Elokuvapuheen kaipuu

Kesällä kävin katsomassa poikkeuksellisen paljon Finnkino-elokuvia. Yllätyksekseni vastaan tuli myös pari ehdottomasti näkemisen arvoista: Melancholia ja Ole luonani aina. Ja näin jälkeenpäin hämmästyttää, miten vähän analyyttista elokuvapuhetta netistä löytyy, kun sitä alkaa etsiä. Tarkoitan siis jotain muuta kuin juonireferaatteja. Se, että paperilehtien elokuva-arvostelut ovat yleensä pelkkiä juonireferaatteja, on yleisesti tunnettu tosiasia - mutta miksei tulkitsevaa elokuvajutustelua löydy muualtakaan: blogeista, keskustelupalstoilta?

Koska tiedän olevani elokuvanktsojana huono (ymmärrän yleensä ottaen paremmin sanoja kuin kuvia), olisi hauska lukea uutuuselokuvista myös ihan perusteellisia tulkintoja. Siis sellaisia perinteisen mallisia, joita taiteentutkijoilla tapana tehdä kanonisoiduista klassikoista. Mutta turha edes haaveilla.

Ja vähän kummallisia ovat ne ylimalkaisella lajityyppilokeroinnilla täydennetyt juonireferaatitkin. Melancholiankin kohdalla monessa tekstissä ensin myönnetään elokuvan olevan tyystin symbolismin kyllästämä ja sitten heti perään aletaan puhua "fantasiasta" ja "surrealismista" tavalla, joka antaa ymmärtää, ettei elokuvassa mitään symbolista olekaan. En tiedä miten fantasian ja symbolismin käsitteitä on elokuvateoreettisissa keskusteluissa tapana käyttää, mutta minusta tämä on melkoisen hämmentävää.


Selvennän maallikkokäsittein. Nähdäkseni elokuvakerronnassa noin yleisesti ottaen esiintyy kahdenlaisia realismin ylityksiä: yhtäältä on varsinaisia fantasiaelokuvia (jotka rinnastuvat kirjallisuuden puolella erotettavissa olevaan fantasiaromaanigenreen), toisaalta taas on olemassa sellainen vakiintunut elokuvakerronnallinen käytäntö, jossa tilanne ja henkilöt näytetään ensin ulkoapäin mutta sitten sujahdetaan jonkun henkilöhahmon pään sisään ja kuvataan tämän tunne-elämää symbolisin asetelmin. Visuaalisiin ilmaisukeinoihin rajoituttaessa siirtymä ulkoisesta realismista psykologiseen realismiin näyttäytyy siis fantasiaelementtien näennäisenä mukaantulona. Varsinaisesta fantasiasta tämä poikkeaa sikäli, että katsoja on ensin nähyt ulkoapäin sen henkilön, jonka fantasioita hänelle myöhemmin esitellään ja näin ollen tulkitsee fantasioiden sisältöä koko ajan tätä tietoa vasten. Klassinen esimerkki, joka selventänee kaikille mitä tarkoitan, on Rosemaryn painajainen. Tämän vuoden ensi-illoista Black Swan (joka oli ihan kelpo filmi sekin) kuuluu ilmiselvästi samaan lajityyppiin. (Tosin se ei psykologisen realismin kehyksessä tulkittuna kuvannut kuin normaalia pikku stressiä, ei todellakaan mitään hulluksitulemisia.)

Von Trieriin palatakseni: minusta myös von Trierin kaksi uusinta on mielekkäintä tulkita osaksi tätä samaa kerrontatyyppiä: fantasiaelementit ovat tiettyjen, myös ulkoapäin nähtyjen päähenkilöiden fantasioita. Tai en minä mistään objektiivisesta "mielekkyydestä" tiedä, mutta sellaisina minä elokuvat suoraan ja spontaanisti näin ja vain siltä pohjalta kykenen niitä ymmärtämään (eli näkemään ne johdonmukaisina harkittuina kokonaisuuksina). Mutta tähän perinteeseen useimmat juonireferoijat selvästikään eivät elokuvia sijoita. Jopa niinkin osoitteleva yksityiskohta kuin se, että lähestyvän planeetan nimi tosiaan oli Melancholia, sivuutettiin monessa arviossa ja kriitikot jopa hokivat miten tavattoman "irrallisia” elokuvan kaksi osaa muka ovat toisistaan. Vielä räikeämmin sama ilmiö tuli esiin, kun muinoin Antichristin jälkeen arvioita googlettaessani minulle paljastui, että monet näkivät lopun naishirviön (”misogyynisen”) von Trierin fantasiana kun taas minä olin kuvitellut sen olevan elokuvan alkuosassa objektiivisesti ulkoapäin nähdyn (juuri traumatisoituneen ja traumansa kieltäneen) miespäähenkilön tunne-elämän kuvitusta. Toisin kuin Melancholia (tai von Trierin parhaat Dogville ja Manderlay), Antichrist ei minua juurikaan puhutellut enkä suoraan sanoen niin vastenmielisen väkivaltaista elokuvaa taitaisi vapaaehtoisesti toista kertaa katsoa. Mutta nyt kun ihan sama kaava toistuu Melancholiankin vastaanotossa, alkaa ihmetyttää, että kun kerta tietyt elokuvat selvästi voi nähdä näinkin fundamentaalisti keskenään yhteensopimattomin tavoin, mikseivät ihmiset tunne tarvetta yrittää ymmärtää tilannetta ja vertailla yksityiskohtaisesti katsomiskokemuksiaan. Vaikka siis netissä olisi yllin kyllin tilaa niin tehdä.

Siten kuin minä Melancholian näin, sen aiheena oli masennus ihan kliinisessä mielessä: tavat joilla yksilö masennuksensa edessä tempoilee ja antautuu. Kakkososa lähinnä kertasi ykkösen tapahtumat hieman symbolisemmin esitettynä. Varsin rajallinen teemaelokuva siis, kaikista näennäisistä maailmanloppukuvastoistaan huolimatta.

Ole luonani aina on elokuvana syvempi ja surulllisempi. Siinäkin on fantasiaelementtejä, joita ei (minun mielestäni) ole syytä lukea scifiksi, ts. vaihtoehtomaailman rakenteluksi tai nykymaailman ilmiöiden kommentaariksi. En sano mitään Ishiguron kirjasta kun en ole sitä lukenut (enkä tunne tarvettakaan lukea, koska elokuva toimi niin erinomaisesti omillaan), mutta tuo Mark Romanekin ohjaama elokuva ei minusta ollut tippaakaan yhteiskunnallinen. Ei se tosin ollut psykologinenkaan: vinksahtanut maailma ei tuntunut kenenkään päähenkilön subjektiivisen kokemuksen kuvitukselta yhtään sen kummemmin kuin oman yhteiskuntamme kuvaltakaan. Minusta Ole luonani aina on harvinaisen puhtaasti eksistentialistinen elokuva. Kloonien elämä on tarkka kuva ihmiselämän (universaalista) olemuksesta; siitä miten itsestäänselvän sopeutuvasti ihminen hyväksyy kaikkea muuta kuin itsestäänselvän kuolevaisuutensa ja luovuttaa elämänsä yhteisölle. Näin minä sen näin enkä oikeastaan taida ruveta kiusaamaan itseäni googlettamalla miten muut ovat nähneet. Pitäisi luultavasti taas kahlata läpi joukko juonireferaatteja vain.

Nyt on syksyn festivaalikausi jo alkanut, joten kaikkein viimeisimmät elokuvakokemukseni ovat kyllä muita kuin Finnkino-levityksiä. Ja vaikka esimerkiksi Cristi Puiun Aurorassa ei ole häivähdystäkään fantasiasta tai symbolismista, on siinä niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa hämmentävyyttä, että mieluusti seuraisin (tai jopa kävisin) keskusteluja senkin tulkinnasta. Sama koskee Athina Rachel Tsangarin Attenbergiä (joka muuten näyttää olevan myös R&A -ohjelmistossa, suosittelen)

Konventionaalisen elokuvakerronnan ja konstailemattoman realismin saralla oma Espoocine-ykkössuosikkini oli varmaan Jean-Paul Civeyracin Des filles en noir. Enpä kyllä tiedä, voiko sitä mistään kovin helposti (ja laillisesti) saada käsiinsä. (Kotimaassa teatteriolosuhteissa tuskin ainakaan näytetään.)

Lisäys edelliseen eli kesälukemisista noin muutoin

No, rehellisyyden nimissä myönnän, että en minäkään ole immuuni kauniin kielen houkutuksille, en edes kotimaisen proosan kulutustottumusteni osalta. Esimerkiksi Markku Pääskysen kirjat luen puhtaasti kielen tähden. Vaikka niissä on useinkin aika tympeät henkilöt, tympeät aiheet ja tympeät sanomat (Enkelten kirjassakin oli kaikki nämä), minä rakastan Pääskysen kieltä. Kieltä, joka on erottuvasti omanlaisensa, ilman liiallista yrittämisen makua. Mutta noin pääsääntöisesti minusta on oikein kiva, että on olemassa romaanit, runot ja näytelmät erikseen. Jollei jakoa olisi keksitty, se kannattaisi ilman muuta keksiä. En osaa sanoa, mitä noista kolmesta luen mieluiten, mutta en erityisemmin kaipaa niiden sekoituksia.

Tosin esimerkiksi omat runonkulutustottumukseni ovat niin selkiytymättömät, etten oikein tiedä mitä oikeastaan haen, kiinnostaako minua pohjimmiltaan kieli edes runossa. Luultavasti tykkäisin kevytmodernismistakin, jos vain kevytmodernistit valitsisivat vähän kiinnostavampia aihepiirejä kokoelmilleen. Mutta miten valitsevatkin aina niin tylsiä?

Nyt täällä on kuukausikaupalla pyörinyt Eino Santasen Punainen seinä, joka on aika ruma ja ikävä mutta vaatii jostain syystä tullla selailluksi uudelleen, eikä suostu palaamaan kirjastoon ennen kuin saan siitä jonkin otteen. Mutta pidänkö siitä? En oikeastaan. Helena Sinervon Väärän lajin lauluista pidin, se oli nopea ja nautinnollinen kokemus, helpoimminlähestyttävää Sinervoa ikinä.

