllisiä ja keitetäänhän ne joka tapauksessa, joten turha siitä eksaktista tunnistuksesta on ihmeemmin stressata.

Mutta sitten on sellaisia sieniä kuten jauhosieni. Jauhosieni on niin omannäköisensä olio, että sen näkemiseen liittyy intuitiivinen varmuus objektin jauhosieneydestä. (Samantyyppinen kuin kantarelliin.) Kun sientä haistaa, varmuus vain kasvaa, ja koska jauhosieni on esteettisesti kaikin puolin miellyttävä, se tekee mieli ottaa mukaan. Kotona sitten järki saa vallan ja heitän jauhosienivuoret biojätteseen, sillä mielestäni se, että valkoisia sieniä ei kannata kerätä, on erittäin järkeenkäypä sienestysohje. ”Jauhosieni ei ole aloittelijan sieni”, kerrotaan, ja minä olen epäilemättä tuomittu identifioitumaan ikuisesti aloittelijaksi sienestyksen kaltaisissa (=visuaalista hahmotuskykyä vaativissa) lajeisssa.

Se, että tällä tavoin erilleen joutuneet järki ja intuitio löytävät toisensa, vaatii kokonaisvaltaisen järkytyksen - minkä olen ikävä kyllä myös sienestäessäni oppinut. Tämä tapahtui haperonkeräyksen yhteydessä. Haperoiden haperous näkyy silmääni ihan eri tavoin tunnistettavana kuin rouskujen rouskuus, ja pitkään minuun vetosivat keltaisten lisäksi erityisesti vihertävät ja rusehtavat haperolajit. Mutta sitten erään haperoaterian jälkeen väärille nettisivuille hakeuduttuani pälkähti päähäni mahdollisuus, että huolettomasti keräämäni vihertävät ”haperot” olivatkin kenties kavalakärpässieniä. Se ei ollut kiva ilta. Vaikkei myrkytysoireita sitten ilmaantunutkaan (kummallekaan ateriaan osallistuneista), riittävän shokeeraava pelkotila sai aikaan selvän muutoksen välittömän havainnoinnin tavoissa. Tapauksen jälkeen kaikki muut paitsi punaiset haperot ovat tosiaankin näyttäneet silmiini vaarallisilta eivätkä välttämättä haperoilta laisinkaan. Intuitio siis mukautui järkeen ja saavutin hetkessä omien kriteereideni mukaan arvioiden kypsän ja integroituneen haperosuhteen: kerään mieluiten niitä punaisia, vaikka niiden kelpoisuus aina pitääkin erikseen maistamalla tarkistaa.

(Asiaan tosin liittyy sellainenkin puoli, etten kyseisiä epäilyttäviä haperoita suinkaan ollut kerännyt kavalakärpässienen viralliselta levinneisyysalueelta. Tätä kai moni pitäisi todisteena siitä, että myrkytyspelkoni oli pelkkä irrationaalinen hulluuskohtaus. Pidätän silti itselläni oikeuden nimetä tällaisen minimaalistenkin kuolinriskien välttelyn järjen ääneksi. Ilmasto muuttuu ja kukapa noita levinneisyyskarttoja olisi koko ajan päivittämässä.)

Nähtäväksi jää, naksahtavatko jauhosieni-intuitionikin jossain vaiheessa kohdalleen ja mitä siihen sitten tarvitaan.

Näyttäytyy ärsyttävältä

Suomen kieleen on ihan viime vuosina hivuttautunut jostain ilmaus ”näyttäytyä joltakin”. Ehkei se edes ole minkään virallisten kielisuositusten vastainen, ja jos onkin, se nyt ei jaksa minua kiinnostaa. Muodikas tämä ilmaus tuntuu joka tapauksessa olevan, erityisesti kaikenmoisissa puoliakateemisissa teksteissä.

Ja joka kerta se töksähtää ikävästi korvaan.

Suomen kielessä on kaksi oikein hyvää tapaa ilmaista olevansa tietoinen havaintojensa suhteellisuudesta – siis esimerkiksi siitä, että x ei ehkä ole niin suuri kuin miltä näyttää. Yhtäältä voi sanoa että x näyttäytyy suurena. Tällöin huomio kiinnittyy x:n ja sen välittömän ympäristön väliseen suhteeseen: pienten olioiden keskellä tasaisessa maisemassa ihan keskikokoinenkin x voi näyttäytyä suurena. Ja kun x näyttäytyy suurena, on selvää, että vaikutelma on ehkä hyvinkin hetkellinen - x:n lähistölle kun voi esimerkiksi siinä samassa pelmahtaa muitakin suuria olioita. Jonain tiettynä hetkenä x silti näyttäytyy suurena, kaikista suunnista katsoen. Jos x sen sijaan näyttää suurelta, se näyttää suurelta nimenomaan täältä katsottuna. Tällöin suuruuden vaikutelma on jonkin verran pysyvämpi. Vääristymä on ennen kaikkea perspektiivissä, ja sen voi olettaa säilyvän kunnes havainnoija siirtyy uuteen havainnointikulmaan suhteessa x:ään.

Ilmausten sävyero ei tietenkään ole suuren suuri. Sopivin lisämäärein nämä konnotaatiot voi kumota ja häivyttää. Merkitysero kuitenkin on jokaisen kielenkäyttäjän hyödynnettävissä, eikä sen tavoittamiseksi tarvitse havainnoida eri ilmausten tosiasiallisia käyttötapoja, vaan merkitys nousee loogisesti kielen rakenteista itsestään. Kun nämä ilmaukset sotketaan toisiinsa ("näyttäytyy suurelta"), lopputulos on kuitenkin väistämättä pelkkä fraasi.

On sinänsä aika yllättävää huomata reagoivansa näin ärtyneesti johonkin ihan pintatason kielelliseen ilmiöön. Yleensä ottaenhan olen suurella hämmennyksellä seurannut sivusta ihmisiä, jotka esimerkiksi keräävät inhokkilistoja sanoista ja ilmauksista, joita ei heidän mielestään saisi kukaan missään ikinä käyttää. (Mitä ihmettä he sellaisella tavoittelevat? Eikö mikä tahansa ilmaus ole - intertekstuaalisuutta ja ironiaa sopivasti soveltaen - tyylikkäästi ja harkitusti tempaistavissa ulos siitä diskurssista johon se ensisijassa kuuluu? Haluavatko he kenties kieltää ironian tai intertekstuaalisuuden tietyissä genreissä kuten ”normaalissa asiatyylissä” ja siis normittaa nimenomaan näiden genrejen sanastoa? Vai edustaako tämä tiettyjen kielellisten ilmausten kategorinen pannaan julistaminen jotain sellaista intertekstuaalisuuden tai ironian muotoa, jota en vain ironiaksi ymmärrä?)

Joka tapauksessa katsoin aiheelliseksi nostaa oman kieliärtymykseni tähän pöydälle, jotta voitte tuomita, onko siinä kyse pohjimmiltaan ihan samasta asiasta. Yritän väittää ettei ole: minua ärsyttää nimenomaan se että kielessä olevaa ilmaisuvoimaa päädytään heikentämään ihan vain silkan välinpitämättömyyden ja huolimattomuuden tähden . Kun olemassaolevista täsmällisemmistä ilmauksista syntyy tuollaisia merkitykseltään epämääräisiä hybridejä, itse alkuperäiset ilmaukset alkavat helposti näyttää niiden kaltaisilta: fraaseilta vailla varsinaista rakennetta.

(En oikein osaa uskoa, että tässä olisi kyseessä tietoinen filosofinen kannanotto, joka kiistää ilmiöiden ”näyttäytyy suurena” ja ”näyttää suurelta” välisen eron. Mutta voipa tietysti ollakin. )

Opettamisesta

Opetustilanteissa on minusta lähtökohtaisesti jotain todella noloa ja kiusallista. Tämä on ennen kaikkea vahva henkilökohtainen tunne, ei mikään kannanotto mihinkään. Opetustilanne on nolo ennen kaikkea opettajalle, koska aina on olemassa riski, että opettaja aliarvioi oppilaansa tietämystason ja kyvyt. Ja mikäpä nolompaa kuin jäädä sellaisesta kiinni. Jos joudun opettajan rooliin, yritänkin minimoida riskin vaikeustasoa nostamalla – ja aivan kuten arvata saattaa, kukaan ei tällöin opi mitään (mutta kaikki onneksi säilyttävät kasvonsa). Jos taas joudun oppilaan rooliin, yritän olla vain kuin en olisikaan; hienotunteisuudesta opettajaa kohtaan koetan vain katsella vihellellen toisaalle, kun hän kenties nolaa itsensä. No, en osaa vihellellä mutta ymmärtänette pointin.

(Lähipiirissä on kyllä useita ihmisiä, jotka opettavat tai ovat joskus opettaneet työkseen. Mikä onni, etten ole ikinä joutunut näkemään heitä siinä hommassa.)

Opetustilanteilla en (tietenkään) tarkoita yleisesti tilanteita, joissa tietoja ja taitoja siirtyy ihmiseltä toiselle. Ne tilanteet ovat moninaiset ja kaikeksi onneksi oppiminen useimmiten tapahtuu joidenkin muiden prosessien sivutuotteena. Opetustilanteella tarkoitan roolitusta, jossa yksi ihminen joutuu teeskentelemään olevansa jonkinlaisen röyhkeän ja mahtipontisen kaikkitietävyysilluusion vallassa - enkä nyt tarkoita tietoa opetettavista asioista vaan tietoa siitä mitä ja miten muut jo tietävät ja miten heidän tunne-elämänsä toimii. (Tätähän se on se ”pedagoginen ammattitaito”.)

Minulla on oma jokseenkin idealisoitu kuvani yliopistosta, yliopiston perusideasta. Niinpä en osaa mieltää yliopistoa olemuksellisesti paikaksi, jossa olisi opetustilanteita sanan varsinaisessa mielessä. Todellisissa yliopistoissa tietenkin on, paljonkin, mutta sitä tahdon ajatella silkkana erehdyksenä tai merkkinä yliopistolaitoksen lopullisesta rappiosta. Yliopistopedagogiikan käsite tuntuu rivolta, suorastaan loukkaavalta. Eikö juuri yliopiston tunnusmerkkinä ole se, että opettamisen kaltaiset vulgäärit asiat osataan hoitaa hienovaraisesti eikä tehdä niistä numeroa?

