Älkää negatiivisuutta syyttäkö

Olen monessakin mielessä negatiivisesti ajatteleva ihminen par excellence. Minusta maailma on täynnänsä ihan hirveää roskaa enkä erityisesti peittele tätä näkemystä. On pilvin pimein keskusteluita, joihin ei voi järkevästi osallistua muutoin kuin kritisoimalla metatasolla kysymyksenasetteluiden ennakko-oletuksia, on pilmin pimein instituutioita ja käytäntöjä, jotka ovat niin vahvasti ideologisten funktioidensa määrittämiä, ettei niitä millään järkevällä tavalla voi sisäisesti uudistaa. En osaa enkä halua pakottautua puhumaan niistä "rakentavasti". Kunnioitan kyllä ihmisten oikeutta olla innostunut niistäkin asioista, jotka eivät minua puhuttele, minkä takia pyrin pitämään suuni kiinni kaikilla sellaisilla areenoilla, joiden voi olettaa tarkoitetun nimenomaan "rakentavaan" keskusteluun ja kehitystyöhön. Mutta tähän valikoivaan vaikenemiseen kompromissihalukkuuteni sitten usein rajoittuukin.

Kyse ei tässä nyt ole yksinkertaisesta rehellisyyden tavoittelusta, itselle asetetusta vaatimuksesta sanoa mitä mieltä "todella" on mikäli ylipäätään jotain sanoo. Taustalla on yleisluontoisempi esteettinen mieltymys negatiiviseen: muissakin minua puistattaa nimenomaan falski positiivisuus, ei falskius sinänsä. Se että joku ilmiselvästi teeskentee olevansa jostain asiasta innostuneempi kuin onkaan ja mukautuu kameleonttimaisesti kulloisessakin toimintaympäristössään vallitseviin näkemyksiin, herättää minussa helposti epämääräistä kuvotusta (vaikka itse olisin tilanteessa vain viaton sivustaseuraaja vailla osaa tahi arpaa), kun taas se, että joku ilmiselvästi teeskentelee olevansa epäluuloisempi kuin onkaan ja väittää ihan vain harjoituksen vuoksi vastaan silloinkin kun on salaa sisimmässään samaa mieltä, on yksinomaan söpöä.

Negatiivinen olen toki muillakin mitta-asteikoilla. Minun on helppo sanoa ehdotuksiin ei. Usein sanonkin. Ja jollen pidä jostain ihmisestä, en todellakaan teeskentele pitäväni, vaan pysyttelen vain niin kaukana kuin olosuhteet suinkin sallivat. (Tämä tosin on pikemminkin kristillistä "tee muille kuten toivoisit itsellesi tehtävän" -moraalia kuin mitään negativismia.)

Ehkä juuri koska tällainen (suorastaan fundamentalistinen?) falskin positiivisuuden välttely sattuu minulle olemaan syvällejuurtunut ja automatisoitunut olemisen tapa ja tulen siis joka tapauksessa ulkoapäin luokitelluksi "niihin negatiivisiin", minua raivostuttaa, kun ihmiset liittävät samaisen negatiivisuuskäsitteen alaisuuteen joukon ilmiöitä, joille koen johdonmukaisen negatiivisuuden pikemminkin toimivan tehokkaana vastalääkkeenä: kauna ja katkeruus, syyttely, kyynisyys, toiminnan lamaantuminen...

Voi tietysti olla, että humanistin täytyy ajatella "positiivisesti" välttyäkseen tältä kaikelta - mutta jos näin on, niin syyttäkää em. ilmiöiden olemassaolosta humanismia, älkää negatiivisuutta!

Se on kyllä totta, että puolivillainen näennäisnegatiivisuus saa humanistisen ajattelun kehyksessä usein sangen sietämättömiä ilmenemismuotoja. Humanistihan on kovin kiinnostunut ihmisen pohjimmaisen olemuksen määrittelystä, joten tässä kontekstissa "negatiiviseksi ajatteluksi" mieltyy helposti kanta, jonka mukaan "ihminen on pohjimmiltaan paha". Ja mikäpä olisi hahmona sietämättömämpi kuin "kylmät tosiasiat" tunnustanut "realisti", joka kulkee ympäriinsä julistamassa, että ihminen on pohjimmiltaan paha.