Kotimaisen proosan puolella olen tänä kesänä lueskellut nuorten (ja nuorehkojen eli ylipäätään itseäni nuorempien) naisten esikoiskirjoja: Salmelaa, Raumaa, Loisaa, Henrikssonia. Eniten taisin pitää Rauman suoraviivaisen realistisesta nuorisomasennuskuvauksesta, vaikka eivät nuo muutkaan huonoja olleet. Salmela on paikoin ihan vitsikäs, Loisa reippaan sujuva ja Henriksson jotenkin...vilpitön?

Vaikka psykologisten lukuromaanien ystävänä suhtaudun lähtökohtaisen nuivahkosti itsetarkoitukselliseen kokeellisuuteen, niin myönnettävä on, että vielä vähemmän minua viehättää se sangen epäkokeellinen käytäntö, että romaaniin väkisin tungetaan jokin päälleliimattu juoni ja lopussa odottavia "paljastuksia". Väkinäinen pyrkimys dramaturgisten jännitteiden säilyttämiseen huononsi huomattavasti paitsi tuota mainittua Iida Rauman Katoamisten kirjaa myös esimerkiksi (niin ikään äskettäin lukemaani) Turkka Hautalan Paluuta. Molemmissa tapauksissa narratiivinen suspensio oli paitsi turhaa ja päälleliimattua myös haitallista: se rikkoi aihepiiriin sopivaa rytmiä ja tunnelmaa. (Ehkä tämä tällainen on erityisen tyypillistä Gummeruksen kustannuspolitiikalle?)

Tavallaan jonkinlainen ajassa etenevä kerronta tietysti kuuluu kaikkeen (epäkokeelliseen) proosaan - mutta tulevaa juonenkulkua koskevan uteliaisuuden aktiivinen lietsonta on eri asia. Tarkoitan sitä, että kirja suurieleisesti vähättelee henkilöidensä ja maailmansa (ja samalla tietenkin myös kielensä) kiinnostavuutta muistuttamalla joka toisella sivulla, että lukija ei vielä tiedä kaikkea ja että kiinnostavimmat "tapahtumat" ja "paljastukset" ovat vasta tulossa, joten lukijan tulisi kiiruhtaa niitä kohti sen sijaan että jää märehtimään sitä minkä jo on lukenut. Vaikeinta on tietysti ymmärtää, miksi kukaan kirjailija tahtoisi kirjojaan luettavan sillä asenteella, mutta lähes yhtä outo on oletus, että kiireen tuntu ja suorittamispaineet lisäisivät kenenkään lukijan lukukokemuksen nautinnollisuutta. Mutta ehkä ne sitten lisäävät. Luetaanhan sitä dekkareitakin.

Psykologisen lukuromaanin käyttämättömät potentiat

Monessakin tapauksessa ihailen suuresti sellaista perinteistä, suoraviivaisen epäkokeellista kirjoitustyyliä, jonka moni paheksuen viihteellisiin lukuromaaneihin assosioi. Tarkoitan siis kirjallisuutta, joka rakentaa kiinnostavia maailmoja ja sijoittaa niihin psykologisesti uskottavia hahmoja lukijan samastuttaviksi. Kirjallisuutta, jonka kirjoittajalle kieli näyttäisi olevan ihan vain maailman kuvaamisen problematisoitumaton väline (vaikka se esimerkiksi hänen hahmoilleen olisikin ratkaiseva yksilöllisen olemassaolon ja maailmaan kiinnittymisen muoto). En siis erityisemmin romaania lukiessani kaipaa kielellistä kokeellisuutta tai ”proosan ja runouden raja-aitojen murtamista”. Intertekstuaalisuudesta puhumattakaan.

On toki myönnettävä, että useimmat viime vuosina lukemistani hyvistä kirjoista – kotimaisistakin - tuppaavat olemaan tyyliltään jotain muuta kuin tuota kaikkein suoraviivaisinta psykologista realismia. Tämä on nähdäkseni kuitenkin vain kontingentti empiirinen asiaintila. Se liittyy realististen psykologisten lukuromaanien aiheenvalintatottumuksiin. Jos kirjailija ihan välttämättä tahtoo kuvata ensisijaisesti syntymää, kuolemaa, väkivaltaa, seksiä ja rakastumisia, niin kenties hänen tosiaankin on pakko ruveta tyylillisesti kokeilevaksi, jos mielii kyetä ilmaisemaan aiheistaan mitään uutta eli ilmaisemisen arvoista. Mutta perinteisen psykologisen romaanin ei tietenkään ole pakko kuvata juuri syntymää, kuolemaa, väkivaltaa, seksiä ja rakastumisia. Ja juuri tässä seikassa piilee konstailemattoman psykologisen lukuromaanimuodon käyttämätön potentia.

Tätä jäin miettimään viimeksi lukiessani Juha Itkosen kirjoja. Juha Itkosella on tietty viihdekirjailijuuteen päin viettävä imago - pitkälti perustellustikin ja samoista syistä kuin vaikkapa Riikka Pulkkisella. Kuitenkin Seitsemäntoista oli minusta mainio kirja. Se ei ollut sitä minkään rakenteellisten kikkojen tähden, vaan koska siinä fokusoidaan johonkin sellaiseen mikä seitsentoistavuotisuudessa on oleellista ja alikäsiteltyä. Se inspiroi lukemaan myös kirjan Kohti, joka minulta Itkosen tuotannosta oli aikanaan jäänyt väliin. Kohtikin tavallaan viehätti minua suuresti, psykologisen romaanin tekninen puoli eli hahmonrakennus oli siinä selvästi hallussa. Samalla lukukokemus oli kiusaannuttava. Kohti nimittäin flirttailee viihdekirjallisuudelle täysin häpeilemättä: vyöryttää yliannoksen kaikenlaista "yleisinhimillisesti koskettavaa" melodramatiikkaa. Laiskan ja helpon viihdemelodramatiikan tunnistaa parhaiten siitä, että vaikka hahmoilla olisikin yksilöllisiä (ja kulttuurisesti ja historiallisesti erityisiä) psykologisia piirteitä, dramaturgisesti keskeisiä tilanteita ei rakenneta lainkaan niiden varaan. Vaikka lukija saattaisi hyvin kyetä eläytymään vaikkapa hienovaraisen yksilölliseen suruun, jota aivan tietty hahmo kokee tilanteessa x, hahmon luoja heittää ihan vain varmuuden vuoksi hahmonsa sellaiseen karkeaan tilanteeseen y, jossa kuka tahansa inhimillinen olento tuntee surua. Näin kirjailijan mahdolliset hahmonrakennustaidot valuvat hukkaan.

Joka tapauksessa olisi hauskaa päästä tekemään kokeita aiheen tiimoilta. Aloin fantasioida, että joku tilaisi Juha Itkoselta realistisen psykologisen lukuromaanin, joka tulisi kirjoittaa seuraavia sääntöjä noudattaen:
-huomio on henkilöiden välisissä suhteissa ja vuorovaikutukseen liittyvässä tunnedynamiikassa (kuten aina)
-kukaan ei saa syntyä, kuolla, joutua kuolemanvaaraan tai sairastua vakavasti
-fyysistä väkivaltaa ei saa esiintyä
-seksiä tai tiedostettuja pyrkimyksiä seksiin ei saa esiintyä
-henkilöiden välillä ei saa olla minkäänlaisia pari-, perhe- tai sukulaisuussuhteita (eikä pyrkimyksiä sellaisten muodostamiseen tai muistelua sellaisten katkeamisista)

Uskon että jos joku kotimainen nykykirjailija niin Itkonen selviytyisi haasteesta.

Vapaaehtoisesti lukuromaanikirjailijat eivät ilmeisesti aio aihevalikoimiaan laajentaa niin kauan kuin helpolle melodramatiikallekin on tilausta. Myös ne, jotka mainiosti kykenisivät johonkin vivahteikkaampaankin, pelaavat varman päälle: haalivat kirjoihinsa noita oletettuja "yleisinhimillisiä peruskokemuksia" jättäen kaiken kulttuurisesti ja historiallisesti spesifimmän aineksen pelkäksi taustaksi niille. Mutta tämä tosiaankin tarkoittaa, että konstailemattoman psykologisen realismin projekti on huomattavan vajaa ja keskeneräinen, sillä kuten tiedämme, tosielämässä ihmisillä on paljon erittäin kiihkeää ja kompleksista tunne-elämää myös liittyen sellaisiin vuorovaikutussuhteisiin, jolla ei ole suoranaista tekemistä verisukulaisuuksien, seksin, romanttisen rakkauden tai edes institutionalisoituneiden ystävyyssuhteiden kanssa. (Parhaiten tämä puoli inhimillistä tunne-elämää taitaa tällä hetkellä tulla representoiduksi elämäkertagenressä).

Itkosen kirjoista yleisesti vielä: ei se helppo melodramatiikka suoraan sanoen ole ainoa, mikä minua niistä vieraannuttaa. Yhtä paha on se kaikenkattava sovituksen sanoma. Sukupolvikuiluja kurotaan innokkaasti umpeen jokaisessa Itkosen kirjassa, pahimmillaan niiden lisäksi myös sukupuolikuiluja ja sosiaalisia kuiluja. Ja kaikki Itkosen henkilöhahmot ovat psykologisesta uskottavuudestaan huolimatta raivostuttavan samanlaisia, tarkemmin sanottuna terveitä: jossain vaiheessa alkaa itse kukanenkin tasapainoisen analyyttisesti reflektoida elämäänsä, kohdata tunteitaan ja luopua vahingollisista defensseistään. Mutta tämä lienee ihan vilpittömästi Itkosen oma maailmankatsomus, ja jos on, niin sopiihan sitä julistaa.

Vaalivoitot ja -tappiot

Minulla ei ole mitään erityisempää näkemystä Perussuomalaisten vaalivoitosta. En oikein täysin ymmärrä, mikä tilanteessa on niin ainutlaatuista. Paitsi tietenkin se, että nyt on samaan puolueeseen koottu poikkeuksellisen paljon toimijoita, jotka eivät tiedä juuri mistään mitään ja jotka näin ollen tuskin saavat aikaan oikein mitään. Ei tämä nyt ainakaan millään tapaa pelottavalta kuulosta.

Sen sijaan olen jo ollut pari viikkoa aika järkyttynyt siitä, millaisin kriteerein vaalivoittoja ja -tappiota poliittisille toimijoille attribuioidaan. Ihan kuin Kokoomus olisi lahjonut koko puoluekentän olemaan käyttämättä hyväkseen edes kaikkein ilmeisimpiä tilaisuuksia yhdistää voimansa ja heivata Kokoomus ulos hallituksesta. Joten tässä nyt sitten ollaan.