Akateeminen maailma onkin perinteisesti tarjonnut ”opettajalle” monia oivallisia keinoja naamioida opetustilanteet joksikin aivan muuksi siten, että vaikka niihin osalliset kokisivatkin ajoittain olonsa ”opettajiksi” tai ”oppilaiksi”, heidän ei tarvitse kohdata näitä rooleja mitenkään liian karkealla tavalla. Pääasiallisesti saanemme tästä piilottelumahdollisuudesta kiittää tutkimuksen ja opetuksen ykseyden ihannetta. Se onkin mielestäni tärkeä nimenomaan noloa opetustoimintaa peittelevän tehtävänsä tähden – ei suinkaan siksi, että opiskelijat jotenkin tarvitsisivat ”uusinta tutkimustietoa”. Eivät todellakaan tarvitse. Mutta kun tutkija syöksyy kammiostaan suoraan luentosaliin vasta löytämiensä tietojen kanssa, hän on vielä löydöksestä niin innoissaan, että hänellä on mielessään päällimmäisenä vain oma tarve saada jakaa tietonsa. Ei hän silloin jaksa ruveta pohtimaan opiskelijoiden oletettuja tarpeita; pääasia on saada kertoa eteenpäin mitä itse on oivaltanut, eteenpäin jollekulle samoista asioista aidosti kiinnostuneelle. Ja sellaisiahan omaehtoisesti alaa opiskelemaan hakeutuneet opiskelijat juuri ovat. Tietenkin tutkija-opettaja esittelee tuloksensa opiskelijoille vähän eri tyyliin kuin kollegoilleen: ikävä kyllä heille täytyy ensin selittää alan peruskäsitteet ja esittää jonkinlainen juonireferaatti kaikesta alalla aiemmin tapahtuneesta, jotta he voisivat ymmärtää, miksi tutkijan juuri hetki sitten tekemä oivallus on niin valtaisan kiinnostava. Tämä on kuitenkin (sopivan itsekeskeiselle) tutkijalle vain ikävä tekninen hidaste; taustoituksessa ei hänen näkökulmastaan ole mitään itseisarvoista. Toki opiskelijalle tällaisenkin opetuksen suurin anti ovat todennäköisesti juuri ne peruskäsitteet ja muu "pelkkä taustoitus" - mutta nämä sisällöt saadaan siirrettyä ihmiseltä toiselle sivistyneesti vapauden ja tasa-arvon hengessä vain koska "opettaja" ei ole virittäytynyt nimenomaisesti siirtämään niitä, vaan katsoo varsinaisen opetustilanteen ohi jonnekin toisaalle. Ja hyvä niin.

Toinen ilmeinen vaihtoehto (joka tosin soveltunee parhaiten ihmistieteisiin) on tehdä opetuksesta koulukuntapoliittinen kilvoittelutilanne. Kilvoitteluun virittäytynyt opettaja ei koe ensisijaisesti välittävänsä tietoa ilmiöstä x vaan hankkivansa opiskelijan joukoista kannattajia omalle tulkinnalleen ilmiöstä x. Kun opiskelija käy kuuntelemassa myös toisen opettajan kilpailevan tulkinnan ilmiöstä x, hän tietää jo ilmiöstä x aika lailla, vaikkei kukaan ole siitä hänelle itsetarkoituksellisesti tietoa ammentanutkaan. (Bonuksena hän kenties oppii myös tieteellisen argumentaation olemuksesta enemmän kuin joku, joka suorittaa pedagogisesti huolella suunnitellun kurssin aiheesta ”tieteellinen argumentaatio”.)

Kaikki oman oppilashistoriani parhaat opettajat ovat edustaneet melko avoimesti nimenomaan koulukuntapoliittiseen kilvoitteluun suuntautunutta opetuskulttuuria (tai niin olen ainakin heidän agendaansa tulkinnut). Olen toki muutenkin käännytys- ja vakuuttelutilanteiden suuri ystävä: opetustilanteista poiketen ne ovat lähtökohdiltaan tasavertaista kommunikaatiota parhaimmillaan, käännyttäjä kun tunnustaa hyvin konkreettisesti paitsi käännytettävän tahdon autonomisuuden myös sen, että käännytettävän mielipiteillä tosiaankin on hänelle jotain väliä. (Myös henkilökohtaisten ideologisten käännytysyritysten kohteeksi joutuminen on aina imartelevaa, vaikken voikaan sanoa olevani kovin hyvä kääntymään. Harmi että niin harvat lainkaan ymmärtävät ideologisen saarnaamis- ja käännytystyön kauneutta, ainakin jos ko. aktiviteettien yleisestä paheksunnasta ja vastustuksesta voi jotain päätellä.)

Jos opettajan rooliin joutunut tunnistaa riskin jäädä kiinni oppilaidensa aliarvioinnista mutta hänellä ei ole edellä kuvatun kaltaisia opetustoimintojen piilottelukeinoja käytössään (tällainenhan tilanne yliopiston ulkopuolella tai pedagogisen ajattelun saastuttamassa yliopistossa tuppaa olemaan), hän luultavasti hädissään päätyy opettamaan liian vaikeita. Näin väistyy se vaara, että kukaan oppilas kokisi olonsa vähätellyksi. Eikä liian vaikeiden sisältöjen tarjoaminen välttämättä sinänsä ole ollenkaan hassumpi tapa opettaa: ainahan siinä jotain oppii sieltä täältä. Mutta metodin huono puoli on, että mikäli opetussuhde on pitkäaikaisempi, jossain vaiheessa oppilaan tietämyksen todellinen taso kuitenkin paljastuu, jolloin oppilas kokee häpeää, kun ei selvästi vastaakaan odotuksia. Ja nolosteleva oppilas on oppimisen kannalta vähintään yhtä suuri este kuin nolosteleva opettaja.

Niinpä soisin kyllä panostettavan juuri opetustilanteisiin liittyvältä häpeältä suojaavien rakenteiden ylläpitoon ja kehittämiseen - ts. niihin institutionalisoituihin peitetoimintakäytäntöihin, joiden suojissa vulgääriä ”opettamista” (myös siinä mielessä kuin pedagogeilla on tapana käsitettä käyttää) voi vaivihkaa tapahtua. Harvoissa asioissa kaipaan häveliäisyyttä, mutta kyllä opettaminen on niitä juttuja. Erityisesti sikäli mikäli se tapahtuu aikuisten tai miltei aikuisten ihmisten kesken.

Positiivisuuden porttiteoria, Oates ja ihmiselämä yleensä

Koska kukaan ei kommentoi, niin keskustelen sitten itseni kanssa (huomatkaa katkera sävy). Tai pikemminkin vain puolustaudun täsmennyksin niitä kuvitteellisia kritiikkejä vastaan, joita tulvehti mieleeni kun jälkikäteen luin edellisen postaukseni.

Kuten sanottu, minulle on aina ajankohtaista yrittää päättää, pitäisikö kohteliaisuuden tai oman viihtyvyyden turvaamisen nimissä pyrkiä osallistumaan "rakentavasti" keskusteluihin, joiden lähtökohdat ovat pahoin pielessä ja ideologisesti värittyneet. (Siis sikäli mikäli sellaisia keskusteluita uhkaa joka tapauksessa joutua kuuntelemaan.) Jos rakentavan osallistumisen säännöt on jotenkin formaalisti määritelty, ei missään tietenkään ole mitään ongelmaa: keskustelu on peli pelien joukossa eikä pelien sääntöihin tarvitse erityisesti "uskoa" noudattaakseen niitä. Osallistua voi ihan omana itsenään: voi pohtia vakavissaan, mikä on optimaalinen siirto määritellyissä rajoissa toimittaessa, vaikka rajat olisivat miten ahtaat. Mutta kun formaalit säännöt puuttuvat (kuten yleensä puuttuvat), ainoa keino pysyä "rakentavana" on yrittää kokonaisvaltaisesti eläytymällä hahmottaa, mikä on se positiivinen tavoite, johon (useimmat?) keskusteluun osalliset (kenties?) tähtäävät. Sitten voi kantaa yhteiseen kekoon "jotain" mikä saattaisi edistää tavoitetta, ja värittää kontribuutiotaan hieman omalla "persoonallisella" ja "kriittisellä" näkökulmallaan.

Minusta edellä kuvatun kaltainen rakentavuus ei ole epäilyttävää siksi, että se on teeskenneltyä ja pakotettua, vaan siksi että se - vaatiessaan eläytymistä "yhteiseen" tavoitteeseen - on tie aitoon positiivisuuteen ja rakentavuuteen, pienemmistä positiivisuusannoksista yhä suurempiin. Sitä, että osallistuu rakentavassa hengessä vähän kaikenlaisiin keskusteluihin, voi tietenkin perustella kyynisellä opportunismilla - siis vakuutella, että vaikka oma käytös onkin päälle päin silkkaa epäjohdonmukaista hösellystä, tätä kaikkea valvoo terveen kriittinen sisäinen arvostelukyky, joka näkee kaiken läpi. Kyynisen opportunismin ongelmallisuus ei ole siinä, että se olisi sinänsä jotenkin tuomittava elämänasenne (ja kyynisen opportunismin moralisointi on minusta pääsääntöisesti ärsyttävämpää kuin yritykset elää kyynisen opportunistisesti...) Ongelma on vain siinä, että eläminen kyynisen opportunistisesti on de facto mahdotonta. Niinpä identifikaatio kyyniseksi opportunistiksi on käytännössä useimmiten itsepetosta: kyynisen opportunistin identiteetin suojissa voi sielultaan perusnegatiivinenkin sopeuttaa itsensä, opetella ajattelemaan aidon posiiivisesti. Tässä se muistuttaa ironikon identitettiä: pelkkiä meta-asenteita kun ovat, ironia ja kyyninen opportunismi ohenevat helposti merkityksettömiksi, niihin ei juuri ole luottaminen. Kuin vaivihkaa ottaa aito rakentava ja positiivinen elämänasenne (eli aito arvostelu- ja erottelukyvyttömyys) vallan.

