Epäkypsiä tunnustuksia

Jostain syystä minua aina raivostuttaa, kun ihmiset rehvastelevat sillä, miten kypsästi ja tasapainoisesti he suhtautuvat ajatukseen omasta kuolevaisuudestaan. Kuoleminen on kuulemma luonnollista, ”ja eihän kai kukaan oikeasti haluaisikaan täällä ikuisesti elää”. Ai ei vai? Kyllä minä ainakin haluaisin! Ikuisuus on toki vähän vaikea hahmottaa, mutta esimerkiksi muutama vuosisata tai -tuhat lisäelinaikaa olisi oikein tervetullut parannus. Ehtisi kokella kaikenlaista.

Olen ihan viihtynyt täällä, nimittäin.

Tokihan se niinsanottu elämänlaatu saattaisi olla vähän heikko mikäli joutuisi elämään esimerkiksi biologisesti 95-vuotiasta vastaavassa raihnaisessa kehossa, kuten kuolemaan kypsästi ja tasapainoisesti suhtautuvat ihmiset aina tämän puheenaiheen kohdalla muistavat muistuttaa. Samaan hengenvetoon he kuitenkin myös kiirehtivät yhdistämään henkilökohtaisesta maallisesta kuolemattomuudesta haaveilemisen ”nuoruuden ihannointiin”. No jaa. Nuoruus on ihmiselämässä sangen ikävää aikaa, ja esimerkiksi jokin sellainen suorituskyvyltään viisikymppisen tasolle jämähtänyt keho kelpaisi minulle niiden lisävuosisatojen elämiseen vallan mainiosti.

Ja ilman muuta hauskinta olisi elää nyt vain eteenpäin, kun on kerta päässyt vauhtiin. Sääli olisi esimerkiksi sielunvaellustyyppisesti joutua vähän väliä aloittamaan alusta (vaikka toki sekin on houkuttelevampi tarjous kuin pelkkä ei-mitään tai jokin täysin transsendentti paikka jatkoille… pitäisi vain muistaa vältellä moksaa).

Tämän moottoritien meille suolaa Nokia

Tässä jotakuinkin viikon ajan jouduin matkallani metrolle katselemaan mainoskylttiä: “Nämä raput meille puhdistaa vapaaehtoinen - Savi-Pekka”. Kyseinen liikkeenharjoittaja oli valinnut aika tehokkaan mainostuskeinon, sillä kyseisten portaiden jääminen talvikunnossapidon ulkopuolelle on kieltämättä ollut kiusallista ja omiaan aiheuttamaan vaaratilanteita. Voin hyvin kuvitella ison joukon kiitollisia mummoja, jotka jonottivat tästä hyvästä Savi-Pekan savikulhoja (tai mitä ikinä se sitten tekeekään).

Silti tunsin lähinnä helpotusta kun mainos tänään oli kadonnut ja erinomaisen huolellisesti talvikunnossapidettyihin portaisiin oli lätkäisty entistä näyttävämpi virallinen ”Ei talvikunnossaopitoa” -kyltti.

En ole ollenkaan varma, olisiko julkisten varojen suuntaaminen yhtään nykyistä enemmän juuri liikenneväylien talvikunnossapitoon aiheellista. Ihan henkilökohtaisista mukavuussyistä soisin silti näiden innovatiivisten vaihtoehtoratkaisujen etsimisen painottuvan jonnekin muualle kuin omille kulkureiteilleni, sillä jotenkin tuollaiseen symboliseen terroriin on vaikea tottua. Aavemainen tuntu, ihan kuin eläisi jossain anarkokapitalistien fantasiassa. (Joo, joo tiedän kyllä että kyseessä oli sympaattinen käsityöalan pienyrittäjä eikä mikään Unilever tai General Electric, mutta omissa painajaisissani esimoderni kyläyhteisöllisyys ja villi anarkokapitalismi kietoutuvat mitä ongelmattomimmin yhteen; viimeksi mainittu kun tekee yksittäisistä ihmisistä niin haavoittuvaisia, ettei näille jää muuta vaihtoehtoa kuin turvautua edelliseen).

