No, rehellisyyden nimissä myönnän, että en minäkään ole immuuni kauniin kielen houkutuksille, en edes kotimaisen proosan kulutustottumusteni osalta. Esimerkiksi Markku Pääskysen kirjat luen puhtaasti kielen tähden. Vaikka niissä on useinkin aika tympeät henkilöt, tympeät aiheet ja tympeät sanomat (Enkelten kirjassakin oli kaikki nämä), minä rakastan Pääskysen kieltä. Kieltä, joka on erottuvasti omanlaisensa, ilman liiallista yrittämisen makua. Mutta noin pääsääntöisesti minusta on oikein kiva, että on olemassa romaanit, runot ja näytelmät erikseen. Jollei jakoa olisi keksitty, se kannattaisi ilman muuta keksiä. En osaa sanoa, mitä noista kolmesta luen mieluiten, mutta en erityisemmin kaipaa niiden sekoituksia.
Tosin esimerkiksi omat runonkulutustottumukseni ovat niin selkiytymättömät, etten oikein tiedä mitä oikeastaan haen, kiinnostaako minua pohjimmiltaan kieli edes runossa. Luultavasti tykkäisin kevytmodernismistakin, jos vain kevytmodernistit valitsisivat vähän kiinnostavampia aihepiirejä kokoelmilleen. Mutta miten valitsevatkin aina niin tylsiä?
Nyt täällä on kuukausikaupalla pyörinyt Eino Santasen Punainen seinä, joka on aika ruma ja ikävä mutta vaatii jostain syystä tullla selailluksi uudelleen, eikä suostu palaamaan kirjastoon ennen kuin saan siitä jonkin otteen. Mutta pidänkö siitä? En oikeastaan. Helena Sinervon Väärän lajin lauluista pidin, se oli nopea ja nautinnollinen kokemus, helpoimminlähestyttävää Sinervoa ikinä.
Kotimaisen proosan puolella olen tänä kesänä lueskellut nuorten (ja nuorehkojen eli ylipäätään itseäni nuorempien) naisten esikoiskirjoja: Salmelaa, Raumaa, Loisaa, Henrikssonia. Eniten taisin pitää Rauman suoraviivaisen realistisesta nuorisomasennuskuvauksesta, vaikka eivät nuo muutkaan huonoja olleet. Salmela on paikoin ihan vitsikäs, Loisa reippaan sujuva ja Henriksson jotenkin...vilpitön?
Vaikka psykologisten lukuromaanien ystävänä suhtaudun lähtökohtaisen nuivahkosti itsetarkoitukselliseen kokeellisuuteen, niin myönnettävä on, että vielä vähemmän minua viehättää se sangen epäkokeellinen käytäntö, että romaaniin väkisin tungetaan jokin päälleliimattu juoni ja lopussa odottavia "paljastuksia". Väkinäinen pyrkimys dramaturgisten jännitteiden säilyttämiseen huononsi huomattavasti paitsi tuota mainittua Iida Rauman Katoamisten kirjaa myös esimerkiksi (niin ikään äskettäin lukemaani) Turkka Hautalan Paluuta. Molemmissa tapauksissa narratiivinen suspensio oli paitsi turhaa ja päälleliimattua myös haitallista: se rikkoi aihepiiriin sopivaa rytmiä ja tunnelmaa. (Ehkä tämä tällainen on erityisen tyypillistä Gummeruksen kustannuspolitiikalle?)
Tavallaan jonkinlainen ajassa etenevä kerronta tietysti kuuluu kaikkeen (epäkokeelliseen) proosaan - mutta tulevaa juonenkulkua koskevan uteliaisuuden aktiivinen lietsonta on eri asia. Tarkoitan sitä, että kirja suurieleisesti vähättelee henkilöidensä ja maailmansa (ja samalla tietenkin myös kielensä) kiinnostavuutta muistuttamalla joka toisella sivulla, että lukija ei vielä tiedä kaikkea ja että kiinnostavimmat "tapahtumat" ja "paljastukset" ovat vasta tulossa, joten lukijan tulisi kiiruhtaa niitä kohti sen sijaan että jää märehtimään sitä minkä jo on lukenut. Vaikeinta on tietysti ymmärtää, miksi kukaan kirjailija tahtoisi kirjojaan luettavan sillä asenteella, mutta lähes yhtä outo on oletus, että kiireen tuntu ja suorittamispaineet lisäisivät kenenkään lukijan lukukokemuksen nautinnollisuutta. Mutta ehkä ne sitten lisäävät. Luetaanhan sitä dekkareitakin.