Keskusta tempaisi heti tulosten selvittyä hatustaan mielikuvituksellisen tulkinnan, jonka mukaan juuri se oli nyt erityisesti ”hävinnyt” vaalit ja saanut kansalta epäluottamuslauseen. Ja tulkinta meni mukisematta kaikille läpi. No, varmasti Keskusta hävisi siinä pinnallisessa mielessä, että ryvettynyt kepu-brändi ja kepu-henkilöt haluttiin (osittain) vaihtaa uusiin. Aidolle keskustalaiselle luulisi kuitenkin olevan tärkeintä, että keskustalaiset ydinarvot (paikallisuus, maaseutuelinkeinojen puolustaminen ympäristönsuojelun kustannuksella jne.) menestyvät, ajaapa niitä sitten kuka tahansa. Eikö tulos ollut juuri vilpittömän aatteellisen keskustalaisen näkökulmasta oikein hieno? Yhtäältä keskustalaisarvot selvästi löivät läpi oman puolueen ulkopuolellakin (vihdoin myös kaupungeissa!), mikä turvannee yhteiskunnan keskustamyönteisen kehityksen lähitulevaisuudessa. Toisekseen oma puolue sai paitsi uuden hyvin luontevan poliittisen liittolaisen puoluekartalle myös aivan uudenlaista uskottavuutta vanhojen liittolaistensa silmissä, kun kaikkein rumimpien omien tavoitteiden näkyvä edistäminen saatiin näppärästi ulkoistettua muille.

Ymmärrän kyllä että keskustalaisilla oli strategiset syynsä olla sanomatta tätä ääneen - mutta mikseivät ketkään muutkaan sanoneet? Ei minua tietenkään erityisesti liikuta, ovatko nimenomaan keskustalaiset vilpittömän aatteellista porukkaa vai ihan vain vallanhimoisia opportunisteja. Tällainen on kuitenkin omiaan herättämään kiusallisen epäilyksen, että mikä tahansa puolue käyttäytyisi vastaavassa tilanteessa samaan tapaan. Jotain se kai tästä vallitsevasta poliittisesta kulttuurista kertoo, ettei selvästikään koeta mitään sosiaalista painetta edes teeskennellä julkisuudessa puoluerajat ylittävää aatteellisuutta. Ei koeta moraalista velvollisuutta esimerkiksi iloita arvoiltaan lähimpänä olevien puolueiden voitoista silloinkin kun nämä ovat oman puolueen pahimpia kilpailijoita (kuten arvoiltaan lähimmät aina ovat). Voitot ja häviöt määritellään täysin mekaanisesti puolueyksikön saaman kannatuksen perusteella ikään kuin puolueen näkökulmasta olisi lähtökohtaisesti täysin yhdentekevää, kenelle äänet menevät, jollei oma puolue kerta niitä saa.

Äänestäjien menettäminen Perussuomalaisille ei nyt vain ole kaikkien puolueiden näkökulmasta yhtä todennäköistä eikä myöskään omien tavoitteiden edistymisen näkökulmasta yhtä iso tappio. Miksi ihmeessä kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta puhuvat ikään kuin näin olisi, ts. ikään kuin esimerkiksi vanhoista hallituspuolueista Kokoomus olisi nyt säilyttänyt kannatuksensa jotenkin objektiivisesti ja yksiselitteisesti todella paljon paremmin kuin Keskusta?

No, en kyllä ylipäätään tajua miksi kenelläkään asioihin vaikuttamaan pyrkivällä puolueaktiivilla olisi erityisempää kiinnostusta oman puolueen koon itseisarvoiseen kasvattamiseen. Se kertooko vaalivoitto voittaneen puolueen tavoitteiden tosiasiallisesta menestyksestä, on kontekstisidonnainen tulkintakysymys. Vihreät epäilemättä hävisivät vaaleissa muutenkin kuin mekaanisessa laskennallisessa mielessä. Hävisikö mikään muu puolue, se on aika epäselvää. On nimittäin vaikea ennustaa, mihin perussuomalaiset nyt sitten päättävät poliittisesti keskittyä: he saattavat äärikeskustalaisuutensa ohessa ruveta ajamaan tiettyjä vasemmistolaisia ydintavoitteita, ryhtyä aggressiivisesti legitimoimaan tiettyjä perinteisiä kokoomuslaisia tavoitteita tai sitten tehdä jotain ihan muuta. Oikeastaan vain se on selvää, että vihreitä arvoja he eivät tule ajamaan.

Eivät ihan kaikki perussuomalaiset tietenkään ole puhtaasti äärikeskustalaisia, onhan niillä urbaani halla-aholaissiipensä myös. Niinpä luin persuvoiton kunniaksi loppuun myös nurkissani jo pitkään ajelehtineen läpyskän ”Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?”. Ei siitä kyllä mitään selvinnyt, sillä kaikki sen sisältämät keskustelukontribuutiot olivat sävyltään kumman kiihkeitä ja tunteikkaita. Ainoastaan Mike Pohjola osoitti edes jonkinlaista vilpitöntä älyllistä mielenkiintoa aiheeseen, muttei hänkään päässyt kiinnostaviin kysymyksiin asti. (Kuten: Miten ihmeessä viattoman suoraviivainen junttikonservativismi ja punavihertaustaisten käännynnäisten postmodernin performatiivinen ”konservatismi” kykenevät laisinkaan kommunikoimaan liikkeen sisällä? Millaisin sidoksin hommalaisuus tarkkaan ottaen kytkeytyy sellaisiin lähiaatteisiin kuten antifeministiseen populäärisosiobiologiseen miesasialiikkeeseen? Mikä on kiihkeänä skientisminä ilmenevän luonnontiederomantiikan osuus kuvion kokonaislegitimaatiossa? Millaiset jäljet ysärilibertarismi on jättänyt hommalaisten näennäiskollektivistiseen yhteiskuntakäsitykseen?).

Totta puhuen en kyllä haluaisi löytää itseäni pohtimasta halla-aholaisuuttakaan. Mieluummin ymmärtäisin mitä kokoomusnuoret tarkoittavat, heillä kun on sosiaalisten taitojensa/ verkostojensa ja taloudellisen asemansa vuoksi suurempi riski saada valtaa jopa ilman sellaisia kannattajamassoja, joihin hommalaiset joutuvat tukeutumaan. Enkä siis todellakaan tarkoita, että tahtoisin kysyä, mitä Wille Rydman tarkoittaa, sillä on läpinäkyvän selvää, ettei hän tarkoita yhtään mitään - kunhan vaan tahtoo olla mahdollisimman paljon esillä ja provokatiivisesti Paha. Mutta mitä ihmettä esimerkiksi Lasse Männistö tarkoittaa? Panin merkille tällaisen kokoomushenkilön olemassaolon vasta vaalien alla, liukuessani toistuvasti metroon hänen vaalimainoksensa sivuitse. Siinä olikin usein vaikea pysyä vakavana, sillä mainos oli vallattoman absurdi. En löytänyt Männistön vaalislogania äsken googlella mistään, mutta muistinvaraisesti se meni jotenkin näin: ”Verot ovat elämäsi suurin sijoitus. Kuka hoitaa sijoitustasi?” Ja ällistyttävää kyllä, tyyppi pääsi mielipuolisella sloganillaan ja parodiselta näyttävällä hymyllään eduskuntaan. Tämän ymmärtäminen on totisesti suurempi haaste kuin halla-aholaisuuden. Millainen käsitteellinen apparaatti ja poliittinen järkeilytyyli pitäisi sisäistää, jotta verojen kutsuminen ”sijoitukseksi” tuntuisi luontevalta tai edes loogisesti ristiriidattomalta? En osaa oikein edes kuvitella.

Soininvaara

Kun Eufemia taannoin kontrastoi minun poliittisen ajattelutyylini Osmo Soininvaaran vastaavaan, olin hieman ymmälläni. Tunnistan toki oman, välillä koomisiinkin mittasuhteisiin paisuvan kyvyttömyyteni mennä kepeän strategisesti mukaan peleihin, joiden sääntöjä en pohjimmiltani täysin hyväksy. Jo esimerkiksi vaalikoneiden käyttö on minulle aivan liian tuskallista ja mieltä kuohuttavaa: useimpiin kysymyksiin vastaaminen olisi mahdollista vain, jos heittäytyisi mukaan vieraaseen kielipeliin ja hyväksyisi joukon perustelemattomia ja artikuloimattomia (ja ehkä jopa artikuloitumattomissa olevia) oletuksia. Mutta minun silmissäni Soininvaara ei ole - reaalipoliittisesta maltillisuudestaan huolimatta - koskaan kuulunut niihin, jotka itsestäni poiketen menevät suin päin mukaan mihin tahansa vallalla olevaan keskustelukulttuuriin ajaakseen omia tavoitteitaan sen asettamilla ehdoilla. Päinvastoin, Soininvaara tuntuisi jotenkin salakuljettavan oman tunnistettavan argumentaatiotyylinsä mukanaan kaikkiin poliittisen keskustelun konteksteihin ja houkuttelee ihmeen hyvin muutkin siihen mukaan. Luulen, että jos Soininvaara laatisi vaalikoneen, minun olisi sen kysymyksiin helppo suuremmitta tunnekuohuitta vastata: vaikka kaikki oikeasti tärkeät kysymykset jäisivätkin kysymättä, Soininvaaran esiin nostamat kysymykset ovat aina itsessään mielekkäitä ja ymmärrettävästi muotoiltuja.

Soininvaaran argumentaatiotyyli on oikeistopoliitikon tyyliksi poikkeuksellisen miellyttävä kahdesta syystä. Ensinnäkään hän (toisin kuin melkein kaikki poliitikot kaikissa puolueissa) ei juuri koskaan lähde retorisesti liikkeelle joistakin ”meidän kaikkien” yhteisesti jakamista arvoista/ tavoitteista/ päämääristä ja pyri sitten oikeuttamaan kannattamiaan poliittisia toimenpiteitä esittämällä ne neutraaleina ”keinoina” kyseisten päämäärien saavuttamiseksi. Sen sijaan hän vertaa vain suoraan olemassaolevaa sääntelyperiaatteiden kimppua a ja sen yhteiskunnallisia vaikutuksia vaihtoehtoiseen sääntelyperiaatteiden kimppuun b ja sen mahdollisiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Toisekseen Soininvaara hyvin johdonmukaisesti käsitteellistää rakenteet ensisijaisiksi subjekteihin nähden. Hän ei toisin sanoen lähtökohtaisesti oleta, että juuri samat toimijat päätyvät tiettyyn toimintaan sääntelyperiaatteiden b voimassa ollessa kuin sääntelyperiaatteiden a voimassa ollessa. Ja tämähän on perusehto sille, että voidaan tarkastella itse periaatteiden ohjausvaikutuksia sen sijaan että ”poliittinen” ”keskustelu” degeneroituu pelkäksi kiistelyksi siitä, millaisten elämäntapojen, intressien ja arvojen voi luultavimmin olettaa yhdistyvän minkäkinlaisten sosiaalisten identiteettien ympärille – eli ketkä luultavimmin missäkin tilanteessa voittavat tai häviävät.