Niin että mieluummin sitten kallo halki jäisissä portaissa kuin ajautuminen ikuiseen kiitollisuudenvelkaan Savi-Pekkaa kohtaan. Vinha perä on siinä, että jatkuva näennäinen ilmaiseksi antaminen on nykykapitalismin legitimiteetin ytimessä ja siksi yksityisen anteliaisuuden kohteeksi vastoin tahtoaan joutuminen aina jotenkin ahdistaa. Zizek ja Baudrillard ovat sikäli oikeilla jäljillä kyllä.

Paikallisidentiteettityö

En ole paikkoihin kiintyvää tyyppiä, mutta Kalliota kohtaan tunnen jotain orastavaa, lähes kotiseuturakkauden omaista kiintymystä. Näin on vaikken edes asu Kalliossa tai ole siellä ikinä pitkiä aikoja asunutkaan. (Täältä naapurialueelta harjoitan kyllä säännöllisesti monenlaista Kallioon suuntautuvaa vierailua, asiointia ja läpikulkua).

Syvä ja kiihkeä Kallio-viha on omituisen laajalle levinnyt ilmiö. Ikävintä sen olemassaolossa on se, että se pakkomäärittää kalliolaisuuden monimutkaiseksi identiteettipoliittiseksi projektiksi. Jo se, että joku toteaa viihtyvänsä Kalliossa, tulkitaan vallitsevassa ilmapiirissä hanakasti jonkinlaiseksi statementiksi. Ikään kuin muka olisi jotenkin ylenpalttisen vaikea ymmärtää, että ihminen, jolla ei ole perhettä eikä kovin paljon rahaa tai rahanhankintahimoja, saattaa tahtoa elellä muiden suunnilleen itsensä kaltaisten ympäröimänä. Ja että siinä tapauksessa Kallio ehkä tuntuu kotoisalta.

Ilmeisesti viina, huumeet ja kaupallinen seksi herättävät joissakin kallionvihaajissa niin voimakkaita tunteita, että he kuvittelevat kaikkien muidenkin ihmisten Kallio-käsityksen määritelmänomaisesti rakentuvan juuri kyseisten elementtien varaan. Kalliossa viihtyvien oletetaan kenties vain arvottavan kyseisiä elementtejä eri tavalla – esimerkiksi jonkinlaisessa vulgaariromanttisessa ”aidon elämän” eksotisoinnin hengessä...?

Tosiasiassa kai Kallioon valikoituvat asumaan ne, joissa juuri huumeruiskut tai seksikaupat eivät henkilökohtaisesti kovin voimakkaita tunnereaktioita herätä - eivät siis sen kummemmin positiivisia, negatiivisia kuin ambivalenttejakaan. Kalliota voi rakastaa ihan vain siksi, että sieltä puuttuu senkaltainen potentiaalisesti ahdistava ja muutoin sangen yleinen katurekvisiitta kuten vaikkapa lastenvaunut.

Outo ilmiö on sekin, että useimmilla Kallio-kriitikoilla on vimmainen tarve rationalisoida negatiiviset tunteensa viittaamalla viime kädessä Kallion oletettuun ”turvattomuuteen”. Olen itse kulkenut Kalliossa ristiin rastiin kaikkiin vuoden- ja vuorokaudenaikoihin ja harvassa muussa paikassa on (Helsingissäkään) yhtä turvalliselta tuntunut. Erilaisten tajusteiden vaikutuksen alaisina olevia ihmisiä Kalliossa toki riittää ja puhtaan tilastollisesti ajatellen ihminen varmaankin on toiselle vaarallisin nimenomaan ollessaan humalassa tahi muissa aineissa. Mutta Kallio lienee poikkeus tästäkin säännöstä, sillä Kallion kaduilla liikkuvat humaltuneet henkilöt ovat huomattavasti useammin semimasentuneita rappioalkoholisteja kuin kaduilla liikkuvat humaltuneet henkilöt keskimäärin. Ja mikä muka on satunnaisen ohikulkijan kannalta vaarattomampi hahmo kuin masentunut alkoholisti?