perjantai 5. elokuuta 2011
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Psykologisen lukuromaanin käyttämättömät potentiat
Monessakin tapauksessa ihailen suuresti sellaista perinteistä, suoraviivaisen epäkokeellista kirjoitustyyliä, jonka moni paheksuen viihteellisiin lukuromaaneihin assosioi. Tarkoitan siis kirjallisuutta, joka rakentaa kiinnostavia maailmoja ja sijoittaa niihin psykologisesti uskottavia hahmoja lukijan samastuttaviksi. Kirjallisuutta, jonka kirjoittajalle kieli näyttäisi olevan ihan vain maailman kuvaamisen problematisoitumaton väline (vaikka se esimerkiksi hänen hahmoilleen olisikin ratkaiseva yksilöllisen olemassaolon ja maailmaan kiinnittymisen muoto). En siis erityisemmin romaania lukiessani kaipaa kielellistä kokeellisuutta tai ”proosan ja runouden raja-aitojen murtamista”. Intertekstuaalisuudesta puhumattakaan.
On toki myönnettävä, että useimmat viime vuosina lukemistani hyvistä kirjoista – kotimaisistakin - tuppaavat olemaan tyyliltään jotain muuta kuin tuota kaikkein suoraviivaisinta psykologista realismia. Tämä on nähdäkseni kuitenkin vain kontingentti empiirinen asiaintila. Se liittyy realististen psykologisten lukuromaanien aiheenvalintatottumuksiin. Jos kirjailija ihan välttämättä tahtoo kuvata ensisijaisesti syntymää, kuolemaa, väkivaltaa, seksiä ja rakastumisia, niin kenties hänen tosiaankin on pakko ruveta tyylillisesti kokeilevaksi, jos mielii kyetä ilmaisemaan aiheistaan mitään uutta eli ilmaisemisen arvoista. Mutta perinteisen psykologisen romaanin ei tietenkään ole pakko kuvata juuri syntymää, kuolemaa, väkivaltaa, seksiä ja rakastumisia. Ja juuri tässä seikassa piilee konstailemattoman psykologisen lukuromaanimuodon käyttämätön potentia.
Tätä jäin miettimään viimeksi lukiessani Juha Itkosen kirjoja. Juha Itkosella on tietty viihdekirjailijuuteen päin viettävä imago - pitkälti perustellustikin ja samoista syistä kuin vaikkapa Riikka Pulkkisella. Kuitenkin Seitsemäntoista oli minusta mainio kirja. Se ei ollut sitä minkään rakenteellisten kikkojen tähden, vaan koska siinä fokusoidaan johonkin sellaiseen mikä seitsentoistavuotisuudessa on oleellista ja alikäsiteltyä. Se inspiroi lukemaan myös kirjan Kohti, joka minulta Itkosen tuotannosta oli aikanaan jäänyt väliin. Kohtikin tavallaan viehätti minua suuresti, psykologisen romaanin tekninen puoli eli hahmonrakennus oli siinä selvästi hallussa. Samalla lukukokemus oli kiusaannuttava. Kohti nimittäin flirttailee viihdekirjallisuudelle täysin häpeilemättä: vyöryttää yliannoksen kaikenlaista "yleisinhimillisesti koskettavaa" melodramatiikkaa. Laiskan ja helpon viihdemelodramatiikan tunnistaa parhaiten siitä, että vaikka hahmoilla olisikin yksilöllisiä (ja kulttuurisesti ja historiallisesti erityisiä) psykologisia piirteitä, dramaturgisesti keskeisiä tilanteita ei rakenneta lainkaan niiden varaan. Vaikka lukija saattaisi hyvin kyetä eläytymään vaikkapa hienovaraisen yksilölliseen suruun, jota aivan tietty hahmo kokee tilanteessa x, hahmon luoja heittää ihan vain varmuuden vuoksi hahmonsa sellaiseen karkeaan tilanteeseen y, jossa kuka tahansa inhimillinen olento tuntee surua. Näin kirjailijan mahdolliset hahmonrakennustaidot valuvat hukkaan.