Vaikka soininvaaralainen tyyli em. periaaatteineen on varmaan monen mielestä itsessäänkin pahoin painottunut ja liberaali-individualismin saastuttama, minun on jotenkin mahdoton olla kokematta sitä neutraaliksi ja rationaaliseksi. Tosin on myönnettävä, että henkilöhistoriallisista syistä Soininvaara on saattanut suoraankin olla vaikuttamassa siihen, millaiset hyvän poliittisen argumentaation standardit olen sisäistänyt. Muistan hyvin, miten luin Ratkaisevaa aikaa juuri siihen ratkaisevaan aikaan 80-luvun lopulla, jolloin aloin vähitellen hahmottaa, mikä on yhteiskunta ja miten siitä voi puhua. Pyörittelin siinä esitettyjä argumentaatioketjuja edestakaisin kunnes poliittisen diskurssin perusolemus alkoi avautua. Soininvaaran tyyliin ja henkilöön assosioitunee siis mielessäni positiivisia oivalluskokemuksia, joiden syntyyn tosiasiassa myötävaikuttivat ensisijaisesti aivan muut tekijät kuin hänen esittämiensä väitteiden ainutlaatuinen nerokkuus. (Esi-internetilliseen aikaan eläneen maaseututeinin ulottuvilla oli vain niin kovin vähän älyllistä virikettä.)

Eivätkä Soininvaara-sympatiani rajoitu pelkkään tyyliin: bloginsa perusteella hänellä on myös kykyä poimia esiin minustakin varsin relevantteja poliittisia kysymyksiä ja pitää niitä sopivan sitkeästi esillä, erityisesti mitä tulee asuntopoliitiikkaan ja liikennepolitiikkaan. Kaupunkisuunnittelu- ja kaavoitusasioissa tekee harvoin mieli olla eri mieltä. Jopa työelämästä ja julkisista palveluista Soininvaara on puhunut enimmäkseen ihan järkevästi – vaikka ei minulta toki ole bloginkaan perusteella jäänyt huomaamatta, että lipsaukset asiallisesta tyylistä tuppaavat kummasti kasaantumaan niihin kohtiin, joissa mainitaan köyhät tai pitkäaikaistyöttömät.

Mutta vihdoin asiaan. Äsken luin tämän uusimman Sata-komiteakirjan. Siinä oli koottuna Soininvaaran näkemyksiä juuri niistä aiheista, joita käsitellessään hänen ajattelunsa on aina tuntunut kaikkein vieraimmalta - ja nyt olen ehkä kypsä myöntämään, että Eufemian eronteko on kyllä tavallaan osuva. On Soininvaarallakin minun näkökulmastani melkoista taipumusta mennä strategisista syistä mukaan mihin tahansa vallassa oleviin järkeilymalleihin ja retorisiin tyyleihin.

Kyse ei oikeastaan ole siitä, miten paljon vierasta ainesta on valmis ottamaan annettuna, vaan siitä millaisia vieraita elementtejä omaan poliittiseen argumentaatioonsa ottaa. Siitä en osaa vähääkään ärsyyntyä, että Soininvaara esimerkiksi suostuu pohtimaan optimaalisia sosiaaliturvauudistuksia niinkin ahtaissa kehyksissä kuin hän eksplisiittisesti ilmoittaa tekevänsä: sosiaalimenot eivät saisi lisääntyä eikä varsinaista perustuloa saa ottaa käyttöön. Voi vain ihailla sitä, että Soininvaara on saanut aikaan ihan järkeviä muutosesityksiä näissäkin rajoissa - älyllisesti hieno suoritus, vaikkei hänen ehdottamillaan rakenteellisilla pikku-uudistuksilla juuri pienuutensa tähden olekaan mitään poliittista relevanssia suuntaan tai toiseen. Mutta Sata-komiteakirjan täysin sietämätön piirre on se, että Soininvaara selvästi yrittää tulla Kokoomusta vastaan paitsi tehtävänrajauksissa myös argumentaatiotavoissa. Soininvaara kosiskelee ”kaikkihan me tietenkin halutaan rangaista laiskoja sosiaalipummeja” -henkistä yleisöään todistelemalla, että juuri perustulonomainen sosiaaliturvahan se köyhiä kaikkein tehokkaimmin kyykyttäisikin. Luultavasti juuri Sata-komiteakirjan ajoittaiset avoimen moralistiset äänenpainot ovat tosiaankin päälleliimattu retorinen strategia, Soininvaara kun on kaikessa moralisoinnissa suorastaan läpinäkyvän huono ja kömpelö. Pelottavammalta oikeastaan tuntuu Soininvaaran outo kiinnostus pitkäaikaistyöttömän hahmoon ihan itsessään. Siinä tuntuisi pulpahtavan pintaan jokin aito henkilökohtainen pakkomielle: Soininvaara jostain syystä luulee tietävänsä, millaisia ihmisiä perusturvan varassa eläjät tyypillisesti ovat ja kokee tarvetta paljastaa tämän muillekin. Hän fantasioi kiihkeästi perusturvan varassa elävistä eksoottisista Toisista, eikä vaikuta lainkaan kiinnostuneelta vertaamaan fantasioitaan mihinkään empiiriseen numerotietoon. Tämä on hämmentävää juuri siksi, että Soininvaara kaikkien muiden ihmisryhmien kohdalla niin esimerkillisen tarkkaan välttää esittämästä spekulaatioita siitä, millaisia tarpeita, haluja tai preferenssejä kyseiseen ryhmään kuuluvilla ihmisillä varmaankin ”tyypillisesti” on.

No, sinänsä Soininvaaran konstruktio köyhästä on ihan raikkaan persoonallinen yhdistelmä eri poliittisten suuntausten hellimistä stereotypioista. Köyhälle on ominaista (koulutustaustasta yms. riippumaton) heikkolahjaisuus sekä elämänhallintaongelmat. Työelämän suhteen hänellä on vain yhdenlaisia intressejä: pitäisi saada mahdollisimman paljon rahaa käteen. Soininvaara ei edes yritä uskotella, että tyypillisellä köyhällä olisi varaa ilmentää mitään muita henk.koht preferenssejään työmarkkinoilla. Ensinnäkään tyypillinen köyhä ei voi työnhaussaan suosia mitään tietynlaisia työn sisältöjä toisiin verrattuna, sillä vähälahjaisena hän kykenee tekemään vain yhdenlaisia töitä: niitä kaikkein mekaanisimpia, joihin suunnilleen kuka tahansa kykenee. Toisekseen on yhdentekevää, miten tyypillinen köyhä henkilökohtaisesti arvottaa rahaa suhteessa vapaa-aikaan, sillä hän tekee helppojakin töitä niin paljon keskimääräistä hitaammin ja huonommin, että saadakseen raavittua vapailta markkinoilta kokoon edes jotakin hänen olisi joka tapauksessa annettava kaikkensa ja ahkeroitava aamusta iltaan.

Itse asiassa köyhän hahmo vilahtelee Sata-komiteakirjassa vain hyvin satunnaisesti siellä täällä - mutta huomaan silti toivovani kirjalle mahdollisimman vähän lukijoita juuri koska nämä vähäisetkin vilahdukset onnistuvat ihmeen tehokkaasti vesittämään kaiken mikä kirjassa muuten saattaisi olla lukemisen arvoista.

Minustakin keinotekoiset esteet matalatuottoisen työn tekemiselle ovat haitallisia ja minäkin jättäisin uusien työpaikkojen synnyn enimmäkseen vapaan markkinamekanismin huoleksi – mutta juuri tämä abstrakti vaatimus on vaarassa leimautua silkaksi työtä itseisarvottavaksi oikeistomoralismiksi, kun sitä konkretisoidaan soininvaaralaisittain. Soininvaaran konkretisoinnit (joilla hän tietenkin myy perustuloideaa Kokoomukselle) saavat epätuottavien töiden kannattavuuden lisäämisen näyttämään itsessään pelottavalta skenaariolta. Ei ollenkaan ihme, jos konservatiivisin osa vasemmistoa tämän luettuaan linnottautuu entistäkin tiiviimmin ay-bunkkereihinsa. Jos minulla olisi sama mielikuva ”tyypillisestä” perusturvan varassa eläjästä ja ”tyypillisestä” matalan tuottavuustason työstä kuin Soininvaaralla, niin totta kai vastustaisin kiivaasti perustuloa ja tahtoisin pitää systeemin rakenteellisesti jotakuinkin ennallaan, mitä nyt ehkä vähän nostaisin perusturvan tasoa. Jos perusturvan varassa eläjä on vähälahjainen ressukka, joka pystyy tekemään vain hyvin helppoja ja mekaanisia töitä (ja niitäkin paljon keskimääräistä hitaammin), hänet on minun arvomaailmani mukaan ilman muuta paras jättää rauhaan kokopäivätyöttömäksi. Jollei jollekulle kerta voida tarjota mitään alkeellisiakaan valinnanvapauksia työmarkkinoilla, niin huomattavasti inhimillisempää on määrätä hänet perinteiseen työttömän rooliin kuin ohjata ”kannustavalla” sosiaaliturvalla mihintahansa paskaduuniin – etenkin kun hänen vähälahjaisena olisi annettava kokopäivätoimisesti kaikkensa selvitäkseen edes auttavasti kyseisestä paskaduunista.