Toinen mahdollisesti täsmennystä vaativa kysymys: mitä oikeastaan tarkoitan humanismilla, josta soisin jo päästävän eroon? En tietenkään viittaa vain ajatteluun, joka on jämähtänyt universaalin ihmisolemuksen pohdintaan (tai olettaa piiloisesti jonkin ihmisolemuksen ja normittaa sitten empiirisiä ihmisyksilöitä innokkaasti sitä vasten). Humanismia on myös kaikki ajattelu, jota pakkomielteisesti askarruttavat kysymykset yksilötoimijoiden tekemistä valinnoista ja niiden motiiveista silloinkin kun puhutaan yhteiskunnallisista ilmiöistä.

En usko, että ihmisten toimintaa noin pääsääntöisesti ohjaa sen kummemmin halu tehdä toisille hyvää kuin halu tehdä toisille pahaakaan. Enkä nyt tarkoita, nämä motiivit olisi korvattava rationaalisella omaneduntavoittelulla ymmärrettynä moraalisesti neutraaliksi asiaintilaksi. Kaiken palauttaminen intresseihin on vähintään yhtä tympeä ja selitysvoimaton ajattelutapa kuin hyvän ja pahan taistelukin. Mutta on kaikille näille vaihtoehtoinenkin ihmisten toimien selittäjä: jäljittely, tapa ja tottumus. Ja tiedostamaton, ja tiedostamaton...

Luin äskettäin Joyce Carol Oatesin Putouksen ja jäin miettimään, mikä siitä teki niin nautinnollista luettavaa. Tapahtumien kontekstina oli 1950-lukulainen amerikkalainen sukupuolijärjestelmä ja keskiluokkainen ydinperheideologia. Kirja vahvisti varsin suoraviivaisesti kaikki yleisimmät ennakkoluulot ja stereotypiat siitä, millä tavoin ahdistava se maailma oli, mutta tuskinpa Oatesin tavoitteena olikaan sanoa mitään mistään tietystä ajasta tai paikasta. Sen sijaan saattaa olla että Oates Putouksessa esittää joukon psykoanalyyttisiä teesejä ("äideistä", "isistä" "pojista" ja "tyttäristä"). Jos näin, niistä tuskin allekirjoitan montakaan.

Mutta jossain Oatesin Putous onnistuu aivan käsittämättömän hyvin. Kai se on se paljon puhuttu realistinen ihmiskuvaus. Oatesin henkilöillä ei juuri ole uskomuksia tai arvoja, joiden pohjalta he tekisivät elämässään erilaisia valintoja. Heillä on ennen kaikkea voimakkaita mielikuvia. Mielikuvat eivät ole yksiselitteisesti pelkoja tai toiveita, ne ovat yhtä aikaa pelkoja ja toiveita ja aivan jotain muuta. Oatesin henkilöille ei ikinä käy niin, että he ensin ovat tietämättömiä tai väärän tiedon varassa mutta sitten saavat asioita selville ja mukauttavat toimintaansa uuteen tietämykseen sopivaksi. He pikemminkin yhtä aikaa sekä tietävät että eivät tiedä, vahvat defenssit säätelevät millä tasolla ja miten he mitäkin uskaltavat tietää. Heiltä olisi turha kysyä, mitä he tietävät tai uskovat, sillä he eivät todellakaan tiedä mitä uskovat. Saadessaan tietää jonkin asian todeksi he useinkin menettävät uskonsa siihen, menettävät varmuutensa siitä. Tutun mielikuvan kuten painajaismaisen pelon menettäessään he voivat suistua epätoivoon.

Sellaisia ihmisiä ei ole helppo kuvata, mutta sellaisia ihmiset ovat. Kirjassa henkilöiden puolipsykoottinen käytös selittyi tietenkin heidän kokemillaan traumaattisilla sattumuksilla, mutta kenelläpä nyt ei traumoja olisi. Niinpä Oates sai minut samastumaan äärimmäisen vastenmielisesti ja epäoikeudenmukaisesti käyttäytyvään päähenkilöön tavalla, johon päähenkilön toiminnan sisäisesti rationaaliseksi selittävä kuvaus ei olisi pystynyt. Ja juuri lukijan houkuttelu samastumaan mahdollisimman yllättävään kohteeseen lienee yksi kaunokirjallisuuden (eettinen) tehtävä.

Se, mitä tässä nyt siis (ehkä?) yritän sanoa, on, että yksilötasolla tuomitsematon ja epävihamielinen asennoituminen muihin yksittäisiin ihmisiin lisääntyy varmaan tyypillisimmin juuri tämänkaltaisten prosessien kautta. Sitä esimerkiksi näkee "vääriä" elämäntapoja ja ideologioita edustavan henkilön irrationaalisissa psykopatologioissa jotain tuttua ("inhimillistä"?) samalla kun kuitenkin inhoaa hänen edustamansa ideologioita ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Ei vain tee enää mieli kohtuuttomasti vastuullistaa kyseisiä ideologioita omalla elämäntavallaan pönkittäviä yksilöitä siitä, mitä he ovat. Niinpä on pelkkää propagandaa väittää, että kyky suhtautua muihin ihmisiin suvaitsevasti ja tuomitsematta (tai tämän kyvyn kehittäminen sille minimitasolle, jota liberaali yhteiskuntajärjestys toimiakseen vaatii) muka edellyttäisi ihmisiltä jonkinlaista "positiivista" ja "rakentavaa" yleisasennetta - siis sitä että nämä ovat valmiita ennakkoluuloitta menemään mukaan lähtökohdiltaan itselleen vieraisiin keskusteluihin ja "ainakin kokeilemaan" mielestään typeriä käytäntöjä. Ei se edellytä.

Älkää negatiivisuutta syyttäkö

Olen monessakin mielessä negatiivisesti ajatteleva ihminen par excellence. Minusta maailma on täynnänsä ihan hirveää roskaa enkä erityisesti peittele tätä näkemystä. On pilvin pimein keskusteluita, joihin ei voi järkevästi osallistua muutoin kuin kritisoimalla metatasolla kysymyksenasetteluiden ennakko-oletuksia, on pilmin pimein instituutioita ja käytäntöjä, jotka ovat niin vahvasti ideologisten funktioidensa määrittämiä, ettei niitä millään järkevällä tavalla voi sisäisesti uudistaa. En osaa enkä halua pakottautua puhumaan niistä "rakentavasti". Kunnioitan kyllä ihmisten oikeutta olla innostunut niistäkin asioista, jotka eivät minua puhuttele, minkä takia pyrin pitämään suuni kiinni kaikilla sellaisilla areenoilla, joiden voi olettaa tarkoitetun nimenomaan "rakentavaan" keskusteluun ja kehitystyöhön. Mutta tähän valikoivaan vaikenemiseen kompromissihalukkuuteni sitten usein rajoittuukin.

Kyse ei tässä nyt ole yksinkertaisesta rehellisyyden tavoittelusta, itselle asetetusta vaatimuksesta sanoa mitä mieltä "todella" on mikäli ylipäätään jotain sanoo. Taustalla on yleisluontoisempi esteettinen mieltymys negatiiviseen: muissakin minua puistattaa nimenomaan falski positiivisuus, ei falskius sinänsä. Se että joku ilmiselvästi teeskentee olevansa jostain asiasta innostuneempi kuin onkaan ja mukautuu kameleonttimaisesti kulloisessakin toimintaympäristössään vallitseviin näkemyksiin, herättää minussa helposti epämääräistä kuvotusta (vaikka itse olisin tilanteessa vain viaton sivustaseuraaja vailla osaa tahi arpaa), kun taas se, että joku ilmiselvästi teeskentelee olevansa epäluuloisempi kuin onkaan ja väittää ihan vain harjoituksen vuoksi vastaan silloinkin kun on salaa sisimmässään samaa mieltä, on yksinomaan söpöä.

Negatiivinen olen toki muillakin mitta-asteikoilla. Minun on helppo sanoa ehdotuksiin ei. Usein sanonkin. Ja jollen pidä jostain ihmisestä, en todellakaan teeskentele pitäväni, vaan pysyttelen vain niin kaukana kuin olosuhteet suinkin sallivat. (Tämä tosin on pikemminkin kristillistä "tee muille kuten toivoisit itsellesi tehtävän" -moraalia kuin mitään negativismia.)

Ehkä juuri koska tällainen (suorastaan fundamentalistinen?) falskin positiivisuuden välttely sattuu minulle olemaan syvällejuurtunut ja automatisoitunut olemisen tapa ja tulen siis joka tapauksessa ulkoapäin luokitelluksi "niihin negatiivisiin", minua raivostuttaa, kun ihmiset liittävät samaisen negatiivisuuskäsitteen alaisuuteen joukon ilmiöitä, joille koen johdonmukaisen negatiivisuuden pikemminkin toimivan tehokkaana vastalääkkeenä: kauna ja katkeruus, syyttely, kyynisyys, toiminnan lamaantuminen...

Voi tietysti olla, että humanistin täytyy ajatella "positiivisesti" välttyäkseen tältä kaikelta - mutta jos näin on, niin syyttäkää em. ilmiöiden olemassaolosta humanismia, älkää negatiivisuutta!

Se on kyllä totta, että puolivillainen näennäisnegatiivisuus saa humanistisen ajattelun kehyksessä usein sangen sietämättömiä ilmenemismuotoja. Humanistihan on kovin kiinnostunut ihmisen pohjimmaisen olemuksen määrittelystä, joten tässä kontekstissa "negatiiviseksi ajatteluksi" mieltyy helposti kanta, jonka mukaan "ihminen on pohjimmiltaan paha". Ja mikäpä olisi hahmona sietämättömämpi kuin "kylmät tosiasiat" tunnustanut "realisti", joka kulkee ympäriinsä julistamassa, että ihminen on pohjimmiltaan paha.