Kiinnostavaa matkaa ja rentouttavaa illanjatkoa

Minulla on omituisia ongelmia joidenkin täysin tavanomaisten sosiaalisten käytäntöjen kanssa. Yksi tällainen ovat toivotukset, siis se että ihmiset toivottelevat toisilleen hauskaa viikonloppua ja päivänjatkoa, elämyksellistä matkaa ja onnistuneita bileitä. Ja hyvää pääsiäistä. Enkä nyt puhu sellaisista tilanteista, joissa kaikille osapuolille on jo lähtökohtaisesti selvää, että kyseisillä fraaseilla tahdotaan ilmaista vain jonkinlaista ystävällismielistä perusasennetta (”Toivon, että tämä olosuhteiden pakosta välttämätön keskinäinen asiointimme sujuu sujuvasti”). Suurin hämmennys iskee silloin, kun toivottajana on ystävä, rakastettu tai muu sellainen läheinen ihminen, jonka pääsääntöisesti oletan kirjaimellisesti tarkoittavan kaikkea sanomaansa. Silloin ei toivotustakaan voi noin vain sivuuttaa merkityksettömänä fraasinvaihtona vaan se on otettava ihan vakavissaan vastaan.

Myönnettävä on, että minua hyväätarkoittavatkin toivotukset useimmiten jollain tasolla ahdistavat. Ennen kaikkea toivotus tuntuu tuputtavan vastaanottajalleen elämänasennetta, joka lataa tulevaisuuden täyteen monenmoisia verbalisoitavissa olevia odotuksia. Kun siis kerta jopa tuo toinen ihminen vaikuttaa pohtivan kysymystä, tuleeko illastani hauska, niin...hetkinen, apua, pitäisikö minunkin? Mikä on varmempi tapa pilata kehkeytymäisillään oleva hauska ja rentouttava ilta kuin alkaa jo etukäteen pohtia, miten hauska ja rentouttava siitä olisi tavoitteena saada? Ja eikö toivotus juurikin usuta tällaiseen pohdintaan?

Itse en osaa kenellekään mitään toivottaa. En vain koe, että tietoni ja ymmärrykseni juuri koskaan riittäisi siihen. Eikö vilpitön toivottamisakti onnistuakseen edellyttäisi, että tiedän vähintäänkin mitä toinen tietoisesti toivoo lähitulevaisuudessaan tapahtuvaksi, mielellään myös millaiset tapahtumat tyydyttäisivät hänen alitajuisia tarpeitaan ja halujaan tai olisivat hänelle objektiivisesti tarkastellen hyväksi. Voi toki parin sekunnin ajan tuntua hyvältäkin idealta toivottaa jollekulle vaikkapa ”menestystä työhaastatteluun” - mutta sellaisen jälkeen iskee helposti jälkikäteen hirveä katumus: välittyikö toivotuksestani nyt sellainen viesti, että minustakin kyseisen henkilön kannattaa haluta juuri sitä työtä? Olenko minä nyt sitten muka oikeasti sitä mieltä ja mitä kaikkea minun olisikaan tiedettävä voidakseni olla tuollaisessa asiassa yhtään mitään mieltä…

Onhan tietenkin asioita, joita on helppo toiselle vilpittömästi toivoa ja joiden ei tarvitse epäillä olevan ristiriidassa henkilön omien halujen kanssa: turvallista matkaa, pikaista paranemista… Mutta entäpä jos matkaan lähtijä ei ole mieltänyt matkaansa potentiaalisesti vaaralliseksi lainkaan; eikö turvallisen matkan toivotus tällöin käänny helposti varoitukseksi, joka vihjaa että matkaan lähtijän tulisi itse pitää huolta turvallisuudestaan? Voin tietysti haluta varoittaa, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa, mutta eikö silloin ole rehellisempää käyttää toivotukseksi naamioidun varoituksen sijaan ihan suoria imperatiiveja?