Tällaisen saarnaajan teoreettinen positio on tietysti täysin sekava ja mieletön jo siksikin, että moinen väite ihmisen pahuudesta jo itsessään edellyttää hyvyyden käsitteen ja idean. Taustalla häilyvän piilopositiivisen ajattelun kavaltaa ehkä selvimmin saarnaajien oma kyyninen ja pettynyt elämänasenne. Jos joku ihan tosissaan olisi sitoutunut uskomukseen ihmisen perimmäisestä "pahuudesta", niin eikö hänen arkikokemustaan päinvastoin hallitsisi jatkuva epäuskoinen ilahtuneisuus: hänhän yllättyisi aivan yhtenään siitä, että hänen kohtaamansa empiiriset ihmiset ovat ihmisen ideaan verrattuna niin odottamattoman hyväntahtoisia. (Tältä minusta kyllä sivumennen sanoen aika usein tuntuukin täällä maailmassa.)

Negatiivisen ihmisen prototyypiksi nostetaan usein juuri se katkeroitunut ja kostoa hautova. Mutta eikö tämäkin hahmo ajattele suorastaan läpinäkyvän positiivisesti? Katkeroitunut ihminenhän elättelee tyypillisesti paranoidissävytteisiä fantasioita siitä, miten hänelle tahdotaan pahaa: kaikkialla vaanivat luonnehäiriöiset sadistit ja narsistit iskeäkseen juuri hänen kimppuunsa; häntä syyllistetään, painostetaan ja hyväksikäytetään. Minun korviini monenkin tällä tapaa "katkeran" ihmisen valittelut kuulostavat pikemminkin hienovaraiselta ja epäsuoralta kerskailulta: näin tärkeä minä muille olen, näin intohimoisesti ja antaumuksella juuri minua vihataan! Vaivojaan säästelemättä muut ihmiset paneutuvat kiusaamistoimiin saamatta vastineeksi mitään muuta kuin uhrin kärsimyksestä aiheutuvan nautinnon. Jos tällainen omistautuminen ei ole uhrin kannalta imartelevaa, niin mikä sitten?

Järjellä ajatellen kyllä ymmärrän, ettei tällainen uhri-identiteetti ole kerskailua, vaan pikemminkin itsesuggestiivista minänsuojelutoimintaa tilanteessa, jossa henkilö on vaarassa joutua havaitsemaan, miten hajamielisen välinpitämättömästi ihmiset oikeasti häneen suhtautuvat. Itseään hän siinä yrittää vakuuttaa omasta merkityksellisyydestään, ei niinkään kuulijaa. Mutta ihan turha on väittää, että kaunainen ja kostonhimoinen ajattelisi johdonmukaisen negatiivisesti: viimeiseen asti hän pyrkii välttämään antautumista aitoihin itsesäälitunnelmiin. Jos siis tahtoo vapautua kaunasta ja katkeruudesta, ei todellakaan kannata pyrkiä karkoittamaan itsesääliä, vaan pikemminkin sukeltaa rohkeasti syvemmälle! Uhriajattelusta ei tule pyrkiä eroon vaan radikalisoida se - ja kun näkee itsensä riittävän avuttomana ja mitättömänä, muuttuukin väistämättä intentionaalisen pahantahtoisuuden uhrista pelkkien olosuhteiden ja anonyymien rakenteiden uhriksi. Kun riittävän kiihkeästi oppii vihaamaan tiettyjä instituutioita ja diskursseja, ei enää niiden sätkynukkeina toimivia yksittäisiä ihmisiä osaa.

(Olin muuten aika pettynyt, kun edes Tuomas Nevanlinna ei J.Relanderin kanssa aiheesta jutustellessaan asettunut selkeästi vastustamaan nietzscheläisen ressentimentin ja negatiivisuuden mielivaltaista kytkemistä toisiinsa, vaan tyytyi latteisiin sovinnaisuuksiin. Nietzsche on toki varteenotettava pikkumaisen kaunamielen kriitikko, mutta se ei liity mitenkään hänen affirmatiivisuushömpötyksiinsä, vaan huomattavasti niitä perustavampaan teoreettisen antihumanismiin...)

