...on tämä jykevä, kuvitettu lahjakirja. Kuten useimmat jykevät, kuvitetut lahjakirjat, se sopii ennen kaikkea (jollei jopa yksinomaan) keski-ikäiselle keskiluokkaiselle lahjansaajalle. En tarkoita niitä, jotka itse identifioituvat keski-ikäisiksi ja keskiluokkaisiksi (se olisi pieni joukko), vaan niitä jotka voidaan tällaisiksi objektiivisesti havaita. He muodostavat enemmistön kaikista aikuisista lahjansaajista, onhan kaikkien ituhippikommareiden kanssa yleensä kivutonta sopia sitovista molemminpuolisista lahjomattomuusperiaatteista.
Kirjan aihevalinta ilmentää kevyttä ironiaa jykevän kuvitetun lahjakirjan konseptia kohtaan ja kaikkihan ironiasta tykkäävät. Erityisesti keski-ikäiset keskiluokkaiset lahjansaajat. Mutta samanaikaisesti lahjansaajalle on selvää, että lahjaan käytetyt rahat menevät lyhentämättöminä isolle rumalle sanomakonsernille. Tämä on joululahjan kyseessä ollen tärkeää. Näin ei nimittäin lahjan antajalle tarjoudu tilaisuutta poseerata millään tapaa “eettisenä” ihmisenä - mikä herättäisi luultavimmin ärtymystä itsekin paljon lahjoja (vaikkakin toki myös vuohia kehitysmaihin) ostaneessa keski-ikäisessä keskiluokkaisessa lahjansaajassa.
Silti mukana on myös eettinen juoni. Kun vain kaikki lahjansaajat tämän jykevän kuvitetun lahjakirjan edes pintapuolin lukisivat, siirtyisi kenties koko joukko äänestäjiä Kokoomuksesta Vihreisiin (askel se on pikkuruinenkin askel) ja arjen solidaarisuusverkosto vähän paranisi, kun kirjan lukeneet lääkärit ja lakimiehet alkaisivat tarjota paperittomille palvelujaan ilmaiseksi, poliisit jättäisivät heidät pidättämättä ja naistenlehden toimittajat tekisivät heistä uusia koskettavia henkilökuvia.
Tokikin kirjan olemassaolossa on jotain syvästi kiusallista: sovinnaista visuaalista estetiikkaa yhdistettynä (ketä tahansa) koskettaviin inhimillisiin nyyhkytarinoihin ja ihan tyhmässä formaatissa. Mutta näin se vaan maailma toimii. Nielkäämme mukinat: ei kun ostoksille, vielä ehtii.
torstai 23. joulukuuta 2010
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Liikuntapuhetta: pieni astangaylistys
Mitä liikunnasta puhumiseen tulee, kaikki lähtökohtaiset intuitioni ovat jotakuinkin samat kuin Tuomas Nevanlinnalla (esim. täällä). Se, että ihmiset puuhastelevat oman kehonsa kanssa kaikenlaista, on toki sinänsä ymmärrettävää ja inhimillistä - mutta se että joku alkaa seurassa puhua näistä banaalin tyylittömistä puuhasteluistaan (raportointihengessä, kokemuksiaan sen teoreettisempiin kysymyksiin kytkemättä), tuntuu aina jotenkin äärimmäiseltä tilannetajuttoman itsekeskeisyyden ilmentymältä.
Olen itse liikunnanharrastaja juuri kaikkein säälittävimmästä päästä: sellainen, joka keski-ikäistyessään alkaa huomata oman kuolevaisuutensa, luopuu hädissään liikunta-asioita kohtaan perinteisesti tuntemastaan halveksunnasta ja yrittää tehdä senkin maailman suuntaan pieniä symbolisia sovituseleitä. Alle kolmikymmenvuotiaana ei olisi todellakaan päähäni pälkähtänyt osallistua johonkin ohjattuun liikuntaan.
Tästä kaikesta huolimatta tahdon tässä nyt ääneen sanoa, että minusta astangajooga on sangen miellyttävää. Tämän olin kypsä tunnustamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun muuan ikävä ulkoinen olosuhde koko alkuvuoden esti minua joogaamasta ja herätti nimenomaan siksi melkoisesti ärtymystä. Olosuhde väistyi pari kuukautta sitten ja nyt on ollut tilanne sillä tapaa suotuisa, että voin joogata vaikka joka arkiaamu, jos haluan. Yllättävän usein huomaan haluavani.
Moni muukin anti-liikuntaihmisenä itseään pitävä tuntuu sympatisoivan astangajoogaa. Luultavin syy tähän on se, että astangassa päähuomio on koko ajan nimenomaan hengityksen kontrollissa. Sopii siis kaikille niille, joiden pääasiallinen syy välttää useimpia liikunnaksi kututtuja toimintoja on se, että epämukava hengästys iskee päälle paljon ennen kuin vaikkapa hikoilusta on merkkiäkään. Astangassa tilanne pakotetaan päinvastaiseksi varsin jämerin keinoin.