Päällisin puolin Sata-komiteakirjan Soininvaara on melkoisessa ristiriidassa muutama vuosi sitten Vauraudessa ja ajassa äänessä olleen Soininvaaran kanssa. En oikein hahmota millaisia lisäoletuksia Soininvaaran pitäisi olettaa tekevän, jotta tämä ristiriita selittyisi ja muuttuisi näennäiseksi. Olettaako hän kenties, että kaikki itsessään antoisa ja korkeaa koulutusta tai asiantuntemusta edellyttävä työ on aina ikään kuin luonnostaan joko äärimmäisen tuottavaa tai sitten täysin nollatuottoista, minkä vuoksi työpaikkojen syntymistä sentyyppisille aloille ei ole tarpeen edistää perusturvan rakenteita uudistamalla? Vai onko ratkaiseva oletus pikemminkin se, että vaikka perustulon (tai hyvin ”perustulomaisesti” toimivan sosiaaliturvajärjestelmän) yksi tavoite onkin mahdollistaa myös tällainen inhimillisesti mielekäs mutta taloudellisesti vähätuottoinen työ, sellaiseen työhön kuitenkin siirryttäisiin yksinomaan korkeatuottoisen keskiluokkaisen kokopäivätyön suunnasta downshiftaamalla - ei missään tapauksessa esimerkiksi (akateemisen) pitkäaikaistyöttömyyden piiristä?

Niin tai näin, outoja oletuksia.

Jos joku suunnittelee äänestävänsä huomenna Soininvaaraa eikä ole tullut lukeneeksi tätä uusinta kirjaa, niin varoitan. Sieltä ihan oikeasti pilkottaa jotain tosi epäilyttävää.

Kirja itsessään oli kyllä ihan kiinnostava, opin uusia seikkoja voimassa olevasta sosiaaliturvajärjestelmästäkin. En minä kirjaan tosin alun perin sellaisen tiedon toivossa tarttunut. Tartuin, koska niin julkiset viittaukset ko. kirjaan kuin kirjan alaotsikkokin antoivat ymmärtää, että tässä teoksessa Soininvaara yksityiskohtaisen havainnollisesti perustelee näkemystään, että kolmikantasysteemi on köyhien suurin vihollinen (...kuten muuten varmaan pitkälti onkin). Mutta eipä ko. aihetta sitten puitu kuin ihan loppusivuilla eikä niilläkään ollut yllätyksellisiä paljastuksia vallitsevasta korruptiosta ja mädännäisyydestä. Harhaanjohtavaa oli kirjan mainonta tältä osin siis.

Ehdokkaani

Tuli kuitenkin mieleeni yksi sellainen aihealue, jonka suhteen ihan mieluusti suoritan roolini muiden valmiiksi asettamista vaihtoehdoista valitsevana subjektina - ja vieläpä teen valitsevasta itsestäni numeron pohtimalla isoon ääneen perusteluja eri vaihtoehdoille. Kyseinen aihealue on äänestäminen. Kiinnostavaa kyllä juuri äänestäminen on se valinta, jonka julkisesta vatvomisesta moni muutoin omia arjen valintojaan auliisti esittelevä ihminen kieltäytyy. Ilmeisesti moni muukin kuin minä kokee siis ehdokkaan valinnan eri asiaksi kuin normaalit kulutusvalinnat - riippumatta siitä kummantyyppiset valinnat kukakin tahtoo suorittaa mahdollisimmat matalalla profiililla.

Koska äänestäminen alkaa olla ajankohtaista, tahtoisinkin tässä saman tien julkistaa ehdokkaani, mutta ikävä kyllä horjun vielä jonkinasteisessa epävarmuuden tilassa. Olen pitkään pitänyt jotenkin ilmeisenä, että äänestän varmaankin Dan Koivulaaksoa. Tokikin tämä on aiemmat äänestystottumukseni huomioon ottaen hieman outo valinta (olen esimerkiksi yleensä pyrkinyt äänestämään naista, ja olen edelleen sitä mieltä, että senkaltaisen periaatteen soveltaminen olisi sinällään ihan perusteltua) - mutta olen vähitellen jotenkin vain vakuuttunut siitä, että ko. ehdokkaalla olisi politiikassa toimimisen kannalta juuri sopivassa suhteessa strategista arvostelukykyä ja tervettä vastahanka-asennetta. Sitten kuitenkin viikonloppuna selasin myös muiden ehdokkaiden sivustoja ja huomasin että Silvia Modigin vaaliteesit eivät ole yhtään hassummat nekään. Tyypin itsensä pitäisi kai olla teeveestä tai radiosta tuttu, mutta suoraan sanoen minulle ei nimi tai naama assosioidu yhtään mihinkään (paitsi joskus-jossain-olen-ehkä- tuonkin-nähnyt -tunteeseen). Tämä voi kyllä olla paras mahdollinen lähtökohta äänestämiselle, sillä sen perusteella mitä äsken googlettelin Modig on tuskin on työroolissaan sanonut mitään poliittisesti relevanttia. (Ja toisaalta olisi kai väärin leimata ketään sen perusteella, että hän typerän palkkatyönsä puolesta joutuu esiintymään julkisesti asiayhteyksissä, joissa epä-älyllistä otetta oletettavasti edellytetään.)

Toistaiseksi asiapohjaiset Modig-tietoni eivät oikein riitä äänestyspäätöksen pohjaksi, joten jos nyt heti pitäisi äänestää, se olisi kai se Koivulaakso. Mutta jos joku tänne eksyvä Modigin kannattaja tietää, mitä hän on valtuustossa puuhannut, kuulisin mielelläni. Joka tapauksessa kannustan lämpimästi kaikkia äänestämään niin Koivulaaksoa kuin Modigiakin. (Tiedän, ettei teitä ehkä hetkauta ketä suosittelen, mutta kannattaisi hetkahtaa, sillä juuri näissä asioissa minulla on erittäin hyvä maku.)

Aivan erityisen lämpimästi suosittelen heitä kahdessa tapauksessa.

TAPAUS 1: Jos aiot äänestää Paavo Arhinmäkeä. Arhinmäki menee läpi joka tapauksessa, ja kun tässä nyt on tämä suuri sukupolvisota käynnissä, niin strategisesti järkevää on jakaa vasemmiston ääniä useammalle täysjärkiselle ehdokkaalle ja täten varmistaa, ettei Arhinmäen ylijäämä-äänillä mene eduskuntaan joku niistä SENSUROIN TÄSTÄ NYT KUITENKIN NÄMÄ LUONNEHDINNAT. Vaan että menee juurikin Dan Koivulaakso tai Silvia Modig.

TAPAUS 2: Jos aiot äänestää vihreitä, mutta itsetutkiskelun myötä huomaat heti, ettei tämä aikomus perustu vihreiden talous- ja ympäristöpoliittisten kantojen huolelliseen punnitsemiseen vaan pikemminkin esteettis-identifikatorisiin seikkoihin. Toisin sanoen siihen, että ainoastaan vihreissä ollaan normaalilla tavalla arvoliberaaleja tavalla, joka vetoaa normaaliin arvoliberaaliin ihmiseen tämän varsinaisista poliittisista näkemyksistä riippumatta. Tähän kuitenkin huomauttaisin, että 1.) Politiikassa on kuitenkin kyse politiikasta ja 2.) Vaikka et jostain syystä haluaisikaan äänestyskäyttäytymiselläsi mitään muuta kuin ärsyttäää perussuomalaisia mahdollisimman tehokkaasti, ei vihreiden äänestäminen ehkä ole välttämätöntä siinäkään tapauksessa. Dan Koivulaaksollakin esimerkiksi on taustaa Vapaassa liikkuvuudessa; vaikea kuvitella mikä voisi olla persusilmin suurempi synti.

Ylläolevat ohjeeni tietenkin pätevät vain siinä tilastollisesti epätodennäköisessä tapauksessa, että äänestät Helsingin vaalipiirissä. (Jos taas sijaitset esim. Pirkanmaalla, suosittelen Anna Kontulaa.)

Tuolla vasemmiston vaalisivuilla vaellellessa tuntuu kyllä kuin jotain deitti- tai työpaikkailmoituksia selaisi: on luonteenpiirreluettelot ja kaikki! Heikki Patomäelle täydet pisteet siitä, että hän oli vaalipiirinsä ainoana suoraselkäisesti kieltäytynyt "luettele kolme ominaisuuttasi" -kysymyksestä ja korvannut ominaisuudet toteamuksella “paras argumentti voittakoon”. (Jos minä äänestäisin puhtaasti esteettis-identifikatorisin perustein, äänestäisin kyllä varmaan muutenkin Heikki Patomäkeä. Mutta enpä äänestä.)

Älkää pakottako valitsemaan

Vaikka en periaatteessa mitenkään vastusta sitä, että standardoidut ketjut myyvät nälkäisille kaupungissaliikkujille täytettyjä patonginpaloja, en ole monta kertaa asioinut Subwayssä, sillä jotenkin minua jo ensikokemalta suunnattomasti ärsyttivät ne siellä suorastaan koomisiin mittoihin venytetyt valintarituaalit. Asiakkaan tehtävä on valita erikseen ainesosat, joista annos koostetaan, ja jopa noinkin yksinkertaisen ja arkisen tuotteen saadakseen täytyy ottaa kantaa lukemattomiin kysymyksiin. Samanlainen meno tuntuisi olevan esimerkiksi yhä useammassa sellaisessa kahvilassa, josta saa salaatteja. Salaattiannosvalikoimaa ei haluta tehdä valmiiksi, vaan asiakas pannaan koostamaan salaattinsa osista, siis omien paatuneiden ennakkoluulojensa mukaiseksi. Hämmentävää. Jos menen kahvilaan nauttimaan salaaattini, niin tausta-ajatuksenani luonnollisesti on, että joku kulinaria-alan ammattilainen tietää minua paremmin mikä ainesosa sopii yhteen minkäkin muun ainesosan kanssa ja mikä kastike sopii millaisiinkin ainesosayhdistelmiin. Näin minulle voidaan tarjota harkittu, hyväksi havaittu elämys, jota en olisi ymmärtänyt pyytää mutta josta huomaan pitäväni. Tätä varten ammattilaisen ei tietenkään salaattiannosten kyseessä ollen tarvitse itse olla asiakaspalvelussa - riittää että hän on kertaalleen vaivautunut suunnittelemaan tarjottavat annokset. Muutaman perusyhdistelmän siis.