Viikon kulutuskäyttäytymisraportti

Pitäisi taas ostaa polkupyörä varastetun tilalle, mutta en jaksaisi mitenkään pohtia, millainen pyörän tulisi olla, jotta se kaupunkiympäristössäkin säilyisi varastamattomana ehkä jopa yli vuoden. Jonkun polkupyörävalmistajan pitäisi teettää tuotekehittelynsä tueksi tutkimus, joka kartoittaisi keskimääräisen polkupyörävarkaan polkupyörämakua. Sitten voitaisiin tuoda markkinoille sellainen uutuusmalli, jonka ainoa ilmeinen valtti olisi kelvata huonosti varkaille. Voisi olla ihan menestys, minä ainakin ostaisin.

Pitäisi myös ostaa mustetta printteriin. Yritän kyllä kiivaasti olla ajattelematta asiaa. Välttelynhalu johtuu siitä, että suhteessa mustekauppiaisiin minulla on kroonisesti tyhmä ja huijattu olo. Lähesty nyt niitä siinä sitten.

Ostamani mustekasetit riittävät tyypillisesti noin 10 prosenttiin niiden kapasiteetiksi ilmoitetusta sivumäärästä. En tiedä (tai osaa arvata) miksi. Ehkä minun pitäisi ostaa saman tien uusi printteri - joku semmoinen mustesuihkumallinen, niissähän tällainen jatkuva kasetinvaihto kai ikään kuin kuuluukin asiaan. Kenties printterini on susi ja rikkoo kaikki hampaisiinsa joutuneet mustekasetit. En vain osaa tarkemmin diagnosoida tilannetta, kun en tiedä miltä terveen printterin tai kasetin tarkkaan ottaen tulisi näyttää. (Ei siis ihme että psykologisesti tarkkavainuiset mustekauppiaat myyvät minulle aina kaiken mitä kukaan muu ei ostaisi.)

Mustekriisini eskaloitunee väistämättä lähipäivinä. Vaikea on tässä maailmassa musteettakaan elää.

Kyvyssäni toimia pontevasti oikeuksistaan kiinni pitävänä hinta- ja laatutietoisena kuluttajana on hieman puutteita muutenkin. Luultavasti minun pitäisi esimerkiksi vaatia lippurahani takaisin elokuvasta, jota ei sitten koskaan näytettykään. Tai edes laittaa asiaa koskevasta puutteellisesta tiedotuksesta kiukkuista sähköpostipalautetta. Mutta kiukustuminen ottaa voimille, näyteltykin. Ja kannattaako oikeastaan, kun vastapuolena on pieni sympaattinen festivaali.

Kuluttajuus on niin kiusallista jotenkin.

Olin vielä hetki sitten aikeissa hankkia myös lisää hirssiakanatyynyjä, mutta lannistuin hieman, kun niitä ei enää ollutkaan saatavilla siellä, mistä ostin ensimmäiseni. Tämä saattoi olla kohtalon merkki, että tulisi tyytyä kohtuuteen tyynyissä. (En ehkä silti tyydy, sillä hirssiakanatyyny peittoaa käyttömukavuudellaan kaikki tempurit mennen tullen. Ja hirssinhajussa on oikein miellyttävää nukkua.)

Viikon kulttuuriharrasteraportti

Espoo Cinekin meni sitten. Erinomainen ohjelmistohan niillä, kuten aina. Olisipa vain ehtinyt siitä nauttia. Yksi Espoo Cinen huonoimpia puolia on, että se tapahtuu Espoossa, joka on yllättävän kaukana ollakseen niin lähellä. Siis Helsingistä katsoen. (Ja helsinkiläisistähän festivaalin yleisö kuitenkin pääosin koostuu, kuten voi festivaalibussien käyttöasteestakin päätellä.)

