Minulla ei ole mitään erityisempää näkemystä Perussuomalaisten vaalivoitosta. En oikein täysin ymmärrä, mikä tilanteessa on niin ainutlaatuista. Paitsi tietenkin se, että nyt on samaan puolueeseen koottu poikkeuksellisen paljon toimijoita, jotka eivät tiedä juuri mistään mitään ja jotka näin ollen tuskin saavat aikaan oikein mitään. Ei tämä nyt ainakaan millään tapaa pelottavalta kuulosta.
Sen sijaan olen jo ollut pari viikkoa aika järkyttynyt siitä, millaisin kriteerein vaalivoittoja ja -tappiota poliittisille toimijoille attribuioidaan. Ihan kuin Kokoomus olisi lahjonut koko puoluekentän olemaan käyttämättä hyväkseen edes kaikkein ilmeisimpiä tilaisuuksia yhdistää voimansa ja heivata Kokoomus ulos hallituksesta. Joten tässä nyt sitten ollaan.
Keskusta tempaisi heti tulosten selvittyä hatustaan mielikuvituksellisen tulkinnan, jonka mukaan juuri se oli nyt erityisesti ”hävinnyt” vaalit ja saanut kansalta epäluottamuslauseen. Ja tulkinta meni mukisematta kaikille läpi. No, varmasti Keskusta hävisi siinä pinnallisessa mielessä, että ryvettynyt kepu-brändi ja kepu-henkilöt haluttiin (osittain) vaihtaa uusiin. Aidolle keskustalaiselle luulisi kuitenkin olevan tärkeintä, että keskustalaiset ydinarvot (paikallisuus, maaseutuelinkeinojen puolustaminen ympäristönsuojelun kustannuksella jne.) menestyvät, ajaapa niitä sitten kuka tahansa. Eikö tulos ollut juuri vilpittömän aatteellisen keskustalaisen näkökulmasta oikein hieno? Yhtäältä keskustalaisarvot selvästi löivät läpi oman puolueen ulkopuolellakin (vihdoin myös kaupungeissa!), mikä turvannee yhteiskunnan keskustamyönteisen kehityksen lähitulevaisuudessa. Toisekseen oma puolue sai paitsi uuden hyvin luontevan poliittisen liittolaisen puoluekartalle myös aivan uudenlaista uskottavuutta vanhojen liittolaistensa silmissä, kun kaikkein rumimpien omien tavoitteiden näkyvä edistäminen saatiin näppärästi ulkoistettua muille.
Ymmärrän kyllä että keskustalaisilla oli strategiset syynsä olla sanomatta tätä ääneen - mutta mikseivät ketkään muutkaan sanoneet? Ei minua tietenkään erityisesti liikuta, ovatko nimenomaan keskustalaiset vilpittömän aatteellista porukkaa vai ihan vain vallanhimoisia opportunisteja. Tällainen on kuitenkin omiaan herättämään kiusallisen epäilyksen, että mikä tahansa puolue käyttäytyisi vastaavassa tilanteessa samaan tapaan. Jotain se kai tästä vallitsevasta poliittisesta kulttuurista kertoo, ettei selvästikään koeta mitään sosiaalista painetta edes teeskennellä julkisuudessa puoluerajat ylittävää aatteellisuutta. Ei koeta moraalista velvollisuutta esimerkiksi iloita arvoiltaan lähimpänä olevien puolueiden voitoista silloinkin kun nämä ovat oman puolueen pahimpia kilpailijoita (kuten arvoiltaan lähimmät aina ovat). Voitot ja häviöt määritellään täysin mekaanisesti puolueyksikön saaman kannatuksen perusteella ikään kuin puolueen näkökulmasta olisi lähtökohtaisesti täysin yhdentekevää, kenelle äänet menevät, jollei oma puolue kerta niitä saa.
Äänestäjien menettäminen Perussuomalaisille ei nyt vain ole kaikkien puolueiden näkökulmasta yhtä todennäköistä eikä myöskään omien tavoitteiden edistymisen näkökulmasta yhtä iso tappio. Miksi ihmeessä kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta puhuvat ikään kuin näin olisi, ts. ikään kuin esimerkiksi vanhoista hallituspuolueista Kokoomus olisi nyt säilyttänyt kannatuksensa jotenkin objektiivisesti ja yksiselitteisesti todella paljon paremmin kuin Keskusta?