Tällaisen saarnaajan teoreettinen positio on tietysti täysin sekava ja mieletön jo siksikin, että moinen väite ihmisen pahuudesta jo itsessään edellyttää hyvyyden käsitteen ja idean. Taustalla häilyvän piilopositiivisen ajattelun kavaltaa ehkä selvimmin saarnaajien oma kyyninen ja pettynyt elämänasenne. Jos joku ihan tosissaan olisi sitoutunut uskomukseen ihmisen perimmäisestä "pahuudesta", niin eikö hänen arkikokemustaan päinvastoin hallitsisi jatkuva epäuskoinen ilahtuneisuus: hänhän yllättyisi aivan yhtenään siitä, että hänen kohtaamansa empiiriset ihmiset ovat ihmisen ideaan verrattuna niin odottamattoman hyväntahtoisia. (Tältä minusta kyllä sivumennen sanoen aika usein tuntuukin täällä maailmassa.)

Negatiivisen ihmisen prototyypiksi nostetaan usein juuri se katkeroitunut ja kostoa hautova. Mutta eikö tämäkin hahmo ajattele suorastaan läpinäkyvän positiivisesti? Katkeroitunut ihminenhän elättelee tyypillisesti paranoidissävytteisiä fantasioita siitä, miten hänelle tahdotaan pahaa: kaikkialla vaanivat luonnehäiriöiset sadistit ja narsistit iskeäkseen juuri hänen kimppuunsa; häntä syyllistetään, painostetaan ja hyväksikäytetään. Minun korviini monenkin tällä tapaa "katkeran" ihmisen valittelut kuulostavat pikemminkin hienovaraiselta ja epäsuoralta kerskailulta: näin tärkeä minä muille olen, näin intohimoisesti ja antaumuksella juuri minua vihataan! Vaivojaan säästelemättä muut ihmiset paneutuvat kiusaamistoimiin saamatta vastineeksi mitään muuta kuin uhrin kärsimyksestä aiheutuvan nautinnon. Jos tällainen omistautuminen ei ole uhrin kannalta imartelevaa, niin mikä sitten?

Järjellä ajatellen kyllä ymmärrän, ettei tällainen uhri-identiteetti ole kerskailua, vaan pikemminkin itsesuggestiivista minänsuojelutoimintaa tilanteessa, jossa henkilö on vaarassa joutua havaitsemaan, miten hajamielisen välinpitämättömästi ihmiset oikeasti häneen suhtautuvat. Itseään hän siinä yrittää vakuuttaa omasta merkityksellisyydestään, ei niinkään kuulijaa. Mutta ihan turha on väittää, että kaunainen ja kostonhimoinen ajattelisi johdonmukaisen negatiivisesti: viimeiseen asti hän pyrkii välttämään antautumista aitoihin itsesäälitunnelmiin. Jos siis tahtoo vapautua kaunasta ja katkeruudesta, ei todellakaan kannata pyrkiä karkoittamaan itsesääliä, vaan pikemminkin sukeltaa rohkeasti syvemmälle! Uhriajattelusta ei tule pyrkiä eroon vaan radikalisoida se - ja kun näkee itsensä riittävän avuttomana ja mitättömänä, muuttuukin väistämättä intentionaalisen pahantahtoisuuden uhrista pelkkien olosuhteiden ja anonyymien rakenteiden uhriksi. Kun riittävän kiihkeästi oppii vihaamaan tiettyjä instituutioita ja diskursseja, ei enää niiden sätkynukkeina toimivia yksittäisiä ihmisiä osaa.

(Olin muuten aika pettynyt, kun edes Tuomas Nevanlinna ei J.Relanderin kanssa aiheesta jutustellessaan asettunut selkeästi vastustamaan nietzscheläisen ressentimentin ja negatiivisuuden mielivaltaista kytkemistä toisiinsa, vaan tyytyi latteisiin sovinnaisuuksiin. Nietzsche on toki varteenotettava pikkumaisen kaunamielen kriitikko, mutta se ei liity mitenkään hänen affirmatiivisuushömpötyksiinsä, vaan huomattavasti niitä perustavampaan teoreettisen antihumanismiin...)

Viikon kulutuskäyttäytymisraportti

Pitäisi taas ostaa polkupyörä varastetun tilalle, mutta en jaksaisi mitenkään pohtia, millainen pyörän tulisi olla, jotta se kaupunkiympäristössäkin säilyisi varastamattomana ehkä jopa yli vuoden. Jonkun polkupyörävalmistajan pitäisi teettää tuotekehittelynsä tueksi tutkimus, joka kartoittaisi keskimääräisen polkupyörävarkaan polkupyörämakua. Sitten voitaisiin tuoda markkinoille sellainen uutuusmalli, jonka ainoa ilmeinen valtti olisi kelvata huonosti varkaille. Voisi olla ihan menestys, minä ainakin ostaisin.

Pitäisi myös ostaa mustetta printteriin. Yritän kyllä kiivaasti olla ajattelematta asiaa. Välttelynhalu johtuu siitä, että suhteessa mustekauppiaisiin minulla on kroonisesti tyhmä ja huijattu olo. Lähesty nyt niitä siinä sitten.

Ostamani mustekasetit riittävät tyypillisesti noin 10 prosenttiin niiden kapasiteetiksi ilmoitetusta sivumäärästä. En tiedä (tai osaa arvata) miksi. Ehkä minun pitäisi ostaa saman tien uusi printteri - joku semmoinen mustesuihkumallinen, niissähän tällainen jatkuva kasetinvaihto kai ikään kuin kuuluukin asiaan. Kenties printterini on susi ja rikkoo kaikki hampaisiinsa joutuneet mustekasetit. En vain osaa tarkemmin diagnosoida tilannetta, kun en tiedä miltä terveen printterin tai kasetin tarkkaan ottaen tulisi näyttää. (Ei siis ihme että psykologisesti tarkkavainuiset mustekauppiaat myyvät minulle aina kaiken mitä kukaan muu ei ostaisi.)

Mustekriisini eskaloitunee väistämättä lähipäivinä. Vaikea on tässä maailmassa musteettakaan elää.

Kyvyssäni toimia pontevasti oikeuksistaan kiinni pitävänä hinta- ja laatutietoisena kuluttajana on hieman puutteita muutenkin. Luultavasti minun pitäisi esimerkiksi vaatia lippurahani takaisin elokuvasta, jota ei sitten koskaan näytettykään. Tai edes laittaa asiaa koskevasta puutteellisesta tiedotuksesta kiukkuista sähköpostipalautetta. Mutta kiukustuminen ottaa voimille, näyteltykin. Ja kannattaako oikeastaan, kun vastapuolena on pieni sympaattinen festivaali.

Kuluttajuus on niin kiusallista jotenkin.

Olin vielä hetki sitten aikeissa hankkia myös lisää hirssiakanatyynyjä, mutta lannistuin hieman, kun niitä ei enää ollutkaan saatavilla siellä, mistä ostin ensimmäiseni. Tämä saattoi olla kohtalon merkki, että tulisi tyytyä kohtuuteen tyynyissä. (En ehkä silti tyydy, sillä hirssiakanatyyny peittoaa käyttömukavuudellaan kaikki tempurit mennen tullen. Ja hirssinhajussa on oikein miellyttävää nukkua.)

Viikon kulttuuriharrasteraportti

Espoo Cinekin meni sitten. Erinomainen ohjelmistohan niillä, kuten aina. Olisipa vain ehtinyt siitä nauttia. Yksi Espoo Cinen huonoimpia puolia on, että se tapahtuu Espoossa, joka on yllättävän kaukana ollakseen niin lähellä. Siis Helsingistä katsoen. (Ja helsinkiläisistähän festivaalin yleisö kuitenkin pääosin koostuu, kuten voi festivaalibussien käyttöasteestakin päätellä.)

Onnistuin minä jotain näkemäänkin. Esimerkiksi Francois Ozonin Le refugen, joka kuvasi raskaana olevan heroinistin kesänviettoa. Teos oli aiheeseensa nähden kepeä ja pitkälle estetisoitu; hyvä niin. En minä elokuvasta sen aiheen takia ollut kiinnostunut, vaan Ozonin.
Tämän romanialaisen avioerodraaman puolestaan halusin nähdä koska se oli romanialainen ja koska kaikki aiemmin näkemäni uudehkot romanialaiselokuvat (n. 3 kpl) ovat olleet kerrassaan kiehtovia. No, tuo ei ollut. Elokuvallisesti ihan toimiva toki, mutta sisällöllisesti siinä oli vaikea nähdä mitään järin raikasta. Brittiviritelmästä The Secret Diaries of Miss Anne Lister puolestaan opin ainakin sen, että jos vahvasti fyysisyyteen nojaava sovinnainen komediallisuus jonnekin sopii, niin ehkäpä sitten romanttiseen pukudraamaan: sopiva annos ylinäyteltyjä ilmeitä ja hassuja anakronismeja nyrjäytttää pukudraaman ihan viehkeäksi viihteeksi.

L.Onerva -aiheisen näyttelynkin tänään näin. Löysin itsestäni paatuneen konservatiivin, joka jääräpäisesti tahtoisi pitää erilaiset näyttelynrakennuksen lajityypit erillään toisistaan. Onhan nyt selvästi yksi asia kerätä yhteen taideteoksia tietyn teeman/ajan/paikan/henkilön ympäriltä, toinen asia kerätä dokumentaarista museoesineistöä tietyn teeman/ajan/paikan/henkilön ympäriltä ja kolmas asia rakennella edellä mainitun kaltaisten objektien inspiroimana uusia vuorovaikutteisia installaatioita. Jos yritetään yhtä aikaa kaikkia kolmea, eikö siitä tule hirveä sotku vain?

En kyllä keksi yhtään hyvää tahi edes välttävää perustetta näkemykselle, ettei taidemuseota saisi mieltää museoksi museoiden joukossa; itse vain en taida osata mieltää. Kieltäydynkin täten nimeämästä L.Onervan käyttämää (käyttämän kaltaista?) ruokatermosta Viikon Vitriiniesineeksi. Annan sen sijaan tämän arvonimen Tennispalatsin taidemuseota Kampin metrolaiturilla mainostaville Ibis-linnuille. Ne ovatkin kyllä niin hämmentäviä, että on jo useampana päivänä melkein mennyt metro sivu suun.

