Koska kukaan ei kommentoi, niin keskustelen sitten itseni kanssa (huomatkaa katkera sävy). Tai pikemminkin vain puolustaudun täsmennyksin niitä kuvitteellisia kritiikkejä vastaan, joita tulvehti mieleeni kun jälkikäteen luin edellisen postaukseni.
Kuten sanottu, minulle on aina ajankohtaista yrittää päättää, pitäisikö kohteliaisuuden tai oman viihtyvyyden turvaamisen nimissä pyrkiä osallistumaan "rakentavasti" keskusteluihin, joiden lähtökohdat ovat pahoin pielessä ja ideologisesti värittyneet. (Siis sikäli mikäli sellaisia keskusteluita uhkaa joka tapauksessa joutua kuuntelemaan.) Jos rakentavan osallistumisen säännöt on jotenkin formaalisti määritelty, ei missään tietenkään ole mitään ongelmaa: keskustelu on peli pelien joukossa eikä pelien sääntöihin tarvitse erityisesti "uskoa" noudattaakseen niitä. Osallistua voi ihan omana itsenään: voi pohtia vakavissaan, mikä on optimaalinen siirto määritellyissä rajoissa toimittaessa, vaikka rajat olisivat miten ahtaat. Mutta kun formaalit säännöt puuttuvat (kuten yleensä puuttuvat), ainoa keino pysyä "rakentavana" on yrittää kokonaisvaltaisesti eläytymällä hahmottaa, mikä on se positiivinen tavoite, johon (useimmat?) keskusteluun osalliset (kenties?) tähtäävät. Sitten voi kantaa yhteiseen kekoon "jotain" mikä saattaisi edistää tavoitetta, ja värittää kontribuutiotaan hieman omalla "persoonallisella" ja "kriittisellä" näkökulmallaan.
Minusta edellä kuvatun kaltainen rakentavuus ei ole epäilyttävää siksi, että se on teeskenneltyä ja pakotettua, vaan siksi että se - vaatiessaan eläytymistä "yhteiseen" tavoitteeseen - on tie aitoon positiivisuuteen ja rakentavuuteen, pienemmistä positiivisuusannoksista yhä suurempiin. Sitä, että osallistuu rakentavassa hengessä vähän kaikenlaisiin keskusteluihin, voi tietenkin perustella kyynisellä opportunismilla - siis vakuutella, että vaikka oma käytös onkin päälle päin silkkaa epäjohdonmukaista hösellystä, tätä kaikkea valvoo terveen kriittinen sisäinen arvostelukyky, joka näkee kaiken läpi. Kyynisen opportunismin ongelmallisuus ei ole siinä, että se olisi sinänsä jotenkin tuomittava elämänasenne (ja kyynisen opportunismin moralisointi on minusta pääsääntöisesti ärsyttävämpää kuin yritykset elää kyynisen opportunistisesti...) Ongelma on vain siinä, että eläminen kyynisen opportunistisesti on de facto mahdotonta. Niinpä identifikaatio kyyniseksi opportunistiksi on käytännössä useimmiten itsepetosta: kyynisen opportunistin identiteetin suojissa voi sielultaan perusnegatiivinenkin sopeuttaa itsensä, opetella ajattelemaan aidon posiiivisesti. Tässä se muistuttaa ironikon identitettiä: pelkkiä meta-asenteita kun ovat, ironia ja kyyninen opportunismi ohenevat helposti merkityksettömiksi, niihin ei juuri ole luottaminen. Kuin vaivihkaa ottaa aito rakentava ja positiivinen elämänasenne (eli aito arvostelu- ja erottelukyvyttömyys) vallan.
Toinen mahdollisesti täsmennystä vaativa kysymys: mitä oikeastaan tarkoitan humanismilla, josta soisin jo päästävän eroon? En tietenkään viittaa vain ajatteluun, joka on jämähtänyt universaalin ihmisolemuksen pohdintaan (tai olettaa piiloisesti jonkin ihmisolemuksen ja normittaa sitten empiirisiä ihmisyksilöitä innokkaasti sitä vasten). Humanismia on myös kaikki ajattelu, jota pakkomielteisesti askarruttavat kysymykset yksilötoimijoiden tekemistä valinnoista ja niiden motiiveista silloinkin kun puhutaan yhteiskunnallisista ilmiöistä.
En usko, että ihmisten toimintaa noin pääsääntöisesti ohjaa sen kummemmin halu tehdä toisille hyvää kuin halu tehdä toisille pahaakaan. Enkä nyt tarkoita, nämä motiivit olisi korvattava rationaalisella omaneduntavoittelulla ymmärrettynä moraalisesti neutraaliksi asiaintilaksi. Kaiken palauttaminen intresseihin on vähintään yhtä tympeä ja selitysvoimaton ajattelutapa kuin hyvän ja pahan taistelukin. Mutta on kaikille näille vaihtoehtoinenkin ihmisten toimien selittäjä: jäljittely, tapa ja tottumus. Ja tiedostamaton, ja tiedostamaton...