Juuri ruoka-asioissa minun on helppo uskoa pitäväni ihan niistä samoista makuyhdistelmistä, joista ihmisten on havaitu tilastollisesti pitävän. Jos asiakas ei hyväksy tätä luottamusta lähtökohdakseen ja tietää itse paremmin, hän on toki aina voinut antaa erityisohjeita siitä, miten juuri hänen annoksensa tulee tehdä ruokalistasta poikkeavalla tavalla. Mutta miksi tässä yritetään antaa kaikille snobbailurooli? Tai ehkä se rooli pikemminkin viedään pois yhtäläisesti kaikilta tekemällä yksilöllisestä mausta niin tavallista, että se on otettava oletusarvoksi jopa pikaruokapaikoissa?

En tiedä miten päin tämä menee - mutta jotenkin tämäkin ilmiö tuntuu liittyvän hinkuun lisätä myös niitä vakavampia valinnanvapauksia. Siis koskien esimerkiksi juuri lääkäreitä. Ja valitseminen tarkoittaa aina hirveästi ylimääräistä lisätyötä (tiedonhakua) jokaiselle tehtävänsä vakavasti ottavalle valitsijalle.

Totta puhuen en kuitenkaan koe vaihtoehtojen joukosta valitsemista kiusalliseksi vain siihen liittyvän ylimääräisen työn ja vastuun vuoksi, vaan myös koska se koettelee turhamaisuuttani. Kaikenlainen valitseminen tuntuu lähtökohtaisesti vähän nöyryyttävältä, sehän nyt on alamaisen toimi par excellence. Juuri valitsemisaktissa tulee osoittelevalla ja räikeällä tavalla ilmi, että joku muu taho on muovaa ensin vaihtoehdot valintaani varten; itse valintatapahtuma tuntuu ensisijaisesti kyseisen tahon vallan pönkittämisrituaalilta. Siksi pidän sellaiset rituaalit mieluiten häveliäästi pienimuotoisina ja valitsen ihan vaivihkaa, salaa itseltänikin. Kun selitän itselleni, että en muka ole ylipäätään tehnyt elämässäni mitään "valintoja" eri "vaihtoehtojen" välillä, tunnen oloni jotenkin...no, eheämmäksi ja autonommisemmaksi. Olennoksi, joka vain vääjäämättömästi toteuttaa omaa sisäistä olemustaan kulloisissakin ulkoisissa olosuhteissa.

En tiedä onko valiintatilanteiden kokeminen nöyryyttäviksi vain oma perversioni. Ehkä ihmisillä vain on omat syynsä esiintyä urheasti kaikkitietävinä valitsijoina ko. tunteesta huolimatta. On joka tapauksessa vaikea välttyä vaikutelmalta, että jokin epämääräinen kammo tai paheksunta modernia asiantuntijuuteen perustuvaa työnjakoa kohtaan on leviämässä. Ihmiset haluavat ihan ehdoin tahtoin joutua tietämään jotain vähän kaikesta osatakseen itse valita parhaan mahdollisen hammaslääkärin, osatakseen itse koostaa itselleen parhaan mahdollisen ruoka-annoksen ja niin edelleen...) Mutta mikä tähän ajaa - onko se jokin minulle tuntematon nautinto vai jokin minulle tuntematon pelko - siitä minulla ei ole mitään teoriaa. Olen kuitenkin itse modernin työnjaon suuri ystävä.

Tämä ei ehkä liity mitenkään mihinkään ylläsanottuun, mutta henk.koht. ulkoistan mieluusti valitsemista paitsi asiantuntijoille myös esimerkiksi sattumalle ja tiedostamattomalleni. Kaikki kolme ovat sympaattisempia kuin ne tahot, jotka yrittävät vain tehdä rahaa ja samalla erilaisin valintarituaalein vierittää vastuun mahdollisesta tyytymättömyydestäni kokonaan minulle ("meiltä saa kyllä hyviäkin patonkeja mutta mitäs itse valitsit täytteen kanssa yhteensopimattoman pohjan..." ). Mietin tässä juuri, että nimenomaan sattumalle ja tiedostamattomalle varaamani tila taitaa näkyä esimerkiksi kirjastonkäyttötottumuksissani. En osaa olla semmoinen paradigmaattinen kirjastoasiakas, joka lukemisen loppuessa kipaisee lähikirjastoon sillä asenteella, että valitsenpa tässä nyt saatavissa olevien niteiden joukosta parhaan lukeakseni seuraavaksi sen. Saati että miettisin, montako kirjaa ehkä ehdin lähiaikoina lukea ja lainaisin sitten tilanteeseen sopivan määrän - juuri ne parhaat saatavilla olevat tietenkin. Ajatuskin moisesta ahdistaa, minkä vuoksi kirjastonkäyttöni painottuu varailuun. Teen varauksia hövelisti, poikkean kirjaston tietokantaan aina kun minussa jonkin lukemani/kuulemani perusteella herää kiinnostus johonkin kirjaan. Varauslistalla on koko ajan useita kirjoja ja jää ihan sattuman varaan missä järjestyksessä ne saapuvat noudettaviksi ja ehdinkö niitä juuri sillä hetkellä noutaa saati lukea. Näin tulen kanniskelleeksi kirjoja edestakaisin ja maksaneeksi paljon varausmaksuja sellasistakin kirjoista, jotka lopulta palautan lukemattomina - mutta se on pieni hinta siitä, että samalla vältän kiusalliset tilanteet, joissa pitäisi kirjaston hyllyn äärellä tietoisesti valita, lukeako seuraavaksi kirja a vai kirja b. Jokainen kirja saapuu luokseni omarytmisesti omaa tietään, ilman minkäänlaista vertailua muihin kirjoihin. Luontevasti löydän itseni lukemasta milloin mitäkin ilman että missään vaiheessa huomaisin valitsevani yhden kirjan toisen sijaan. Ja hyvä niin.

Huoleni hengityskonepaikasta (eli lisäys viimekertaiseen)

Näin terapiasukupolven edustajana olen kyllä reflektoinut ihan yksilöpsykologiseltakin kannalta omaa raivostustani terveydenhuoltojärjestelmän tehostamispyrkimysten äärellä. Kuten sanottu, uskon etteivät julkisen terveydenhuollon säästö- ja tehostamisvaatimukset mitenkään heijastele tosiasiallista yleistä mielipidettä, vaan jos jonnekin niin juuri terveydenhuoltoon kansa olisi valmis kanavoimaan enemmänkin julkista rahaa. Mutta ounastelen mahdolliseksi sitäkin, ettei edes aidon demokraattisesti päätetty julkisen terveydenhuollon taso riittäisi minulle. Saatan hyvinkin kuulua juuri siihen kymmekseen väestöstä, joka olisi kaikkein halukkain ottamaan kuolinriskejä haltuun toimivan terveydenhuollon keinoin - ts. haluaisi vakuuttaa itsensä järeästi pientäkin priorisointisyistä kotiin käännytetyksi tulemisen riskiä vastaan. Muistan esimerkiksi juuri silloin vuosi sitten sikainfluenssaepidemian aikaan tunteneeni suhteettoman voimakasta ärtymystä niitä populistisia ääniä kohtaan, jotka olivat kärkkäästi ivaamassa kaikkia virallistahojen toimia "paniikin lietsonnasta" - samaan aikaan kun tehohoitokapasiteetti ihan oikeasti oli lähes kokonaan käytössä. Ja on myönnettävä, että kauhukertomukset siitä, kuinka laveasti ja vakuuttavasti oma ambulanssitarpeensa täytyy pystyä hätätilassa perustelemaan, herättävät minussa sellaista primitiivistä kauhua, jota yksityiskohtaiset kuvaukset silpomismurhista eivät pysty herättämään.

Tämä piirre on jännä havaita itsessään, sillä en yleensä ottaen pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä. Useimmat turvallisuuskulttuurin piiriin kuuluvat ilmiöt herättävät pikemminkin kroonista ärtymystä. (Hyvä yleisesitys tarkoittamastani ilmiökentästä on Hille Koskelan Pelkokierre, jonka erityisansioihin kuuluu uskallus kritisoida maltillisesti jopa lasten turvallisuuden varjolla tapahtuvaa riskienhallintaa). En siis todellakaan kuulu niihin, jotka pelkäävät metron kirvesmurhaajaa tai lentokoneen putoamista tai sitä että jokin parimetrinen jääpuikko milloin tahansa tippuu räystäältä niskaan. Enkä osaa paljon ajatella pienempiäkään mahdollisia riskejä. En usko että Alepassa myydään vanhaa ruokaa ja että saan ruokamyrkytyksen, jollen itse joka kerta tarkista päiväystä. Tai että joku varmaan heti ryöstää lompakkoni, jos jätän sen vartioimattomana lojuskelemaan kahvilan pöytään.

Kyse ei siis ole korostuneesta halusta ottaa haltuun riskejä yleisesti tai edes kuolinriskejä erityisesti. Kyse on siitä nimenomaisesta kuolemisen tavasta, jolla terveydenhuollon priorisoinnin uhri heittää henkensä. Minua ei millään irrationaalisella tasolla kosketa ajatus, että kulman takaa saattaa tulla joku sekopää ja iskeä summamutikassa puukolla - tai ajatus että joku kenties vaanii puskissa kylmäverisesti kuukausikaupalla kunnes viimein harkitusti ampuu juuri minut. Näillä mielikuvilla ei ole mielikuvina minuun sitä symbolista voimaa, joka niillä ilmaisesti joihinkuihin on (päätellen siitä että senkaltaiset asetelmat ovat suhteellisen suosittuja kulttuurisessa kauhumielikuvastossa). Sellainen kuolema - samoin kuin kuolema henkilöauton töytäisemänä tai terrori-iskussa tai pentuaan vartioivan karhun raatelemana tai katolta tippuvan jääpuikon uhrina - on ihan vain kenen tahansa kuolema, ei erityisesti minun kuolemani.

Hengityskonepaikatta jääminen sen sijaan olisi juuri sellainen henkilökohtaisesti profiloitu kuolintapa, joka ilkkuen näyttäisi Totuuden elämästäni. Tarkoitan tietenkin puhtaan subjektiivista totuutta: sellainen kuolema heijastelisi juuri sitä traumaattista peruskokemusta, joka helposti vähän väliä tunnetilana toistuu riippumatta siitä, antavatko ympärillä olevat olosuhteet siihen objektiivista aihetta. Minun kohdallani kyseinen peruskokemus on autistinen avuttomuus kommunikaatiotehtävien edessä: puuttuva usko omaan kykyyn ilmaista ymmärrettävästi ja vakuuttavasti, miltä milloinkin tuntuu ja mitä tarvitsen. Ja mitä lähempänä kommunikaation aihepiiri on "yleisinhimillisinä" pidettyjä "perusasioita", sitä epätodennäköisemmältä kommunikaation onnistuminen keskimäärin tuntuu. Vaikea on siis kuvitella mitään pelottavampaa kuin hengenpelastavat hengityskonepaikat, joita periaatteessa jaetaan kyllä ihan ihmislajiin kuulumisen perusteella, mutta joita priorisointipaineiden puristuksessa kuitenkin menevät niille kaikkein eniten ihmisiksi osoittautuville. Eli niille, jotka osaavat ilmaista kokemuksiaan ja tarpeitaan yleisinhimillisesti koskettavalla tavalla, mukavan kansantajuisesti ja samastuttavasti.