Kulttuurieroista vielä

Palautuipa tässä juuri mieleeni hyvä esimerkki siitä, mitä oikeastaan tarkoitin valittaessani viimeksi kulttuurieroja koskevan suoran ja omakohtaisen havainnoinnin vaikeutta. Päällisin puolin tilanne on seuraava: nykyisin käydessäni Tampereella huomioni kiinnittyy tuon tuosta sikäläisiin raivohulluihin autoilijoihin. Eiväthän ne Helsingin kantakaupungissakaan usein oma-aloitteisesti pysähdy valottomilla suojateillä, jollei jalankulkija aktiivisesti ota tilaansa - mutta tekevät sen sentään pakon edessä ihan mukisematta. Tampereella on toisin. Kun jalankulkija siellä lakisääteisiä oikeuksiaan noudattaen astuu suojatielle lähestyvän auton ollessa näköpiirissä, moinen harvoin nähty röyhkeys ajaa tamperelaisautoilijat suoranaisen aggression valtaan: he tööttäävät tai painavat kaasua ja ajavat varpaiden päältä yli. Mutta vaikka subjektiivinen kokemukseni onkin jotakuinkin tämä, minulle olisi aika vaikeaa mennä julkisesti esittämään ”omana havaintonani”, että tamperelainen liikennekulttuuri on helsinkiläistä aggressiivisempaa. Ehkä Helsingissä vain on tajuttu panna liikennevalot kaikkiin pahoihin paikkoihin? Ja ennen kaikkea: eikö ole täysin mahdollista, että itse alitajuisesti toimin eri tavoin eri paikoissa - kenties oma jalankulkukäyttäytymiseni on Tampereella provosoivampaa? Jos näin olisi, arvaisin kyllä siihen syynkin: olen alkanut kategorisesti inhota tamperelaisautoilijoita lukiessani heidän edustajiensa ääniä Aamulehdestä. Tamperehan on kaupunki, jossa on jo pitkään käyty Aamulehden kannustamana avointa sotaa autoilijoiden, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden välillä. (Siis nimenomaan myös jalankulkijat ja pyöräilijät ovat olleet toistensa kimpussa, hajoita ja hallitse…). Mutta toisaalta juuri eilen metron uutistaululla mainittiin helsinkiläisestäkin varpailleajosta - ja kun kyseisen pikku-uutisen äsken googlasin, niin täytyy sanoa, että siitä käyty verkkokeskustelukin tuo sangen elävästi Aamulehden mieleen. Ehkä kaikki siis johtuukin vain siitä, että olen onnistunut pysymään tietämättömänä täkäläisistä liikennesodista, kun ne käydään jossain tuolla ilmaislehtikatveikoissa eikä esimerkiksi Hesarin mielipidepalstalla.

Kulttuurieroista puheen ollen: Kari Hukkilan Kerettiläisesseet herättivät minussa (pitkästyneisyyden lisäksi) aika lailla ärtymystä. Tunnistan lukeneeni ihan saman kirjan kuin Timo Hännikäinen. Vaikka perussanoma toki oli kulttuuriessentialismin vastainen, Hukkila sortuili välillä esittämään kaikenlaisia heittoja kulttuurisidonnaisista temperamenttieroista - mikä ihmeen hyvin riittikin vesittämään koko kirjan pääsanoman. Olisi sinänsä kiinnostavaa voida puhua erilaisista itsesuhteen muodoista (siis kieltä, tapoja ja arvomaailmaa perustavammista "olemassaolon tyyleistä" tai temperamenteista), mutta sitä en tajua mikä ihmeen hinku kaikilla aiheesta kiinnostuneilla on tarkastella näitä tyylejä osana jotain (kansallista) "kulttuuria". On sinällään aika toisarvoinen kysymys miten Hukkila konstruoimaansa suomalaisuutta tai "heikäläisyyttä" (ranskanalgerialaisuutta) henkilökohtaisesti arvotti - jokaista tietysti miellyttää sellainen tyyli ja temperamentti kuin sattuu miellyttämään ja totta kai mieltymyksiään voi esitellä ja puolustaa. Mutta eikö nämä itsesuhteen tyylit voisi nimetä ja identifioida jotenkin toisin? Tai siis eikö kannattaisi nimetä, jos kerta on pohjimmiltaan kaunista kosmopolitismia puolustamassa?

Kiinnostavaa kyllä, suomalaismentaliteetin ankarimpien kriitikoiden suomalaisuuskonstruktiot ("me tyylitajuttomat, sosiaalisesti kömpelöt ja negatiivisesti ajattelevat rehellisyysfetisistit") ovat lähes aina monin verroin sympaattisempia ja samastuttavampia kuin suomalaisuuden kannattajien suomalaisuuskonstruktiot ("me sisukkaat ja jämerät toiminnan ihmiset"). Niin että jos joku voisi onnistuneesti houkutella minutkin tiedostamaan omaa uinuvaa suomalaisuuttani ja luomaan poliittista suomalaisidentiteettiä, niin parhaiten varmaan joku tämmöinen hukkila. Enkä tosiaankaan tarkoita tällä sitä, että "liian kielteinen" asenne suomalaisuuteen herättäisi automaattisena vastareaktionaan halun puolustaa parjattuja (vrt. Hännikäisen visioimat inkvisiittoriesseet), vaan ihan vain sitä, että jos ylipäätään uskoo esitetyt väitteet suomalaisuudesta ja tunnistaa suomalaisuuteen liitetyissä piirteissä itsensä (piirteitä sinällään suuntaan tai toiseen erityisesti arvottamatta), päätyy siihen pessimistisen alistuneeseen johtopäätöksen, että lienee mahdoton yrittääkään näin syvälle yksilön ruumiiseen ulottuvien kulttuurirajojen yli kommunikoida. Sitäkö hukkilat tosiaan haluavat - vai onko tässä nyt tapahtunut jokin argumentaatiostrateginen kömmähdys?

Matkailutkin suoritettu

Tämän kesän turistimatkakohteemme olivat Berliini ja Pietarsaari. Kummassakaan ei viivähdetty järin kauaa, mutta koin molemmissa hetkittäistä turistiutta. Ei minulla silti taida olla mitään sanottavaa siitä, millaisia paikkoja Berliini ja Pietarsaari ovat.

Berliinistä jäivät päällimmäisinä mieleeni eräätkin hämmentävän mutkattomat suomalaislapset, jotka jo muutaman Berliini-viikon jälkeen olivat ottaneet ympäristönsä haltuun ja hoitelivat oma-aloitteisesti asioita elekielellä ja muutaman saksansanan sanavarastolla. (Millaista, oi millaista olisi olla ollut sellainen lapsi?). Pietarsaaressa taas ylivoimaisesti vaikuttavinta oli Westerlundin matkustajakoti. Se on kaikkea sitä, mitä sanasta ”matkustajakoti” tulee mieleen, se sopisi juuri sellaisiin hetkiin jollaisina ihmisen voi ajatella kipeimmin kaipaavan nimenomaan matkustajakotia. Tiedättehän: jos olisi juuri saanut tietää sairastavansa tappavaa sairautta ja tahtoisi yksin selvitellä ajatuksiaan jossain ei-missään, kaukana kaikesta. Nuhjuisessa pikku matkustajakotihuoneessa voisi kynttilänvalossa kirjoittaa käsin pitkiä kirjeitä elämänsä ihmisille. Ainakin Westerlundin matkustajakotiin olisi paras mennä talvella, jolloin siellä olisi vetoisaa (näin uskon) ja välillä oven takaa kuuluisi rapinaa, kun henkilökunta lisäilisi puita kaakeliuuniin.

Pietarsaaressa katseeni pysyi paremmin turistitaajuudella kuin Berliinissä, ainakin päätellen siitä millaisiin seikkoihin huomio katukuvassa kiinnittyi. Huomasin mm. 1) että Pietarsaaressa on noin joka toisessa korttelissa jokin kirkko, kappeli tai muu vastaava hengellinen harjoitustila 2) että pietarsaarelaisten pikaruokakulttuuri on hämmentävän kevätrullapainotteinen: keskusta-alueella oli valehtelematta parikymmentä myyntikojua, joiden suurin kyltein mainostettu päätuote ovat VÅRRULLAR.

Toisaalta: nyt heti nämä havainnot ilmoille pullautettuani minuun iskee epäilys, että ehkä Helsingissäkin tosiasiassa on asukaslukuun suhteutettuna yhtä surrealistiselta tuntuva määrä seurakuntasaleja ja kevätrullagrillejä - ehkä en vain ole tullut katselleeksi kaupunkia sillä silmällä. Olisinko muka mitenkään välttämättä huomannut, vaikka useimmat helsinkiläisetkin söisivät päivittäin annoksen kevätrullia? En osaa järin vankasti uskoa tietäväni, mikä on ”tyypillistä” tai ”tapana” yhtään missään paikassa. Entä jos vain satun huomaamaan jonkin yleisen kansallisen kulttuuripiirteen ollessani Pietarsaaressa ja siksi kuvittelen sen pietarsaarelaispiirteeksi? Ja vastaavasti: montako kertaa ihmisen pitäisi käydä jossain tietyssä berliiniläisessä kahvilassa voidakseen julistaa, että sielläpä vasta on mukava ilmapiiri (näinhän usein kuulee julistettavan)? Mistä minä muka erotan, mikä on oikeasti ”paikan henkeä” ja mikä vain omaa mielentilaani (joka kenties johtuu siitä, että olen alitajuisesti taipuvainen käymään kyseisessä kahvilassa vain mukavassa seurassa tai mukavassa nousuhumalassa tai whatever)?

Tiedän olevani poikkeuksellisen huono matkailija juuri koska en useinkaan kykene tekemään havaintoja, joiden todella vakavissani uskoisin olevan ensisijaisesti havaintoja jostain ”paikasta” - ei siis esimerkiksi yksittäisestä tilanteesta tai ihmiskunnasta tai minusta itsestäni. No, ehkäpä juuri siksi ihan mielelläni nökötänkin kotona. Onneksi matkailun voi halutessaan delegoida muille. Matkakirjoja kirjoittavat useinkin juuri ne, jotka ovat kaikkein parhaita matkailussa (ymmärtävät tilastollisten tyypillisyyksien ja kulttuurierojen päälle), joten kirjoista voimme me muut suoraan ja matkailematta lukea valmiit tulokset. Kätevää.