Luin äskettäin Joyce Carol Oatesin Putouksen ja jäin miettimään, mikä siitä teki niin nautinnollista luettavaa. Tapahtumien kontekstina oli 1950-lukulainen amerikkalainen sukupuolijärjestelmä ja keskiluokkainen ydinperheideologia. Kirja vahvisti varsin suoraviivaisesti kaikki yleisimmät ennakkoluulot ja stereotypiat siitä, millä tavoin ahdistava se maailma oli, mutta tuskinpa Oatesin tavoitteena olikaan sanoa mitään mistään tietystä ajasta tai paikasta. Sen sijaan saattaa olla että Oates Putouksessa esittää joukon psykoanalyyttisiä teesejä ("äideistä", "isistä" "pojista" ja "tyttäristä"). Jos näin, niistä tuskin allekirjoitan montakaan.
Mutta jossain Oatesin Putous onnistuu aivan käsittämättömän hyvin. Kai se on se paljon puhuttu realistinen ihmiskuvaus. Oatesin henkilöillä ei juuri ole uskomuksia tai arvoja, joiden pohjalta he tekisivät elämässään erilaisia valintoja. Heillä on ennen kaikkea voimakkaita mielikuvia. Mielikuvat eivät ole yksiselitteisesti pelkoja tai toiveita, ne ovat yhtä aikaa pelkoja ja toiveita ja aivan jotain muuta. Oatesin henkilöille ei ikinä käy niin, että he ensin ovat tietämättömiä tai väärän tiedon varassa mutta sitten saavat asioita selville ja mukauttavat toimintaansa uuteen tietämykseen sopivaksi. He pikemminkin yhtä aikaa sekä tietävät että eivät tiedä, vahvat defenssit säätelevät millä tasolla ja miten he mitäkin uskaltavat tietää. Heiltä olisi turha kysyä, mitä he tietävät tai uskovat, sillä he eivät todellakaan tiedä mitä uskovat. Saadessaan tietää jonkin asian todeksi he useinkin menettävät uskonsa siihen, menettävät varmuutensa siitä. Tutun mielikuvan kuten painajaismaisen pelon menettäessään he voivat suistua epätoivoon.
Sellaisia ihmisiä ei ole helppo kuvata, mutta sellaisia ihmiset ovat. Kirjassa henkilöiden puolipsykoottinen käytös selittyi tietenkin heidän kokemillaan traumaattisilla sattumuksilla, mutta kenelläpä nyt ei traumoja olisi. Niinpä Oates sai minut samastumaan äärimmäisen vastenmielisesti ja epäoikeudenmukaisesti käyttäytyvään päähenkilöön tavalla, johon päähenkilön toiminnan sisäisesti rationaaliseksi selittävä kuvaus ei olisi pystynyt. Ja juuri lukijan houkuttelu samastumaan mahdollisimman yllättävään kohteeseen lienee yksi kaunokirjallisuuden (eettinen) tehtävä.
Se, mitä tässä nyt siis (ehkä?) yritän sanoa, on, että yksilötasolla tuomitsematon ja epävihamielinen asennoituminen muihin yksittäisiin ihmisiin lisääntyy varmaan tyypillisimmin juuri tämänkaltaisten prosessien kautta. Sitä esimerkiksi näkee "vääriä" elämäntapoja ja ideologioita edustavan henkilön irrationaalisissa psykopatologioissa jotain tuttua ("inhimillistä"?) samalla kun kuitenkin inhoaa hänen edustamansa ideologioita ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Ei vain tee enää mieli kohtuuttomasti vastuullistaa kyseisiä ideologioita omalla elämäntavallaan pönkittäviä yksilöitä siitä, mitä he ovat. Niinpä on pelkkää propagandaa väittää, että kyky suhtautua muihin ihmisiin suvaitsevasti ja tuomitsematta (tai tämän kyvyn kehittäminen sille minimitasolle, jota liberaali yhteiskuntajärjestys toimiakseen vaatii) muka edellyttäisi ihmisiltä jonkinlaista "positiivista" ja "rakentavaa" yleisasennetta - siis sitä että nämä ovat valmiita ennakkoluuloitta menemään mukaan lähtökohdiltaan itselleen vieraisiin keskusteluihin ja "ainakin kokeilemaan" mielestään typeriä käytäntöjä. Ei se edellytä.