Julkisten terveyspalveluiden puolustusstrategioista

Poliittiset keskustelut terveyspalveluiden tilasta ovat aika toisteista kuultavaa. Ne, jotka puolustavat laajaa ja maksutonta julkista terveydenhuoltoa, tekevät sen useimmiten köyhien nimissä. Ei sinällään mikään ihme - ovathan viimeaikaiset huononnukset olleet varsin konkreettisia ja köyhiä niiden tähden oikeasti kuolee. Vaatimusta, että kaikki julkinen tuki yksityiselle terveysbisnekselle tulisi välittömästi lopettaa, ei tarvinne kenellekään vasemmistolaiselle (= oletettu lukijani tässä) erikseen perustella. Vasta sitten kun terveyskeskuksissa kävisi muitakin kuin työttömiä ja sairaseläkeläisiä, olisi jonkinlaisia paineita huolehtia, että siellä annettu hoito olisi edes jotenkin säällisen tasoista. Kuten todetaan täälläkin. Mutta ei julkisen rahan keskittäminen yhden systeemin ylläpitoon (ja yksityispuolen muuttaminen aidosti yksityiseksi eli sen alasajo) yksin paljoa auta, mikäli julkista terveyspalvelutuotantoa samaan aikaan aktiivisesti "kehitetään" tehokkaammaksi tai "asiakkaan näkökulman paremmin huomioivaksi" (=asiakkaalle vastuuta sysääväksi). Tai ylipäätään siihen suuntaan, että uudistusten ansiosta kansalaisten mitattavissa oleva fyysinen terveydentila kohenee kaikkien muiden arvojen kustannuksella. Siksi kannattaisi laajan terveyden- ja sairaanhoitojärjestelmän puolustajienkin vähän miettiä, mitä argumentteja sen puolustamisessa kannattaa käyttää.

Ehkä kaikkein huonoin argumentaatiostrategia on asettua vastustamaan kategorisesti kaikkea avointa priorisointia poliittisesti korrektissa "kaikille tarpeidensa mukaan" -hengessä. Tällöin lähdetään siitä, että mikäli joku jää vaille tarvitsemaansa hoitoa, kyseessä poikkeuksetta on (tai ainakin ihannetilanteessa tulisi olla) vain inhimillinen erehdys ja virhearvio. Jos vakavaa periaatteellista keskustelua suostutaan käymään, keskustellaan mieluiten siitä, missä sairauden ja muunlaisen (kenties perusteetta medikalisoidun) olotilan rajat kulkevat: onko sairaus x välttämättömämpi hoidattaa julkisin varoin kuin sairaus y ja niin edelleen. No mikäpä siinä, täytyyhän näistäkin asioista tehdä päätöksiä - mutta tärkeimmät valinnat koskevat silti ihan muita asioita. Oleellisin kysymys on se, miten paljon täysin hukkaan meneviä palveluita ollaan valmiita tuottamaan tilanteessa, jossa ei nyt vain yksinkertaisesti voi erottaa oikeasti apua tarvitsevia muista. Nimenomaan tämän suhdeluvun optimointipyrkimyksellähän kaikkein epäilyttävimpiä uudistuksia on perusteltu: yhä isommat terveyskeskusmaksut eivät muka ole niinkään keino hankkia kunnille rahaa kuin keino säästää vähien lääkärien arvokasta työaikaa sitä kautta, että mummot, jotka "hakevat vain juttuseuraa", jäävät tällöin kotiin. Tosiasiassa ei tietenkään ole mitään näyttöä siitä, että niin oikeasti kävisi: moni juttuseuraa kaipaava mummo on valmiimpi maksamaan juttuseurasta kuin oikeasti sairas hoidosta. Ja kun nykylinjan mukaisesti ei enää lähetetä ambulanssia kenellekään, joka ei onnistu kuulostamaan puhelimessa kuolemaa tekevältä, ambulanssinsaajat tullaan valinneeksi sillä kriteerillä, että he ovat osanneet hankkia etukäteen tietoa niistä oireista, joilla ambulanssin saa sekä osaavat kuvata tilaansa uskottavan dramaattisesti.

On aika selvää, etteivät subjektiivinen hätä ja objektiivinen sairaustila mitenkään erityisen vahvasti korreloi keskenään, eikä kumpikaan edellä mainituista korreloi dramaturgisesti vakuuttavan esiintymisen kanssa (ainakaan positiivisesti). Silti tehostamisen kriitikot tyytyvät useimmiten huomauttamaan, että järjestelmän innokkaimmat tehostajat käyttävät aivan vääriä erottelukriteereitä turhan työn tunnistamiseen. Selvästi parempi vaihtoehto olisi todeta vain tylysti, että niin kauan kun ihmisten välillä on huomattavia (sekä kulttuurisidonnaisia että yksilöpsykologisia) eroja sen suhteen, miten he hätääntyvät ja hätäänsä ilmaisevat, mitään hyviä erottelukriteereitä ja toimivia kannustimia ei ole. Kalliisiin tutkimuksiin väistämättä pääsee tietty määrä juttelunhaluisia mummoja ja ambulansseihin tietty määrä helposti panikoivia luulosairaita ja nämä voi erottaa muista vasta jälkikäteen. Eikö kannattaisi kysyä mahdollisimman avoimesti ja suoraan, paljonko turhia sairaanhoitotoimia tarkkaan ottaen ollaan valmiita rahoittamaan jokaista oikeasti apua tarvitsevaa kohden? Uskon nimittäin, että demokraattinen enemmistö olisi valmis rahoittamaan kaikenlaista turhaa hoitoa paljon enemmän kuin nykykäytännöt julkisella puolella sallivat. Jos joka toinen ambulanssikäynti tulee tarpeeseen, niin ketä haittaa, että joka toinen meneekin hukkaan? Mutta entä jos vain joka kahdessadas tulisi tarpeeseen? Minun olisi vaikea kuvitella ihminen, joka kirkkain silmin tunnustaisi, ettei yksi ihmishenki hänen mielestään ole kahdensadan turhan ambulanssiajon arvoinen. Jossain menee raja, mutta sitä pidetään keinotekoisen alhaalla nimenomaan olemalla asettamatta julkisessa keskustelussa eksplisiittisesti sitä kysymystä, paljonko turhia lääkärissäkäyntejä tai ambulanssiajoja voidaan ihan tietoisesti päättää rahoittaa.

Virhearvio (se että "juttelunhaluisella mummolla" onkin aito aivoinfarkti) on vallitsevilla säännöillä keskusteltaessa muka aina uniikki inhimillinen erehdys, jollaista ei mitenkään oltaisi voitu aavistaa mahdolliseksi. Usein juuri "kriittisinä" esiintyvät kansalaiset penäävät yhä tiukempaa pitäytymistä tässä hurskastelumoodissa: nytkin viranomaisten pitäisi kuulemma vuolaasti pyydellä anteeksi sitä, että muutamalle lapselle tuli viimevuotisesta H1N1 -rokotteesta narkolepsiaa. Heitä toisin sanoen vaaditaan teeskentelemään, etteikö muka joskus oikeastikin olisi valittava kahdesta pahasta pienempi. (Siitähän kyse oli: kuten ehkä muistatte, jopa viimetalvisen pikkuruisen "pandemian" tähden maan sairaaloiden hengityskonekapasiteetti oli lähes kokonaisuudessaan käytössä eli jos sairastuneita olisi ollut vähänkin enemmän, olisi alkanut tulla ruumiita ihan vain siksi, ettei kaikille tarvitseville olisi riittänyt tehohoitopaikkaa).

Toinen minussa runsaasti ärtymystä herättävä hurskastelun muoto on markkinamuotoisen terveyden-/ sairaanhoitojärjestelmän epäilyttävyyden perusteleminen sillä, että Terveys on niin ainutkertaisen suuri arvo, ettei sitä muka voida lainkaan yksilöllisesti suhteuttaa muihin arvoihin. Totta kai voidaan suhteuttaa ja koko ajan suhteutetaan.

Kun eri yksilöt arvostavat terveyttä (ja elämän pituutta) eri tavalla, tästä asiaintilasta tietenkin seuraa, että jonkun näkökulmasta julkiseen terveydenhoitoon aina panostetaan liikaa tai liian vähän rahaa - mikä on kyynisten oikeistolaisten tekosyy (ja kenties myös joidenkin vilpittömien mutta yhteiskunnallisesti naiivien libertaristien aito peruste) vaatia joustavan yksilöllisiä terveysmarkkinoita, joista voi jokainen yksilö ostaa haluamansakaltaisen turvan. Mutta miksi hyvinvointivaltiovasemmisto olettaa, että ainoa tapa vastustaa näitä markkinavisioita on inttää siilipuolustuksessa, ettei terveyden ja elämän arvostaminen mitenkään voi tosimaailmassa suhteellista olla? Mitä menettäisiin, jos tunnustettaisiin, että idean tasolla (hypoteettisessa tasaisen tulonjaon ja täydellisen informaation maailmassa) vapaat markkinat olisivat ihan hyvä ratkaisu ja että kaikki terveysarlkkinoiden ongelmat liittyvät "vain" käytännön toteutukseen? Käytännön toteutukseen liittyvät ongelmat eivät nimittäin ole mitään pieniä ongelmia.