En voisi kuvitella harrastavani joukkuepelejä, saati jotain missä tehdään ryhmässä samoja liikkeitä samaan tahtiin. Mutta vähintään yhtä tärkeää on, ettei tarvitse yksinään liikkua. Minua ei kiinnosta oma kehoni ja sen suorituskyky niin paljon, että tahtoisin ottaa sen kehittämisestä itse vähäistäkään vastuuta, ts. perehtyisin teoreettisesti johonkin liikuntamuotoon niin paljon, että voisin siinä toimia itse omana valmentajanani. Jos lähtisi yksikseen höseltämään jonnekin pururadalle, pitäisi kai edes vähän tietää mikä on turvallista ja/tai hyödyllistä, mutta astangassa voi delegoida kaiken ohjaajalle. Ohjaaja siinä sitten läsnäolevana tarkkailee ja puuttuu asiaan, jos teen jotain väärin. Jollen ensimmäisestä puuttumisesta ymmärrä, mitä oikeastaan tein väärin, ohjaaja toistaa korjauseleen niin kauan, että ymmärrän. Astangassa käytetään suhteellisen hyvää korjauselevalikoimaa, eikä esimerkiksi oleteta, että kaikki välttämättä ymmärtäisivät visuaalisia malleja (“tee perässä näin“) . Sitten kun aiheelliseksi näkee, ohjaaja ilmoittaa, että nyt voitaisiin ottaa uusi liike ohjelmistoon. Kun on ulkoapäin tarkkailtu, voi keskittyä ihan vain tekemiseen kaikenmaailman itsearviointien sijaan.
Pidän joogakoulun ulkoisista puitteista myös. Liukuvat harjoitusajat tarkoittavat, että ihmisiä koko ajan tulee ja menee, huomaavaisen huomaamattomasti. Ihmiset joogaavat rinnakkain, jokaisella on vähän eri sarja tehtävänään, vähän eri vauhti. Ei turhia erotteluita tason mukaan (paitsi ihan aloittelijat tietysti erikseen), kaikki sukupuolet sekaisin. Eikä mitään mahdollisuuksia välinepelleilyyn: joogamaton kun ostaa kerran viidessä vuodessa, niin se on sitten siinä.
Ja se parikymmenääninen kurkunpäähengityksen kohina ympärillä on jotenkin kivan tunnelmallinen.
Mutta jos totta puhutaan, niin kuolevaisuudentunteen hälventäjänä ja keski-ikäisten lohduttajana astanga on harvinaisen surkea liikuntamuoto. Elinvoimaisuusnäkökulmasta se, että saa pantua kehonsa erikoisiin solmuihin, ei nyt vain mitenkään rinnastu siihen, että saisi sen vaikkapa juoksemaan vaivatta pitkiä matkoja. Mutta kun tuolla omallani ei ole kerrassaan minkäänlaisia lahjoja kuin enintään juuri solmualalla, niin päteköön siinä sitten.
On todennäköistä, että kaikki hardcore-astangajoogit ovat melkoisia hörhöjä, mutta se häiritsee minua nykyisin hämmästyttävän vähän. Saleihin sijoitellaan alttarinomaisesti gurun kuvia ja koulun pukuhuoneen ilmoitustaululla mainostetaan kaikkea "vaihtoehtoista" auranluennasta alkaen, mikä kyllä alkuun sai hieman epäluuloiseksi. Luultavasti alan leirit ja retriitit pursuilisivat kaikkea esoteerista energiavirtatietämystä, mutta normaaleilla tunneilla hörhöyden konkreettisin ilmentymä taitaa olla sääntö, jonka mukaan kuukautisten aikaan ei saa joogata. Perustelut ovat tieteellisyydessään tasoa "astanga on puhdistava harjoitus ja koska kuukautiset sinällään ovat puhdistava kokemus, olisi näiden yhteisvaikutus liian raju".
Huomaan välttäväni joogaamista kuukautisten aikaan, vaikka tuskin siitä nyt kovin helposti voisi jäädä kiinni. Ei minulla ole mitään mielivaltaisten sääntöjen noudattamista vastaan, jos ovat noinkin avoimesti mielivaltaisia. Joogakoululla joogakoulun säännöin.
Olen itse liikunnanharrastaja juuri kaikkein säälittävimmästä päästä: sellainen, joka keski-ikäistyessään alkaa huomata oman kuolevaisuutensa, luopuu hädissään liikunta-asioita kohtaan perinteisesti tuntemastaan halveksunnasta ja yrittää tehdä senkin maailman suuntaan pieniä symbolisia sovituseleitä. Alle kolmikymmenvuotiaana ei olisi todellakaan päähäni pälkähtänyt osallistua johonkin ohjattuun liikuntaan.
Tästä kaikesta huolimatta tahdon tässä nyt ääneen sanoa, että minusta astangajooga on sangen miellyttävää. Tämän olin kypsä tunnustamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun muuan ikävä ulkoinen olosuhde koko alkuvuoden esti minua joogaamasta ja herätti nimenomaan siksi melkoisesti ärtymystä. Olosuhde väistyi pari kuukautta sitten ja nyt on ollut tilanne sillä tapaa suotuisa, että voin joogata vaikka joka arkiaamu, jos haluan. Yllättävän usein huomaan haluavani.