Makuarvostelmia 3: värit

Jos noudattaisin vaistoani, pukeutuisin pelkkiin ruskeisiin vaatteisiin. En noudata, mutta tämä vaisto on riivannut minua jo muutaman vuoden. Minua viehättävät monet ruskeat: tummanruskeat, kastanjanruskeat, kaikki punaiseen ja oranssiin vivahtavat ruskeat.

Ehkä jotain maastonvihreää tekstiiliä on hyvä olla taustaksi, jota vasten ruskean ruskeus paremmin erottuu.

Muutoin olen kyllä sitä mieltä, että vihreä kuin vihreä sopii parhaiten yhteen toisten vihreiden sävyjen kanssa. Aina jos menen kameran kanssa luontoon kesällä, tuloksena onkin joukko tutkielmia tästä nimenomaisesta ilmiöstä. (Sen sijaan esimerkiksi horisonttien päälle en paljon ymmärrä. Kuka senkin on keksinyt, että maata ja taivasta pitäisi olla alvariinsa suhteuttamassa toisiinsa? Näyttävät paremmilta erillisinä, IMHO.)

Olen tänä kesänä kovasti koettanut testimielessä käyttää erästä lähilähimmäiseni hylkäämää valko-keltaista paitaa, jota on mainostettu väriltään omaa vaatevalikoimaani paremmin hellesäihin sopivaksi. Sitkeästi olen jatkanut sopeutumiskoetta, mutta edelleen peilit vähän säikäyttävät minua keltavalkoista heijastaessaan; tuntuu kuin olisi jotenkin naamioitunut. Tämä havainto yllätti minut, sillä olen aina kuvitellut, että kaikista ihmisistä juuri minulle on ihan se ja sama, mitä on milloinkin päällä. En ikinä ole tuntenut halua "ilmaista itseäni" valitsemalla kivan yksilöllisiä vaatteita tai muuta sellaista. Mutta ilmeisesti ainoat rajat menevätkin juuri väreissä: en vain koe olevani ihminen jollainen luontevasti voisi pukeutua valkoiseen tai keltaiseen. (Tai pinkkiin tai turkoosiin tai pastellisävyihin?).

Kirkkaista väreistä on oranssi ehdoton suosikkini. Helsingin metrot ihan viehättävät silmääni. Oranssi on ehdottomasti ainoa oikea väri teltalle, jopa itse telttailun väri.

Teltoista poiketen vanhat rapatut kivitalot ovat kyllä ehdottoman kauniita kaikissa kirkkaissa väreissä, pastellisinakin. Ja ruskeina tietty. Niin että aika liberaaleja tässä loppuviimeksi ollaan, värikysymyksissäkin. (Toivottavasti joku nyt ärsyyntyy svetisismistä ”kirkkaissa väreissä”, jotta voin sitä huolettomasti käyttäessäni tuntea oloni vieläkin liberaalimmaksi.)

Makuarvostelmia 2: ihmisäänet

Pidän ihmisäänistä. On sääli, että ihmisten ääniä niin harvoin voi antautua kuuntelemaan ihan vain ääninä, kun pitää ottaa huomioon myös se, mitä ne sanovat. Radiotoimittajain puheäänet ovat periaatteessa kaikkein selvimmin julkisia, mutta jotenkin niidenkin miellyttävyyden arvioiminen ilman mitään viittauksia puhesisältöihin tuntuisi sopimattoman objektivoivalta. Keskityn tässä siis laulaviin ääniin, ihan puhtaasti sovinaisuussyistä.

Mainstreamilla tavalla ”vaihtoehtoinen”, melodinen ja melankolinen poprock genrenä selvästikin suosii juuri sentyyppisiä miesääniä, joista minä vaistomaisesti pidän. Esim. Brett Andersonilla on (ja etenkin oli) kerrassaan ihana ääni, ja luulen että juuri Andersonin ääni (pikemminkin kuin mikään yleisnostalgia) on syypää siihen, että huomaan kuuntelevani vanhaa Suedea edelleen aina ajoittain - niin kornia kuin itse musiikki onkin. Vähän sama pätee Placeboon. Nuorella Morrisseyllä oli ihana ääni, eikä ole yhtään hassumpi ääni Arcade Firenkaan solistilla (jonka nimeä en muista). Minulle äänen vahvuus ja/tai kouliintuneisuus ei tosiaankaan ole mikään ansio: myös ohuet ja rikkonaiset äänet ovat usein ihania. Esimerkkinä tästä paljastettakoon, että minusta White Stripesin Jack Whitella on aivan jumalaisen kaunis ääni.

Jumalaiset naisäänet löytyvät hieman eri musiikkigenreistä. Naisäänistä täydellisin on varmaan Tracy Chapmanilla (jonka muukin performance on aika ihastuttava yhtä lailla hyvin nuorena ja vakavana kuin vähän vanhempana ja leikkisämpänäkin). Pidän kaikista äänistä, jotka ovat objektiivisesti tarkastellen yhtään samantyylisiä kuin Chapmanin. En usko että niitä on tarpeen tässä edes erikseen luetella, folkin ja soulin alueilla tällöin enimmäkseen liikutaan. Sävyltään täysin erilainen, mutta myös todella hieno ääni on (tai siis oli) Janis Joplinilla.

Siinä missä miesäänet usein ovat minustakin parhaimmillaan juuri sellaisina kuin populäärimusiikkiteollisuus ne (ilmeisesti) haluaa, vaikuttavia naisääniä tulee huomattavasti useammin vastaan tavallisissa arkielinympäristöissä kuin tallenteina. Itse asiassa ihan koko ajan. Ilmeisesti populaarimusiikkiteollisuuden koneistot vaativat naisia kuorruttamaan äänensä sellaisella feminiinisellä keimailulla, joka minusta nyt vain kerta kaikkiaan sopii paremmin (nuorille) miesäänille. Tai mikä vielä huomattavasti pahempaa, naisääniä profiloidaan raikkaan lapsenomaisiksi (siis tyyliin joku Björk tai muu hirvitys). Jos sekä feminiininen keimailu että raikas lapsenomaisuus puuttuu, kuulostaa sinällään melko tavanomainenkin naisääni heti tosi hyvältä.

Makuarvostelmia 1: ruoka-aineet

Kesässä kulinaarisesti parasta ovat yrtit. Ehkä kiihkeimmin identifioidun korianterin kannattajaksi. Ja juuri korianteri tuntuukin tarvitsevan uskollisia puolustajia: monissa muutoin ihan asiallisen oloisissa oppaissa väitetään korianterin maistuvan "hieman luteelta". En ole maistanut luteita, mutta on totisesti vaikea uskoa, että olisivat yhtä maukkaita. Korianteri sopii minusta erinomaisesti kaikkeen, mielellään isoina määrinä.

Muita yrttisuosikkejani ovat minttu ja rakuuna. Vähän miedommat kasvit kuten persilja ja kirveli maistuvat hyvin sellaisenaan suoraan penkistä (tai parvekelaatikosta). Ja varhain keväällä korjattu lipstikka on paras keittoraaka-aine mitä on!

Rucola sitä vastoin on mielestäni yksiselitteisesti kamalaa. En kykene edes suutelemaan ihmistä, joka on suutelemista välittömästi edeltäneinä tunteina syönyt rucolaa. (Tämä on testattu myös sokkotestillä siten, että rucola on nautittu salaa.)

Lienen paatunut juustoihminen; todella monenlaiset juustot herättävät minussa lämpöisiä tunteita ja ostohaluja. Tämä ilmenee kuitenkin myös puhtaan määrällisenä juustonkulutuksena siten, että maailman tuhoutumisen lisäksi myös verisuoniseinämieni umpeenmuurautuminen on varmaan jo hyvässä vauhdissa.

Suklaa- tai leivosihminen en taida olla. Tämän päättelen siitä, että kaikki suklaat ja leivokset ovat minun suuhuni ihan ok eivätkä mitkään niistä ole mitenkään erityisen vaikuttavia. Enemmänkin olen infantiili irtokarkki-ihminen. Ehkä paras markkinoilla oleva makeistuote ovat Halvan Vanhat autot, ne mustat. Vanhojen autojen maussa lakritsi ja salmiakki ovat juuri oikeassa suhteessa toisiinsa ja rakenne riittävän sitkeä tarjotakseen haasteita hampaille. Pidän myös yksittäispakattujen autojen öljyisen pinnan niljakkaasta suutuntumasta. Autoaiheinen muotoilu puolestaan tuo kokemukseen mukavasti synnillistä transgression tuntua alleviivatessaan sitä tosiasiaa, että tuote on valmistettu 4-11-vuotiaan poikapuolisen pikkulapsen toiveita silmälläpitäen. Me muut olemme ikään kuin kielletyn hedelmän äärellä; tiedämmehän että aikuisten salmiakit ovat salmiakin muotoisia ja lakritsilla laimentamattomia.

(Voi ei, taas eksyin symbolisten nautintojen puolelle, vaikka piti puhumani ruumiillisista.)

No, munakoiso on oikein valmistettuna ehkäpä kaikkein paras kasvis. Tosin melko tasaväkisinä sen kanssa kilpailevat ainakin ruusukaali, paprika ja kantarelli. En kyllä tiedä, onko kantarelli kasvis. Marjoista paras on vadelma, pähkinöistä hassel- ja riiseistä jasmiini-.

Kaurapuuro on ihan hyvää, mutta mannapuuron ajatteleminenkin yököttää. Ketunleipiä aina syön vaikkei kai saisi. Ja kaikki mitä koskaan olen saanut Lemon Grassissa on ollut todella hyvää.

Suunta Euroopalle

Tekee mieleni ihan vähän vielä jatkaa edellistä teemaa eli hämmästellä tämän nousevan degrowth -diskurssin vinoutumia ja omituisuuksia. Kuten sanottu, minusta talouslaskuvaatimusten vakuuttavuutta vähentää olennaisesti se, että niitä yritetään väkisin selittää puhtaasti ympäristöhuolen motivoimiksi vaikka muitakin käyttökelpoisia perusteluita olisi tarjolla. Toinen ihmetyttävä piirre on se, että elintason laskusta puhutaan neutraalin universaalisti jonkinlaisena arvovalintana, johon kaikilla elintasoltaan samanlaisilla mailla (tai jopa yksilöillä) yhtä hyvät tai huonot edellytykset. Tai sitten luonnon kestokyvyn määrittämänä objektiivisena pakkona, joka koskee yhtä lailla kaikkia. Se ei muka näytä mitenkään liittyvän historiaan tai identiteettiin tai paikallisiin oloihin.