Joka tapauksessa olisi hauskaa päästä tekemään kokeita aiheen tiimoilta. Aloin fantasioida, että joku tilaisi Juha Itkoselta realistisen psykologisen lukuromaanin, joka tulisi kirjoittaa seuraavia sääntöjä noudattaen:
-huomio on henkilöiden välisissä suhteissa ja vuorovaikutukseen liittyvässä tunnedynamiikassa (kuten aina)
-kukaan ei saa syntyä, kuolla, joutua kuolemanvaaraan tai sairastua vakavasti
-fyysistä väkivaltaa ei saa esiintyä
-seksiä tai tiedostettuja pyrkimyksiä seksiin ei saa esiintyä
-henkilöiden välillä ei saa olla minkäänlaisia pari-, perhe- tai sukulaisuussuhteita (eikä pyrkimyksiä sellaisten muodostamiseen tai muistelua sellaisten katkeamisista)
Uskon että jos joku kotimainen nykykirjailija niin Itkonen selviytyisi haasteesta.
Vapaaehtoisesti lukuromaanikirjailijat eivät ilmeisesti aio aihevalikoimiaan laajentaa niin kauan kuin helpolle melodramatiikallekin on tilausta. Myös ne, jotka mainiosti kykenisivät johonkin vivahteikkaampaankin, pelaavat varman päälle: haalivat kirjoihinsa noita oletettuja "yleisinhimillisiä peruskokemuksia" jättäen kaiken kulttuurisesti ja historiallisesti spesifimmän aineksen pelkäksi taustaksi niille. Mutta tämä tosiaankin tarkoittaa, että konstailemattoman psykologisen realismin projekti on huomattavan vajaa ja keskeneräinen, sillä kuten tiedämme, tosielämässä ihmisillä on paljon erittäin kiihkeää ja kompleksista tunne-elämää myös liittyen sellaisiin vuorovaikutussuhteisiin, jolla ei ole suoranaista tekemistä verisukulaisuuksien, seksin, romanttisen rakkauden tai edes institutionalisoituneiden ystävyyssuhteiden kanssa. (Parhaiten tämä puoli inhimillistä tunne-elämää taitaa tällä hetkellä tulla representoiduksi elämäkertagenressä).
Itkosen kirjoista yleisesti vielä: ei se helppo melodramatiikka suoraan sanoen ole ainoa, mikä minua niistä vieraannuttaa. Yhtä paha on se kaikenkattava sovituksen sanoma. Sukupolvikuiluja kurotaan innokkaasti umpeen jokaisessa Itkosen kirjassa, pahimmillaan niiden lisäksi myös sukupuolikuiluja ja sosiaalisia kuiluja. Ja kaikki Itkosen henkilöhahmot ovat psykologisesta uskottavuudestaan huolimatta raivostuttavan samanlaisia, tarkemmin sanottuna terveitä: jossain vaiheessa alkaa itse kukanenkin tasapainoisen analyyttisesti reflektoida elämäänsä, kohdata tunteitaan ja luopua vahingollisista defensseistään. Mutta tämä lienee ihan vilpittömästi Itkosen oma maailmankatsomus, ja jos on, niin sopiihan sitä julistaa.
On toki myönnettävä, että useimmat viime vuosina lukemistani hyvistä kirjoista – kotimaisistakin - tuppaavat olemaan tyyliltään jotain muuta kuin tuota kaikkein suoraviivaisinta psykologista realismia. Tämä on nähdäkseni kuitenkin vain kontingentti empiirinen asiaintila. Se liittyy realististen psykologisten lukuromaanien aiheenvalintatottumuksiin. Jos kirjailija ihan välttämättä tahtoo kuvata ensisijaisesti syntymää, kuolemaa, väkivaltaa, seksiä ja rakastumisia, niin kenties hänen tosiaankin on pakko ruveta tyylillisesti kokeilevaksi, jos mielii kyetä ilmaisemaan aiheistaan mitään uutta eli ilmaisemisen arvoista. Mutta perinteisen psykologisen romaanin ei tietenkään ole pakko kuvata juuri syntymää, kuolemaa, väkivaltaa, seksiä ja rakastumisia. Ja juuri tässä seikassa piilee konstailemattoman psykologisen lukuromaanimuodon käyttämätön potentia.