Onnistuin minä jotain näkemäänkin. Esimerkiksi Francois Ozonin Le refugen, joka kuvasi raskaana olevan heroinistin kesänviettoa. Teos oli aiheeseensa nähden kepeä ja pitkälle estetisoitu; hyvä niin. En minä elokuvasta sen aiheen takia ollut kiinnostunut, vaan Ozonin.
Tämän romanialaisen avioerodraaman puolestaan halusin nähdä koska se oli romanialainen ja koska kaikki aiemmin näkemäni uudehkot romanialaiselokuvat (n. 3 kpl) ovat olleet kerrassaan kiehtovia. No, tuo ei ollut. Elokuvallisesti ihan toimiva toki, mutta sisällöllisesti siinä oli vaikea nähdä mitään järin raikasta. Brittiviritelmästä The Secret Diaries of Miss Anne Lister puolestaan opin ainakin sen, että jos vahvasti fyysisyyteen nojaava sovinnainen komediallisuus jonnekin sopii, niin ehkäpä sitten romanttiseen pukudraamaan: sopiva annos ylinäyteltyjä ilmeitä ja hassuja anakronismeja nyrjäytttää pukudraaman ihan viehkeäksi viihteeksi.

L.Onerva -aiheisen näyttelynkin tänään näin. Löysin itsestäni paatuneen konservatiivin, joka jääräpäisesti tahtoisi pitää erilaiset näyttelynrakennuksen lajityypit erillään toisistaan. Onhan nyt selvästi yksi asia kerätä yhteen taideteoksia tietyn teeman/ajan/paikan/henkilön ympäriltä, toinen asia kerätä dokumentaarista museoesineistöä tietyn teeman/ajan/paikan/henkilön ympäriltä ja kolmas asia rakennella edellä mainitun kaltaisten objektien inspiroimana uusia vuorovaikutteisia installaatioita. Jos yritetään yhtä aikaa kaikkia kolmea, eikö siitä tule hirveä sotku vain?

En kyllä keksi yhtään hyvää tahi edes välttävää perustetta näkemykselle, ettei taidemuseota saisi mieltää museoksi museoiden joukossa; itse vain en taida osata mieltää. Kieltäydynkin täten nimeämästä L.Onervan käyttämää (käyttämän kaltaista?) ruokatermosta Viikon Vitriiniesineeksi. Annan sen sijaan tämän arvonimen Tennispalatsin taidemuseota Kampin metrolaiturilla mainostaville Ibis-linnuille. Ne ovatkin kyllä niin hämmentäviä, että on jo useampana päivänä melkein mennyt metro sivu suun.

Kulttuurieroista vielä

Palautuipa tässä juuri mieleeni hyvä esimerkki siitä, mitä oikeastaan tarkoitin valittaessani viimeksi kulttuurieroja koskevan suoran ja omakohtaisen havainnoinnin vaikeutta. Päällisin puolin tilanne on seuraava: nykyisin käydessäni Tampereella huomioni kiinnittyy tuon tuosta sikäläisiin raivohulluihin autoilijoihin. Eiväthän ne Helsingin kantakaupungissakaan usein oma-aloitteisesti pysähdy valottomilla suojateillä, jollei jalankulkija aktiivisesti ota tilaansa - mutta tekevät sen sentään pakon edessä ihan mukisematta. Tampereella on toisin. Kun jalankulkija siellä lakisääteisiä oikeuksiaan noudattaen astuu suojatielle lähestyvän auton ollessa näköpiirissä, moinen harvoin nähty röyhkeys ajaa tamperelaisautoilijat suoranaisen aggression valtaan: he tööttäävät tai painavat kaasua ja ajavat varpaiden päältä yli. Mutta vaikka subjektiivinen kokemukseni onkin jotakuinkin tämä, minulle olisi aika vaikeaa mennä julkisesti esittämään ”omana havaintonani”, että tamperelainen liikennekulttuuri on helsinkiläistä aggressiivisempaa. Ehkä Helsingissä vain on tajuttu panna liikennevalot kaikkiin pahoihin paikkoihin? Ja ennen kaikkea: eikö ole täysin mahdollista, että itse alitajuisesti toimin eri tavoin eri paikoissa - kenties oma jalankulkukäyttäytymiseni on Tampereella provosoivampaa? Jos näin olisi, arvaisin kyllä siihen syynkin: olen alkanut kategorisesti inhota tamperelaisautoilijoita lukiessani heidän edustajiensa ääniä Aamulehdestä. Tamperehan on kaupunki, jossa on jo pitkään käyty Aamulehden kannustamana avointa sotaa autoilijoiden, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden välillä. (Siis nimenomaan myös jalankulkijat ja pyöräilijät ovat olleet toistensa kimpussa, hajoita ja hallitse…). Mutta toisaalta juuri eilen metron uutistaululla mainittiin helsinkiläisestäkin varpailleajosta - ja kun kyseisen pikku-uutisen äsken googlasin, niin täytyy sanoa, että siitä käyty verkkokeskustelukin tuo sangen elävästi Aamulehden mieleen. Ehkä kaikki siis johtuukin vain siitä, että olen onnistunut pysymään tietämättömänä täkäläisistä liikennesodista, kun ne käydään jossain tuolla ilmaislehtikatveikoissa eikä esimerkiksi Hesarin mielipidepalstalla.