Tämä on outoa sikäli, että intuitiivisesti ajatellen eurooppalaisten talouskasvukriittisten toimijoiden olisi Euroopan sisällä toimiessaan sekä älyllisesti rehellistä että strategisesti järkevää käsitteellistää oma agendansa nimenomaan (länsi-)eurooppalaiseksi hankkeeksi. Kahdessakin mielessä. Ensinnä koska eiväthän objektiiviset elintasonlaskupaineet kohdistu tasapuolisesti kaikkiin. Ne kohdistuva nimenomaan eurooppalaisiin, joilla nyt vain ei näytä olevan rahkeita menestyä globaalissa talouskilpailussa, vaan jäävät joka tapauksessa häviölle (siis vaikka maailmantaloudella menisikin hyvin eivätkä luonnon rajat uhkaisi tulla vastaan aikoihin). Euroopassa on tulevaisuudessa köyhempää kuin mihin täällä on totuttu, joten olisi ihan objektiivista tarvetta ideologialle, joka tekisi tästä välttämättömyydestä hyveen. Toisekseen: aineksia tällaisen ideologian kokoamiseen löytyy helpoimmin nimenomaan Euroopan omasta kulttuuriperinteestä. Tai oikeammin: vain sieltä niitä voi löytää ilman että kylkiäisenä täytyisi omaksua kaikenmoisia vahvan anti-individualistia painotuksia. On perin juurin vastenmielistä kritisoida taloudellisen menestyksen tavoittelua kontekstissa, jossa taloudellinen menestys on ainoa mikä voi pelastaa yksilön jonkun agraarihenkisen kyläyhteisön armoilta. Ja juuri tällainenhan perusasetelma - kiusallista kyllä - tuppaa olemaan Euroopan ulkopuolella.

Pitäisi vain jotenkin elvyttää sitä itseymmärrystä, joka Euroopalle on historiallisesti rakentunut sen peilatessa identiteettiään suhteessa Amerikkaan. Siis niihin pinnallisiin ja sieluttomiin amerikkalaismaterialisteihin, tiedätte kai diskurssin. Tämä itseymmärryshän on tuhottu vasta ihan muutaman viime vuosikymmenen aikana. Kilpailukyvyn nimissä tietenkin, kun on yritetty epätoivoisesti istuttaa tännekin nöyrää aasialaishenkistä työmoraalia ja amerikkalaista yrittäjämieltä - ja siinä sivussa tuhottu se eetos, joka saattaisi tehdä juuri eurooppalaisille poikkeuksellisen helpoksi leikata vapaaehtoisestikin elintasoaan. No, tuskin kyseistä eetosta silti kokonaan on saatu kitkettyä, onhan sillä materiaalinenkin perusta. Omakohtainen kokemus materiaalisesta yltäkylläisyydestä lienee paras rokote materian kasaamisen onnellistuttavuuteen kohdistuvia ylimitoitettuja odotuksia vastaan - ja tällainen kokemus valtaosalla eurooppalaissyntyisestä väestöstä nyt kai kuitenkin on. Eikö siis Euroopalle globaalissa työnjaossa luontevasti lankeava rooli olisi keskittyä vaalimaan sellaista kulttuuria, keskustelua, tiedettä ja sivistystä, joka ei todellakaan tuota (juuri) mitään mutta johon keskittyvä elämäntapa ei myöskään maksa (juuri) mitään?

Täsmennyksaeksi vielä: suhtaudun kyllä erittäin epäluuloisesti kaikkeen identiteettipolitiikkamuotoiseen politikointiin eli siihen, että tiettyjä arvoja ja elämänmuotoja puolustetaan lähtökohtaisesti jonkin tietyn ryhmän nimissä ikään kuin poliittiset vaatimukset jotenkin luonnostaan kumpuaisivat tietystä kulttuuritaustasta ja tietyistä jaetuista kokemuksista. En minä siis tässäkään tapauksessa identiteettilähtöisen degrowth-agendan syntyä varsinaisesti toivo saati ehdota – enemmänkin vain aidosti ihmettelen, miten kummassa tällaista elitististä diskurssia (”me pelkkää materiaa halveksuvat ja sivistysperintöämme vaalivat eurooppalaiset valitsemme materiaalisesti vaatimattoman elämän..”) ei missään näy. Mieluummin degrowth -ideologiaa näköjään markkinoidaan luonnonläheisille viherpehmoyleisöille eksoottisen epäeurooppalaisella anti-individualismilla (”yhteisöllisiä” elämäntapoja kun on helppo ihannoida, jos ei niistä ole kokemusta). Ei mikään ongelmaton strategia sekään.

Pieni teknologiapoliittinen linjanveto

Ihmiset suhtautuvat uuteen ja kehitteillä olevaan teknologiaan kumman kiihkeästi. Ilmeisintä tämä on tietenkin niiden kohdalla, jotka intoilevat kaikista uusista keksinnöistä ja niiden vallankumouksellisesta voimasta. Sellaista on jotenkin kiusallista katsella. Tämä ei johdu siitä, etteikö utopianrakentelu olisi lähellä sydäntäni, teknologian kehitys nyt vain ei tarjoa siihen mitään minua yhtään kiehtovia aineksia. Pikemminkin teknisistä keksinnöistä fantasiointi tuntuu silkalta poliittisen ja sosiaalisen mielikuvituksen puutteelta: poliittisia ja sosiaalisia muuttujia vähänkin säätämällä saa sentään aikaan niin paljon oudompia maailmoja.

Toisaalta: jos Systeemi tarvitsisi hovirunoilijaa ylistämään modernia tekniikkaa, voisin olla oikein sopiva hommaan. Ominaistahan noille teknologiaintoilijoille on, että he eivät itse asiassa pidä olemassaolevia saavutuksia oikein minään: kaikki oikeasti merkittävä on muka aina vasta tuloillaan, elämmehän suuren murroksen kynnyksellä. Minusta taas maailmaan mahtuu jo nyt paljon hienoja teknisiä keksintöjä, joista olen syvästi kiitollinen menneille insinöörisukupolville. Esimerkiksi vesijohto- ja viemäröintijärjestelmiä tekee aika ajoin mieleni ihan spontaanistikin puhjeta ylistämään. Sieltä sitä vain hanasta virtailee juomakelpoista vettä joka kotiin, aivan ylenpalttisen runsaana! Todella hieno systeemi, kannatti kehitellä.

Jollei lääketiedettä lasketa, niin uusimmat ilman muuta kaiken kehittelyvaivan arvoisiksi tunnustamani keksinnöt taitavat olla jostain yhdeksänkymmenluvulta. Vilpittömästi ylistäisin ainakin tekstinkäsittelyä ja internetiä, riisutussa perusmuodossaan ja ilman viimeisimmän "kehityksen” mukanaan tuomia turhia hörhellyksiä.

Mutta ei meiltä nyt enää mitään puutu. Nyt pitäisi vain kehitellä yhteiskuntarakenteita ja poliittisia järjestelmiä siihen suuntaan, että olemassaoleva teknologia saataisiin jotenkin järkevästi käyttöön siellä ja vain siellä mihin se sopii.

Haluan irtautua siitä tekno-optimismin kevytversiosta, jonka yleisenä oletusarvona on, että kaikkea aina kannattaa kehitellä. Hassua kyllä, reaalipoliittisesti jo tällainen maltillinen kanta liittouttaa minut lähinnä linkolalaisten, heideggerilaisten ja muiden luontoromanttisten ääri-ihmisten kanssa. Mutta eipä tunnu järin kotoisalta siinäkään leirissä, sillä jostain (minulle käsittämättömästä) syystä ne, jotka rohkenevat epäillä, ovatko useimmat teknologiset luomukset sittenkään kaiken niiden luomisen eteen nähdyn vaivan arvoisia, alkavat useimmiten samaan hengenvetoon vaahdota siitä, miten nämä kyseiset luomukset ovat suorastaan vaarallisia ja kulttuuria rappioittavia, pahoja itsessään. Tai että on jotenkin luonnollista ja/tai vempeleiden itsensä syy, ettei niitä osata olla käyttämättä tai käyttää vain siinä määrin kun on järkevää. Eikä monienkaan mielestä riitä, että kieltäydytään uusista teknologisista edistysaskelista, vaan saman tien pitäisi luopua myös paljosta jo olemassa olevasta.

Tekno-optimismi ja romanttinen primitivismi elävät vieläpä tyypillisesti rinnakkain yhdessä ja samassa ihmisessä. Moni ei selvästikään osaa päättää, tarjoaako teknologia suuren pelastuksen vai johtaako se lopulliseen tuhoon, mutta on silti horjumattoman vakuuttunut siitä, että juuri teknologian kehitys on aikamme tärkein kysymys.

Minusta ei ole. Ajattelenpahan vain, että inhimillisen kokonaishyvinvoinnin kannalta olisi parempi, jollei tarvitsisi niska limassa vääntää uusia vempeleitä, vaan voitaisiin ottaa niidenkin tuotantoon ja kuluttamiseen menevä aika rennosti: lukea kaunokirjallisuutta ja samoilla metsissä. Monet vempeleet olisi voinut yhtä hyvin jättää luomattakin, mutta nyt kun ne kerta on keksitty, niitä voi olla järkevää ja kustannustehokasta myös tuottaa ja käyttää. Ja jos joku huvikseen tahtoo askarrella lisääkin vempelemalleja yhteiseen käyttöön, niin mikäs siinä. Mutta turha tulla selittämään että siinä on kyse mistään ”yhteisestä hyvästä” – minä en ainakaan ole tilannut yhtään enempää teknologista kasvua ja kehitystä, enkä aio tilata. En siis suostu tuntemaan kiitollisuudenvelkaa, jos kasvun ja kehityksen hedelmiä minulle(-kin) siitä huolimatta syydetään. (Vaikka toki minäkin joidenkin rajattujen erityisalueiden kohdalla äänestäisin sen puolesta, että vielä tuntemattomille innovaatioille annetaan mahdollisimman hyvät syntyedellytykset suoralla julkisella rahoituksella.)