Tätä jäin miettimään viimeksi lukiessani Juha Itkosen kirjoja. Juha Itkosella on tietty viihdekirjailijuuteen päin viettävä imago - pitkälti perustellustikin ja samoista syistä kuin vaikkapa Riikka Pulkkisella. Kuitenkin Seitsemäntoista oli minusta mainio kirja. Se ei ollut sitä minkään rakenteellisten kikkojen tähden, vaan koska siinä fokusoidaan johonkin sellaiseen mikä seitsentoistavuotisuudessa on oleellista ja alikäsiteltyä. Se inspiroi lukemaan myös kirjan Kohti, joka minulta Itkosen tuotannosta oli aikanaan jäänyt väliin. Kohtikin tavallaan viehätti minua suuresti, psykologisen romaanin tekninen puoli eli hahmonrakennus oli siinä selvästi hallussa. Samalla lukukokemus oli kiusaannuttava. Kohti nimittäin flirttailee viihdekirjallisuudelle täysin häpeilemättä: vyöryttää yliannoksen kaikenlaista "yleisinhimillisesti koskettavaa" melodramatiikkaa. Laiskan ja helpon viihdemelodramatiikan tunnistaa parhaiten siitä, että vaikka hahmoilla olisikin yksilöllisiä (ja kulttuurisesti ja historiallisesti erityisiä) psykologisia piirteitä, dramaturgisesti keskeisiä tilanteita ei rakenneta lainkaan niiden varaan. Vaikka lukija saattaisi hyvin kyetä eläytymään vaikkapa hienovaraisen yksilölliseen suruun, jota aivan tietty hahmo kokee tilanteessa x, hahmon luoja heittää ihan vain varmuuden vuoksi hahmonsa sellaiseen karkeaan tilanteeseen y, jossa kuka tahansa inhimillinen olento tuntee surua. Näin kirjailijan mahdolliset hahmonrakennustaidot valuvat hukkaan.
Joka tapauksessa olisi hauskaa päästä tekemään kokeita aiheen tiimoilta. Aloin fantasioida, että joku tilaisi Juha Itkoselta realistisen psykologisen lukuromaanin, joka tulisi kirjoittaa seuraavia sääntöjä noudattaen:
-huomio on henkilöiden välisissä suhteissa ja vuorovaikutukseen liittyvässä tunnedynamiikassa (kuten aina)
-kukaan ei saa syntyä, kuolla, joutua kuolemanvaaraan tai sairastua vakavasti
-fyysistä väkivaltaa ei saa esiintyä
-seksiä tai tiedostettuja pyrkimyksiä seksiin ei saa esiintyä
-henkilöiden välillä ei saa olla minkäänlaisia pari-, perhe- tai sukulaisuussuhteita (eikä pyrkimyksiä sellaisten muodostamiseen tai muistelua sellaisten katkeamisista)
Uskon että jos joku kotimainen nykykirjailija niin Itkonen selviytyisi haasteesta.
Vapaaehtoisesti lukuromaanikirjailijat eivät ilmeisesti aio aihevalikoimiaan laajentaa niin kauan kuin helpolle melodramatiikallekin on tilausta. Myös ne, jotka mainiosti kykenisivät johonkin vivahteikkaampaankin, pelaavat varman päälle: haalivat kirjoihinsa noita oletettuja "yleisinhimillisiä peruskokemuksia" jättäen kaiken kulttuurisesti ja historiallisesti spesifimmän aineksen pelkäksi taustaksi niille. Mutta tämä tosiaankin tarkoittaa, että konstailemattoman psykologisen realismin projekti on huomattavan vajaa ja keskeneräinen, sillä kuten tiedämme, tosielämässä ihmisillä on paljon erittäin kiihkeää ja kompleksista tunne-elämää myös liittyen sellaisiin vuorovaikutussuhteisiin, jolla ei ole suoranaista tekemistä verisukulaisuuksien, seksin, romanttisen rakkauden tai edes institutionalisoituneiden ystävyyssuhteiden kanssa. (Parhaiten tämä puoli inhimillistä tunne-elämää taitaa tällä hetkellä tulla representoiduksi elämäkertagenressä).
Itkosen kirjoista yleisesti vielä: ei se helppo melodramatiikka suoraan sanoen ole ainoa, mikä minua niistä vieraannuttaa. Yhtä paha on se kaikenkattava sovituksen sanoma. Sukupolvikuiluja kurotaan innokkaasti umpeen jokaisessa Itkosen kirjassa, pahimmillaan niiden lisäksi myös sukupuolikuiluja ja sosiaalisia kuiluja. Ja kaikki Itkosen henkilöhahmot ovat psykologisesta uskottavuudestaan huolimatta raivostuttavan samanlaisia, tarkemmin sanottuna terveitä: jossain vaiheessa alkaa itse kukanenkin tasapainoisen analyyttisesti reflektoida elämäänsä, kohdata tunteitaan ja luopua vahingollisista defensseistään. Mutta tämä lienee ihan vilpittömästi Itkosen oma maailmankatsomus, ja jos on, niin sopiihan sitä julistaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)