Klassinen liberaali taloustiede pystyy vallan mainiosti itsekin selittämään, miksi terveysmarkkinat eivät voi toimia. Informaatiovaltaisille tuotteille on vaikea luoda mitään aitoja markkinoita, sillä pitkälle erikoistuneen informaation laatua ei voi järkevästi arvioida kuin ihminen, jolla jo on kyseinen informaatio (ja jolla siis ei ole mitään syytä ostaa sitä). Ja kun terveypalveluissa on enimmäkseen kyse poikkeustilanteissa ja kertaluonteisesti käytettävistä palveluista, ei yksilöllä ole juuri tilaisuuksia kokeilla ja vertailla eri asiantuntijoita keskenään. Rationaaliset ostopäätökset terveysmarkkinoilla olisivat kenties mahdollisia, mikäli kaikille kansalaisille annettaisiin lääkärin koulutus, jolloin heidän ei enää tarvitsisi ostaa asiantuntemusta vaan ainoastaan esimerkiksi oikeuksia päästä tiettyihin testeihin ja tutkimuksiin ja käyttää tiettyjä laitteistoja. Mutta ilman lääkärinkoulutusta voi vain hyvin tyhmä ja irrationaalisen tiedollisen hybriksen vallassa oleva ihminen vakavissaan hinkua vapaiden terveysmarkkinoiden toimijaksi. Ja ihan yhtä huonot tiedolliset edellytykset järkeviin ostopäätöksiin on tietenkin kunnallisilla terveyspalveluntilaajaelimillä. Laadunvalvonta alalla onnistuu hädin tuskin siedettävästi silloin, kun valvottavana on yksi voittoa tavoittelematon palveluntarjoaja. Muutoin se onnistuu kerrassaan kehnosti, eikä tämän itsestäänselvyyden myöntäminen edellytä minkäänlaista periaatteellista julkisten palveluiden yksityistämisen ja yhtiöittämisen vastustusta.

Yksityisten terveysbisnestoimijoiden levittämä propaganda on näemmä saanut ihmiset suhtautumaan oudon myötämielisesti siihen, että lääkärintyötä sälytetään enenevästi heille itselleen. Oikeiston visioima valinnanvapauden lisääminen ei kuitenkaan terveysalalla ole epäilyttävä tavoite vain siksi, ettei valinnanvapaus tosiasiassa koske tasapuolisesti kaikkia (maantieteellisesti tai sosioekonomisesti tarkastellen). Pikemminkin koko terveyspalveluiden idea on käyttäjän kannalta siinä, että hänet vapautetaan tekemästä vastuullisia valintoja sellaisella elämänalueella, jolla vastuullisten valintojen tekeminen on poikkeuksellisen raskasta. Laajaan yksilölliseen valinnanvapauteen ja vastuuseen perustuva terveydenhoitojärjestelmä ei siis ole ainoastaan köyhien kannalta epäoikeudenmukainen, vaan jossain määrin epätarkoituksenmukainen ihan kenen tahansa käyttäjän kannalta.

Juuri tämä on minusta ensisijainen peruste väitteelle, että terveysasioissa laaja julkinen sektori on lopulta kahdesta pahasta pienempi niidenkin yksilöiden kannalta, jotka henkilökohtaisesti arvostavat ruumiillista terveyttä huomattavasti enemmän tai huomattavasti vähemmän kuin se demokraattinen enemmistö, joiden toiveiden mukaiseksi julkisen terveydenhuollon taso muotoutuu.

Ei ole myöskään mitään syytä uskoa, että juuri lisää kilpailua vaativat tahot olisivat jotenkin herkempiä ihmisten arvomaailmojen yksilöllisille eroille. Päinvastoin: juuri he tuntuvat olevan harvinaisen sokeita esimerkiksi sille, että sairaanhoitojärjestelmällä on loppukäyttäjän kannalta kosolti muitakin funktioita kuin tuottaa mahdollisimman paljon terveyttä. Nämä funktiot voisi hyvinvointivaltiovasemmisto ihan reilusti tuoda esiin sen sijaan, että menee mukaan tähän "kustannustehokkaasti terveyttä kaikille" -argumentaatiokehykseen. Kannattakaamme reilusti julkisten terveyspalveluiden parantamista ja laajentamista siinäkin tapauksessa, että tuloksena ei ole laisinkaan parempaa kansanterveyttä, vaan "ainoastaan" esimerkiksi yksilöiden lisääntynyttä autonomiaa ja turvallisuudentunnetta. Valtion turvaverkko luo henkistä riippumattomuutta niistä epävirallisista turvaverkostoista, joita yksilön olisi ilman sairausvakuutusta pakko ylläpitää sairastumisen varalta. Vaikka epävirallinen sairausvakuutus toimisikin tehokkaasti, siitä voi joutua maksamaan sangen ikävillä valuutoilla. Ei myöskään pidä unohtaa toimivan terveydenhuollon tarjoamia mahdollisuuksia epäterveellisen elämän viettoon: ihminen uskaltaa tupakoida kun tietää pääsevänsä säännöllisiin keuhkosyöpäkuvauksiin, ihminen uskaltaa syödä karkkeja kun tietää pääsevänsä tarvittaessa paikkauttamaan hampaansa... Tämä on kiistatonta hyvinvoinnin ja elämänlaadun kasvua verrattuna tilanteeseen, jossa on pakko elää herpaantumattoman askeettisesti kieltäymysten tilassa - vaikka varmasti sellaisessa pelon ilmapiirissä ihmiset ovatkin keskimäärin terveempiä. Kannattaa siis ilman muuta kannattaa kaikille oikeutta modernin lääketieteen turvin elää hulttiomaisen epätervettä elämää! Yhden erityistavoitteen (eli terveyden maksimoinnin) kannalta "tehoton" mutta yltäkylläisen antelias terveydenhoitojärjestelmä voi lisätä onnellisuutta monin muin konkreettisin tavoin.

Vastaavasti yksittäinen ihminen voi arvostaa vilpittömästi sairaanhoitopalveluja, vaikka samaan aikaan arvostaisikin suuresti myös tupakasta ja karkeista saamaansa nautintoa - ja omaa aikaansa. Halutessaan tämän "arvostamisen" voi operationalisoida poliittisen äänestyskäyttäytymisen sijaan markkinakäytäytymiseksikin. Yksilö, joka on valmis sijoittamaan poikkeuksellisen suuria summia juuri terveyspalveluihin (absoluuttisesti tai omaan elintasoonsa suhteutettuna), ei välttämättä suinkaan ole poikkeuksellisen kiinnostunut terveysasioista tai valmis käyttämään aikaansa ja energiaansa oman terveytensä vaalintaan. Hän voi olla valmis maksamaan paljon siitä tiedosta, että mikäli sikainfluenssapandemia yllättää, jossain häntäkin odottaa hengityskone ja koulutettu sairaanhoitaja (vaikka nämä investoinnit kenties menevätkin hukkaan, jollei pandemiaa tule), mutta hän ei ehkä silti ole valmis desinfioimaan käsiään päivät pitkät tartuntariskien minimoimiseksi. Ylimääräistä tervettä elinaikaa voi arvostaa myös ehdollisesti: sillä edellytyksellä, ettei tuo saavutettu ylimääräinen terve elinaika mene nimenomaan siihen, että joutuu etsiskelemään terveysinformaatiota ja ponnistelemaan ylläpitääkseen omaa terveyttään.

Ihan vaan pelkkiä mainoksia

Antti Nylénin uusi esseekokoelma on ihan ihana, minusta vielä parempi kuin edellinen. Mutta en oikein ymmärrä niitä (monia), jotka kehuvat vuolaasti miten "hyvin" Nylén "kirjoittaa" ja kiiruhtavat lisäämään, että eivät tietenkään ole hänen kanssaan mistään samaa mieltä. Minä en kai kovinkaan paljon arvosta "hyvää kirjoittamista". (Päättelen tämän siitä, että pidän myös monista suomenkielisistä kirjoittajista, joiden yleisesti väitetään kirjoittavan kamalan huonosti.) Minusta Nylénin kirja on hyvä koska hän ajattelee hyvin. Toisin sanoen 1) sanoo välillä myös sellaisia asioita, joita ei jokikinen korvat auki maailmassa kulkeva ihminen ole kuullut sanottavan jo sata kertaa ennenkin ja 2) pitää puhuvan minänsä koko ajan sisäisesti koherenttina. Näiden kahden piirteen yhdistyminen jonkun ajattelussa on niin harvinaista, että joka kerta siitä innostuu. Eikä siinä kaikki: huomaan olevani kirjan luettuani joistakin kysymyksistä Nylénin kanssa hieman enemmän samaa mieltä kuin mitä olin ennen kirjan lukemista. Tätä minä etsin.

Mainos numero kaksi: jollei joku vielä ole tullut kuunnelleeksi Fifi Audiosta näitä Teppo Eskelisen ja Ville-Pekka Sorsan juttuja, niin suosittelen lämpimästi. Siis ihan koko sarjaa (jonka esillepano sivustolla on kyllä ihmeen surkea - ikään kuin ne eivät muka Fifissä ymmärtäisi, että nämä talousjutut ovat niiden laadukkaimpia tuotteita). Eivät Eskelinen ja Sorsa mitään kuolematonta sano, kunhan vaan ihmettelevät yksinkertaisia asioita: niitä samoja, joita minäkin vähän väliä huomaan ihmetteleväni ja joiden ihmettelyyn olen kaivannut seuraa. No, radioääninä läsnäoleva virtuaaliseura sopii hyvin. Olisikin kamalaa törmätä kuolemattoman omaperäisiin ajatuksiin kuuloaistin kautta, vaikkei kyseessä olisikaan suora radiolähetys (mitä silloin tekisi? kelaisi hädissään taaksepäin ja alkaisi tehdä kuulemastaan muistiinpanoja?). Kohtaan kaiken painavan sanottavan ehdottomasti mieluiten kirjallisena.

Radiotyyppinen (= auditiivinen ja yksisuuntainen) viestintä sopii teknisiltä ominaisuuksitaan parhaiten hetkiin, jolloin ei jaksa lukea - puhumattakaan että jaksaisi puhua tai kirjoittaa. Viestimen tehtävänä on tällöin luoda lämpöistä tunnelmaa eli jutustella niitä näitä ymmärrettävällä tavalla, siten että ajatuksenkulkua on helppo seurata. Varsinainen radio harvoin tätä funktiota minun kohdallani täyttää (suoraan sanoen se herättää usein ihan kauheita aggressioita), mutta ilolla tervehdin kaikenlaisten ei-ammattimaisten audiomedioiden syntyä. Niiden lähetyksillä on taipumus olla vilpittömyydessään ja harmittomuudessaan söpöjä silloinkin, kun niissä ei oikein ole päätä eikä häntää (ajattelen tässä nyt Totuusradion kaltaisia kanavia). Ja näin pääsee auditiivinen viestintä ihmisen arjessa juuri sille paikalle, johon se periaatteessa parhaiten sopii.