Onhan niitäkin ihmisiä, jotka esimerkiksi ymmärtävät, ettei BKT:n nousu kerro lisääntyneestä hyvinvoinnista vaan ainoastaan siitä, että elämä on yhä jäännöksettömämmin saatu kaapattua nimenomaan rahatalouden piiriin. Mutta jostain (minulle käsittämättömästä) syystä tämä BKT-uskon ja talouskasvuideologian kritiikki yleensä liitetään jo lähtökohtaisesti ympäristötietoisuuteen ja vihreään ajatteluun. Niinpä teknologisen edistysuskon kritiikki tukeutuu tuskastuttavan usein jotain kautta dogmiin, jonka mukaan tekno-optimistien puhe "aineettomasta kasvusta" on silkkaa ideologista sumutusta. Sillä havainnolla, että energiankulutus ja talouskasvu ovat historiallisesti ottaen toistaiseksi aina korreloineet keskenään, perustellaan väitettä, että niiden irtikytkentä on muka "mahdoton" (siis vahvemmassakin mielessä kuin vain aivan tietynlaisen talousjärjestelmän ehdoilla toimittaessa). Tätä immateriaalitalouden käsitteen vastaista dogmia on viime aikoina alettu toitottaa vähän joka suunnalla (kuten nyt vaikka täällä, täällä ja täällä). Totta toki on, ettei puhtaasti aineeton tuotanto ole mahdollista ja että mitä aineellisimpia hyödykekokonaisuuksia on tapana harhaanjohtavasti kutsua "palveluiksi", jotta ne menisivät paremmin kaupaksi ympäristötietoisille nykykuluttajille. Mutta mitä sitten? Käsitteellisesti ja periaatteellisesti aineellisen ja aineettoman tuotannon ero on erittäinkin helppo ymmärtää ja on selvää, että kahdesta markkinoilla samanarvoisesta hyödykkeestä voi toinen olla paljonkin toista aineellisempi. Siis myös ihan oikeasti.

Olisiko nyt niin kovin suuri vaiva käyttää eri argumentteja aineettoman (tietotyövaltaisen) kuin aineellisen (energia- ja raaka-ainevaltaisen) kasvun kritiikkiin? Kyllä minuakin epäilyttävät sekä materiaaliset että immateriaaliset talouskasvupyrkimykset. Rehellisyyden nimissä on silti sanottava, ettei huoli ympäristövaikutuksista selitä tai perustele tätä epäilystäni edes pääasiallisesti saati sitten kokonaan. Kyse on myös ihmiskuvasta ja hyvän elämän ihanteista - oletuksesta, että tosiasiallinen hyvinvointi on enemmän kiinni vapauden ja joutoajan määrästä kuin markkinoilla olevien aineettomien kulutushyödykkeiden laadusta. Oletan, ettei vähäinen vapaa-aika muutu aineettomia luksus-tuotteita kuluttaessa niin ravisuttavan hienoksi laatuajaksi, että ihminen sitä odottaessaan painaa mielihyvin vaikka miten pitkää päivää ympäristöystävällisen aineettoman tuotannon palveluksessa. Tämä voi olla väärä oletus: ehkä ihmiset tosiaankaan eivät halua kaikkein mieluiten lukea rauhassa romaaneja ja samoilla metsissä niin paljon kuin vain suinkin mahdollista perustarpeiden tyydyttymisen vaarantumatta. Ehkä kuvittelen näin vain, koska itse ilman muuta tätä haluaisin. Mutta sellainen on keskusteluilmapiiri, että eipä ole toisaalta kukaan vakavasti edes yrittänyt osoittaa kuvitelmaani vääräksi.

Hauskaakin

Olin blogeista lukenut, että Harry Salmenniemen Texas, sakset on hyvä. Tapa jolla sen hyvyydestä todistettiin herätti uteliaisuuteni, joten otin sen mukaani kirjastosta heti tilaisuuden tultua, vaikken runoihmisiä olekaan. Ja sehän totisesti on hyvä. Harvinaisen hauskakin, alakuloisen riipaisevasti.

Kepeämmin hauska on puolestaan kosteusvoidepurkkini, joka kertoo sopivansa ”kuivalle tai kuivalta tuntuvalle iholle”. Jostain syystä mieltäni kiehtoo kovasti kysymys, millaisen prosessin tuloksena valmistaja on päätynyt juuri tuohon omituiseen muotoiluun. Onko purkin kyljessä kenties ensin lukenut vain, että ”kuivalle iholle”, mikä on sitten aiheuttanut palautetulvan, kun luonnontiedemielinen asiakaskunta, joka ei suinkaan spontaanisti miellä kuivaa ihoa kuivalta tuntuvan ihon synonyymiksi, alkaa tivata valmistajalta kuivan ihon tunnusmerkistöä. (”Kuivaltahan minunkin ihoni tietysti tuntuu, mutta mistäpä minä, pahainen maallikko, voisin tietää, onko se kuiva...”). Ja voiteen käyttöalan määrittelyä on siis näin kenties päädytty lajentamaan.

Youtube-viihdeverkostossa vähäisiä joutohetkiäni viettäessäni olen tullut ihmetelleeksi sitäkin, miten vakavia asioiden tulee olla ollakseen oikeasti hauskoja. Havainnollistukseksi kaksi esimerkkiä musiikin piiristä. (Tosin kummankaan hauskuus ei ole lainkaan musiikillista, mikä juuri tekee siitä helposti analysoitavaa.)

Savage Garden: Truly, Madly, Deeply. Tämän koko hauskuus on alkuperäisessä videossa visuaalisine ylilyönteineen. Video edustaa täsmälleen sitä ainoaa laajalti kulttuurissamme kierrätettävää heteroromanttisen estetiikan muotoa, joka minua on ikinä (=ehkä noin viisitoistavuotiaana) vakavasti puhutellut. (Puolustuksekseni sanottakoon, että lyriikkoja olisin sentään pitänyt syvästi vastenmielisinä ja perinpohjaisen epäromanttisina jo silloin). Kun sitten näin tuon videon ensimmäisen kerran MTV:ltä kypsässä 23 vuoden iässä (eli auttamatta liian myöhään), ensireaktioni oli alkaa hihittää holtittomasti. Efekti oli ihan sama toisella kolmannella ja varmaan kymmenennelläkin kerralla - ja nyt taas, kun se muutama päivä sitten tuli vastaan youtubessa.

Ilmiö lienee pääpiirteissään se, että tiettyihin esteettisiin muotoihin liittyy vahvasti henkilökohtainen tunnelataus, mutta samalla on tullut älyllisesti mahdottomaksi olla näkemättä niiden camp-ulottuvuutta. Hämmennys purkautuu hihityksenä sitten. Tätä ei voi verrata siihen, että naureskelisin kevyesti kasariheville tai kotimaiselle iskelmälle; enhän ole koskaan varsinaisesti ole kokenut olevani (tai ole kokenut edes ”joskus” menneisyydessä olleeni) se, jota niissä puhutellaan.

Toista sangen yleistä hauskuuden ja vakavuuden keskinäisriippuvuuden mekanismia edustaa viimeisimmistä löydöksistäni ehkä tyylipuhtaimmin Leevi &The Leavings: Kyllikki – ja tätä ajattelen nyt ihan vain lyriikkojen kannalta. Suoraan ja sellaisenaan lähestyttynä Kyllikki on vilpitön ja uskottava rakkauslaulu, ja nähdäkseni kuuntelukokemuksen hauskuus perustuu siihen metatason havaintoon, että näin tosiaan on. Älyllisesti on tietenkin helppo ymmärtää, että rakkauden maallisen kontekstin merkityksen voi uskottavasti mitätöidä vain luomalla vaikutelman, että kontekstista ei mitenkään ehdoin tahdoin vaieta. Niin kontekstista vaikeneminen kuin sen vatvominenkin todistaa sen merkityksellisyydestä - ja rakkauden oman logiikan mukaanhan maallinen konteksti tosiaan on uskottavasti mitätöitävä, jotta rakkaus näyttäytyisi puhtaana ja ainutkertaisena. On arkiodotusten vastaista havaita, että juuri Kyllikin kaltainen viritelmä onnistuu niin erinomaisesti tässä vaikeassa ja paljon kilpaillussa lajissa, ja tähän havaintoon liittyvä hämmennys on kiihdyttävän hihityttävä.

Oman kierteensä kuvioon tuo sekin, että hauskuuden tavoittamiseksi Kyllikki täytyy nähdä vakavana rakkauslauluna, mikä taas edellyttää, että päättäväisesti torjuu osoitteleviin sanavalintoihin yms. sisältyvän ehdotuksen katsella koko asetelmaa jo lähtökohtaisesti etäännytettynä ja humoristisessa valossa. Kyllikki näyttäytyy aidosti hauskana vain, jos kieltäytyy näkemästä sen pintaan väkinäisesti kiinnitetyssä huonossa huumorissa hauskuuden häivääkään.

(Sivuhuomio: en yleensä jaksa kovin paljon innostua kaikenmaailman sukupuoliroolien nurinkääntämisistä ja sensellaisista - mutta Kyllikin sopivuus myös naisen suuhun on poikkeuksellisen ilmeinen. Lesbisenä sovituksena Kyllikki olisi vähintään yhtä uskottava rakkauslaulu, mutta sekä tragiikan että komiikan huiput sijoittuisivat kiinnostavalla tavalla hieman eri pisteisiin kuin alkuperäisessä versiossa.)

Truly Madly Deeplyn tehoa lisää se, ettei voi olla aivan varma, ovatko visuaalisen estetiikan ylilyönnit tahattomia vai kosiskellaanko niillä ehkä juuri kaltaisiani camp-kuulijoita. Kyllikin suhteen sama epäilys herää käänteisessä muodossa: ehkä todellinen tarkoitus on ollut tehdä sitä huonoa huumoria ja sanoituksen onnistuneisuus vakavana rakkauslauluna on tahatonta, silkka vahinko?