Tässä toivotusasiassa olisi jotenkin miellyttävää, jos kaikki päättäisivät siirtyä viisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin; silloinhan ihmiset toivottivat toisilleen vain ”kaikkea hyvää” ja ”Jumalan siunausta”. (Tai niin minä jostain syystä kuvittelen heidän tehneen.) Jopa näin ateistinäkökulmasta tarkasteltuna tuntuisi jotenkin mukavalta, jos kaikkitietävyys olisi ulkoistettu toivottajilta Jumalalle. Jumalan siunausta toivottamalla voisi ilmaista toiselle yleistä myötämielisyyttä ja välittämistä ilman tätä kaikkea epäilyttävää oheissälää. Toivottaja esittäisi toiveen, että toivotuksen vastaanottajan elämänkulku olisi kosmisesta näkökulmasta hyvä ja oikea - mutta Jumalan asiaksi jäisi sitten päättää, tarvitseeko asianosainen ensisijassa ”hauskaa iltaa”, ”terveenä pysymistä” vai ”menestystä siihen torstain tapaamiseen”.

Masentava tapaus tämäkin

Sattuivatpa tässä kaukoliikenteen bussissa taakseni työtoverukset työasioita puhumaan. Olivat sosiaalialalla, ilmeisesti jonkinlaisessa erityisnuorisotyössä tjsp. Keskustelivat asiakkaasta, jolla oli ns. puutteellinen elämänhallinta ja - mikä ehdottomasti kaikkein raskauttavinta - epärealistisen myönteiset käsitykset omista kyvyistään, osaamisestaan ja mahdollisuuksistaan. Toinen puhujista, nuorehko nainen, oli tapauksen tähden aivan suunniltaan ja syvän närkästyksen vallassa. ”Ei se ole mikään normaali tyttö, ei todellakaan ole mikään normaali tyttö”, toisteli hän välimerkinomaisesti aina tarkempien tilannekuvausten lomassa. Selväksi tuli, että normaali olisi hyvä olla. Puhekumppani laimeasti myötäili.

Joku ehkä paheksuisi luottamuksellisten asioiden kailottamista bussissa tuohon tapaan, vaikka nimet ja sosiaaliturvatunnukset jäivätkin tällä kertaa mainitsematta. Mutta semmoista nyt epähuomiossa sattuu, ymmärrän. Silti jokin tapauksessa sai minut vaipumaan loppupäiväksi epämääräiseen toivottomuuteen koko maailman tilan ja tulevaisuuden suhteen. Kai se oli vain se aito viha ja nujertamishalu, jota ammattiauttaja selvästikin tunsi tätä alaikäiseksi mainitsemaansa asiakasta (ja asiakkaan yhteistyöhaluttomia vanhempia) kohtaan.

Olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja alkaa penkkien välistä vetää terapiakeskustelua. Hengitähän nyt vain syvään ja rauhallisesti siinä. Etkö tajua tilanteen absurdiutta? Aikuinen ihminen ja ammattilainen menee noin kiihdyksiin siitä, että lapsi käyttäytyy lapsellisesti. Onko burnout lähellä? Oletko sairaslomaa harkinnut? Tulisi kaikkien asianosaisten parhaaksi!

Vielä mieluummin olisin tosin suoraan läiskäissyt keittiöpsykologiset pikadiagnoosini pöytään. Haloo henkilö! Entäpä jos uskaltaisit vähän löysätä tuota omaa rautaista elämänhallintaasi ja pakkoneuroottista realismiasi niin tarve tällaisiin projektiivis-defensiivisiin purkauksiin vähenisi. Olitko ehkä itse aikoinasi vähän liiankin normaali tyttö kun vielä nytkin noin intohimoisesti kadehdit jokaista vastaasi tulevaa epänormaalia tyttöä?

Vaikea on tuon välähdyksen jälkeen toivoa sosiaalialan ammattiapua oikein kenenkään kohtaloksi.