Kulttuurieroista puheen ollen: Kari Hukkilan Kerettiläisesseet herättivät minussa (pitkästyneisyyden lisäksi) aika lailla ärtymystä. Tunnistan lukeneeni ihan saman kirjan kuin Timo Hännikäinen. Vaikka perussanoma toki oli kulttuuriessentialismin vastainen, Hukkila sortuili välillä esittämään kaikenlaisia heittoja kulttuurisidonnaisista temperamenttieroista - mikä ihmeen hyvin riittikin vesittämään koko kirjan pääsanoman. Olisi sinänsä kiinnostavaa voida puhua erilaisista itsesuhteen muodoista (siis kieltä, tapoja ja arvomaailmaa perustavammista "olemassaolon tyyleistä" tai temperamenteista), mutta sitä en tajua mikä ihmeen hinku kaikilla aiheesta kiinnostuneilla on tarkastella näitä tyylejä osana jotain (kansallista) "kulttuuria". On sinällään aika toisarvoinen kysymys miten Hukkila konstruoimaansa suomalaisuutta tai "heikäläisyyttä" (ranskanalgerialaisuutta) henkilökohtaisesti arvotti - jokaista tietysti miellyttää sellainen tyyli ja temperamentti kuin sattuu miellyttämään ja totta kai mieltymyksiään voi esitellä ja puolustaa. Mutta eikö nämä itsesuhteen tyylit voisi nimetä ja identifioida jotenkin toisin? Tai siis eikö kannattaisi nimetä, jos kerta on pohjimmiltaan kaunista kosmopolitismia puolustamassa?

Kiinnostavaa kyllä, suomalaismentaliteetin ankarimpien kriitikoiden suomalaisuuskonstruktiot ("me tyylitajuttomat, sosiaalisesti kömpelöt ja negatiivisesti ajattelevat rehellisyysfetisistit") ovat lähes aina monin verroin sympaattisempia ja samastuttavampia kuin suomalaisuuden kannattajien suomalaisuuskonstruktiot ("me sisukkaat ja jämerät toiminnan ihmiset"). Niin että jos joku voisi onnistuneesti houkutella minutkin tiedostamaan omaa uinuvaa suomalaisuuttani ja luomaan poliittista suomalaisidentiteettiä, niin parhaiten varmaan joku tämmöinen hukkila. Enkä tosiaankaan tarkoita tällä sitä, että "liian kielteinen" asenne suomalaisuuteen herättäisi automaattisena vastareaktionaan halun puolustaa parjattuja (vrt. Hännikäisen visioimat inkvisiittoriesseet), vaan ihan vain sitä, että jos ylipäätään uskoo esitetyt väitteet suomalaisuudesta ja tunnistaa suomalaisuuteen liitetyissä piirteissä itsensä (piirteitä sinällään suuntaan tai toiseen erityisesti arvottamatta), päätyy siihen pessimistisen alistuneeseen johtopäätöksen, että lienee mahdoton yrittääkään näin syvälle yksilön ruumiiseen ulottuvien kulttuurirajojen yli kommunikoida. Sitäkö hukkilat tosiaan haluavat - vai onko tässä nyt tapahtunut jokin argumentaatiostrateginen kömmähdys?