No, en kyllä ylipäätään tajua miksi kenelläkään asioihin vaikuttamaan pyrkivällä puolueaktiivilla olisi erityisempää kiinnostusta oman puolueen koon itseisarvoiseen kasvattamiseen. Se kertooko vaalivoitto voittaneen puolueen tavoitteiden tosiasiallisesta menestyksestä, on kontekstisidonnainen tulkintakysymys. Vihreät epäilemättä hävisivät vaaleissa muutenkin kuin mekaanisessa laskennallisessa mielessä. Hävisikö mikään muu puolue, se on aika epäselvää. On nimittäin vaikea ennustaa, mihin perussuomalaiset nyt sitten päättävät poliittisesti keskittyä: he saattavat äärikeskustalaisuutensa ohessa ruveta ajamaan tiettyjä vasemmistolaisia ydintavoitteita, ryhtyä aggressiivisesti legitimoimaan tiettyjä perinteisiä kokoomuslaisia tavoitteita tai sitten tehdä jotain ihan muuta. Oikeastaan vain se on selvää, että vihreitä arvoja he eivät tule ajamaan.
Eivät ihan kaikki perussuomalaiset tietenkään ole puhtaasti äärikeskustalaisia, onhan niillä urbaani halla-aholaissiipensä myös. Niinpä luin persuvoiton kunniaksi loppuun myös nurkissani jo pitkään ajelehtineen läpyskän ”Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?”. Ei siitä kyllä mitään selvinnyt, sillä kaikki sen sisältämät keskustelukontribuutiot olivat sävyltään kumman kiihkeitä ja tunteikkaita. Ainoastaan Mike Pohjola osoitti edes jonkinlaista vilpitöntä älyllistä mielenkiintoa aiheeseen, muttei hänkään päässyt kiinnostaviin kysymyksiin asti. (Kuten: Miten ihmeessä viattoman suoraviivainen junttikonservativismi ja punavihertaustaisten käännynnäisten postmodernin performatiivinen ”konservatismi” kykenevät laisinkaan kommunikoimaan liikkeen sisällä? Millaisin sidoksin hommalaisuus tarkkaan ottaen kytkeytyy sellaisiin lähiaatteisiin kuten antifeministiseen populäärisosiobiologiseen miesasialiikkeeseen? Mikä on kiihkeänä skientisminä ilmenevän luonnontiederomantiikan osuus kuvion kokonaislegitimaatiossa? Millaiset jäljet ysärilibertarismi on jättänyt hommalaisten näennäiskollektivistiseen yhteiskuntakäsitykseen?).
Totta puhuen en kyllä haluaisi löytää itseäni pohtimasta halla-aholaisuuttakaan. Mieluummin ymmärtäisin mitä kokoomusnuoret tarkoittavat, heillä kun on sosiaalisten taitojensa/ verkostojensa ja taloudellisen asemansa vuoksi suurempi riski saada valtaa jopa ilman sellaisia kannattajamassoja, joihin hommalaiset joutuvat tukeutumaan. Enkä siis todellakaan tarkoita, että tahtoisin kysyä, mitä Wille Rydman tarkoittaa, sillä on läpinäkyvän selvää, ettei hän tarkoita yhtään mitään - kunhan vaan tahtoo olla mahdollisimman paljon esillä ja provokatiivisesti Paha. Mutta mitä ihmettä esimerkiksi Lasse Männistö tarkoittaa? Panin merkille tällaisen kokoomushenkilön olemassaolon vasta vaalien alla, liukuessani toistuvasti metroon hänen vaalimainoksensa sivuitse. Siinä olikin usein vaikea pysyä vakavana, sillä mainos oli vallattoman absurdi. En löytänyt Männistön vaalislogania äsken googlella mistään, mutta muistinvaraisesti se meni jotenkin näin: ”Verot ovat elämäsi suurin sijoitus. Kuka hoitaa sijoitustasi?” Ja ällistyttävää kyllä, tyyppi pääsi mielipuolisella sloganillaan ja parodiselta näyttävällä hymyllään eduskuntaan. Tämän ymmärtäminen on totisesti suurempi haaste kuin halla-aholaisuuden. Millainen käsitteellinen apparaatti ja poliittinen järkeilytyyli pitäisi sisäistää, jotta verojen kutsuminen ”sijoitukseksi” tuntuisi luontevalta tai edes loogisesti ristiriidattomalta? En osaa oikein edes kuvitella.