Kielenhuoltofasismista

Yllättävää kyllä minäkin alan harkita liittymistä niihin, joiden mukaan kielenhuoltajat ovat mentaliteetiltaan vastenmielisen fasistista porukkaa. En tarkoita, etteikö ole hyvä määrätä miten pilkkuja käytetään tai mikä on minkäkin sanan virallinen kirjoitusasu. Sellaisissa asioissa kielennhuoltoasiantuntijat saisivat antaa jyrkempiäkin määräyksiä; mielihyvin pyrin niitä noudattamaan, vaikken ehkä aina ihan onnistu.

Mutta oletteko olleet todistamassa, kun ammattimainen kielenhuoltaja saa tilaisuuden hyökätä ”kapulakieliseksi” määrittelemänsä tieteellisen tai hallinnollisen tekstin kimppuun? Kohtasin äskettäin kielenhuoltokouluttajan työssään ja minua todella pelotti se varmuus, jolla kielenhuoltokouluttaja tiesi, että kapulakielisyydessä oli kyse vain kirjoittajan turhamaisesta itsetehostuksesta. Pelotti se varmuus, jolla kielenhuoltokouluttaja veti mutkat suoriksi ja "käänsi" alkuperäiset lauseet aktiivissa oleviksi päälauseiksi, terveiksi ja elinvoimaisiksi ja vahvoiksi lauseiksi joiden merkitys... ei nyt vain ollut sama. Pelotti se varmuus, jolla kielenhuoltokouluttaja julisti, ettei abstraktien ja monimutkaisten muotoilujen valitsemisen takana tosiasiassa ole mitään ajatusta, vaikka minun ainakin oli kaikkien hallintokielisten esimerkkilauseiden kohdalla helppo keksiä ajatuksia, jotka siellä voisivat olla, siis syitä jättää asioita auki ja tyytyä varovaiseen ja ehdolliseen ilmaisuun.

Samaa suoranaista vihaa ammattimaiset kielenhuoltajat tuntevat tietysti myös ihmistieteellisen diskurssin omimpia piirteitä kohtaan. Akateemisen puheen suhteen olen kai jäävi, joten ei siitä sen enempää - mutta oli suorastaan yllättävää havaita, miten selvästi sympatiani liukuivat myös hallintobyrokraattien puolelle, kun vastassa oli verenhimoisen populistinen kielenhuoltajafasisti (ja tietenkin joukko tämän myötäilijöitä, aina valmiina naureskelemaan kaikille tärkeilijöille).

On toki aina hienoa, jos ajatus saadaan siististi ja selkeästi sanallistettua, mutta kyllä minusta seuraavaksi paras vaihtoehto on jättää lukijalle näkyviin, ettei ajatusta ole täysin saatu sanallistettua ja panna lauseeseen mukaan jotain vinkkiä siitä miksi ei. Samaa semioosiahan tässä pyöritetään, kieli on ajattelun väline ja yhden ajattelu jatkuu mihin toisen päättyy. Miksi siis joka jumalan väliportaassa tulisi tuottaa jotain ”valmista”, jos ja kun valmiiksi saattaminen tarkoittaa sitä, että sujuvuuden nimissä väkivalloin karsitaan pois osa ajatustyöstä, joka jo on tehty? (Tietenkin ajatustyö joissain tapauksissa sujuvoittaa ilmaisua mutta vähintään yhtä usein se vie poispäin sujuvasta.)

Ymmärrän kyllä mainiosti, että erilaisten lakien ja määräysten ensisijaisena silmämääränä on olla selkeitä. Yksiselitteisen selkeästi muotoiltu (ja vaikka sitten sisällöltään täysin huono ja epäoikeudenmukainen) laki on aina parempi kuin tulkinnanvarainen ja epäselvä laki – tämän toki riennän myöntämään ihan ensimmäisten joukossa. Mutta en tosiaankaan ymmärrä, miksi lainsäädäntötyö tulisi ottaa jonkinlaiseksi kielenkäytön paradigmaesimerkiksi.

Että tämmöisissä tunnelmissa tänään.