Moni muukin anti-liikuntaihmisenä itseään pitävä tuntuu sympatisoivan astangajoogaa. Luultavin syy tähän on se, että astangassa päähuomio on koko ajan nimenomaan hengityksen kontrollissa. Sopii siis kaikille niille, joiden pääasiallinen syy välttää useimpia liikunnaksi kututtuja toimintoja on se, että epämukava hengästys iskee päälle paljon ennen kuin vaikkapa hikoilusta on merkkiäkään. Astangassa tilanne pakotetaan päinvastaiseksi varsin jämerin keinoin.
En voisi kuvitella harrastavani joukkuepelejä, saati jotain missä tehdään ryhmässä samoja liikkeitä samaan tahtiin. Mutta vähintään yhtä tärkeää on, ettei tarvitse yksinään liikkua. Minua ei kiinnosta oma kehoni ja sen suorituskyky niin paljon, että tahtoisin ottaa sen kehittämisestä itse vähäistäkään vastuuta, ts. perehtyisin teoreettisesti johonkin liikuntamuotoon niin paljon, että voisin siinä toimia itse omana valmentajanani. Jos lähtisi yksikseen höseltämään jonnekin pururadalle, pitäisi kai edes vähän tietää mikä on turvallista ja/tai hyödyllistä, mutta astangassa voi delegoida kaiken ohjaajalle. Ohjaaja siinä sitten läsnäolevana tarkkailee ja puuttuu asiaan, jos teen jotain väärin. Jollen ensimmäisestä puuttumisesta ymmärrä, mitä oikeastaan tein väärin, ohjaaja toistaa korjauseleen niin kauan, että ymmärrän. Astangassa käytetään suhteellisen hyvää korjauselevalikoimaa, eikä esimerkiksi oleteta, että kaikki välttämättä ymmärtäisivät visuaalisia malleja (“tee perässä näin“) . Sitten kun aiheelliseksi näkee, ohjaaja ilmoittaa, että nyt voitaisiin ottaa uusi liike ohjelmistoon. Kun on ulkoapäin tarkkailtu, voi keskittyä ihan vain tekemiseen kaikenmaailman itsearviointien sijaan.
Pidän joogakoulun ulkoisista puitteista myös. Liukuvat harjoitusajat tarkoittavat, että ihmisiä koko ajan tulee ja menee, huomaavaisen huomaamattomasti. Ihmiset joogaavat rinnakkain, jokaisella on vähän eri sarja tehtävänään, vähän eri vauhti. Ei turhia erotteluita tason mukaan (paitsi ihan aloittelijat tietysti erikseen), kaikki sukupuolet sekaisin. Eikä mitään mahdollisuuksia välinepelleilyyn: joogamaton kun ostaa kerran viidessä vuodessa, niin se on sitten siinä.
Ja se parikymmenääninen kurkunpäähengityksen kohina ympärillä on jotenkin kivan tunnelmallinen.
Mutta jos totta puhutaan, niin kuolevaisuudentunteen hälventäjänä ja keski-ikäisten lohduttajana astanga on harvinaisen surkea liikuntamuoto. Elinvoimaisuusnäkökulmasta se, että saa pantua kehonsa erikoisiin solmuihin, ei nyt vain mitenkään rinnastu siihen, että saisi sen vaikkapa juoksemaan vaivatta pitkiä matkoja. Mutta kun tuolla omallani ei ole kerrassaan minkäänlaisia lahjoja kuin enintään juuri solmualalla, niin päteköön siinä sitten.
On todennäköistä, että kaikki hardcore-astangajoogit ovat melkoisia hörhöjä, mutta se häiritsee minua nykyisin hämmästyttävän vähän. Saleihin sijoitellaan alttarinomaisesti gurun kuvia ja koulun pukuhuoneen ilmoitustaululla mainostetaan kaikkea "vaihtoehtoista" auranluennasta alkaen, mikä kyllä alkuun sai hieman epäluuloiseksi. Luultavasti alan leirit ja retriitit pursuilisivat kaikkea esoteerista energiavirtatietämystä, mutta normaaleilla tunneilla hörhöyden konkreettisin ilmentymä taitaa olla sääntö, jonka mukaan kuukautisten aikaan ei saa joogata. Perustelut ovat tieteellisyydessään tasoa "astanga on puhdistava harjoitus ja koska kuukautiset sinällään ovat puhdistava kokemus, olisi näiden yhteisvaikutus liian raju".
Huomaan välttäväni joogaamista kuukautisten aikaan, vaikka tuskin siitä nyt kovin helposti voisi jäädä kiinni. Ei minulla ole mitään mielivaltaisten sääntöjen noudattamista vastaan, jos ovat noinkin avoimesti mielivaltaisia. Joogakoululla joogakoulun säännöin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)