Kesällä kävin katsomassa poikkeuksellisen paljon Finnkino-elokuvia. Yllätyksekseni vastaan tuli myös pari ehdottomasti näkemisen arvoista: Melancholia ja Ole luonani aina. Ja näin jälkeenpäin hämmästyttää, miten vähän analyyttista elokuvapuhetta netistä löytyy, kun sitä alkaa etsiä. Tarkoitan siis jotain muuta kuin juonireferaatteja. Se, että paperilehtien elokuva-arvostelut ovat yleensä pelkkiä juonireferaatteja, on yleisesti tunnettu tosiasia - mutta miksei tulkitsevaa elokuvajutustelua löydy muualtakaan: blogeista, keskustelupalstoilta?
Koska tiedän olevani elokuvanktsojana huono (ymmärrän yleensä ottaen paremmin sanoja kuin kuvia), olisi hauska lukea uutuuselokuvista myös ihan perusteellisia tulkintoja. Siis sellaisia perinteisen mallisia, joita taiteentutkijoilla tapana tehdä kanonisoiduista klassikoista. Mutta turha edes haaveilla.
Ja vähän kummallisia ovat ne ylimalkaisella lajityyppilokeroinnilla täydennetyt juonireferaatitkin. Melancholiankin kohdalla monessa tekstissä ensin myönnetään elokuvan olevan tyystin symbolismin kyllästämä ja sitten heti perään aletaan puhua "fantasiasta" ja "surrealismista" tavalla, joka antaa ymmärtää, ettei elokuvassa mitään symbolista olekaan. En tiedä miten fantasian ja symbolismin käsitteitä on elokuvateoreettisissa keskusteluissa tapana käyttää, mutta minusta tämä on melkoisen hämmentävää.
Selvennän maallikkokäsittein. Nähdäkseni elokuvakerronnassa noin yleisesti ottaen esiintyy kahdenlaisia realismin ylityksiä: yhtäältä on varsinaisia fantasiaelokuvia (jotka rinnastuvat kirjallisuuden puolella erotettavissa olevaan fantasiaromaanigenreen), toisaalta taas on olemassa sellainen vakiintunut elokuvakerronnallinen käytäntö, jossa tilanne ja henkilöt näytetään ensin ulkoapäin mutta sitten sujahdetaan jonkun henkilöhahmon pään sisään ja kuvataan tämän tunne-elämää symbolisin asetelmin. Visuaalisiin ilmaisukeinoihin rajoituttaessa siirtymä ulkoisesta realismista psykologiseen realismiin näyttäytyy siis fantasiaelementtien näennäisenä mukaantulona. Varsinaisesta fantasiasta tämä poikkeaa sikäli, että katsoja on ensin nähyt ulkoapäin sen henkilön, jonka fantasioita hänelle myöhemmin esitellään ja näin ollen tulkitsee fantasioiden sisältöä koko ajan tätä tietoa vasten. Klassinen esimerkki, joka selventänee kaikille mitä tarkoitan, on Rosemaryn painajainen. Tämän vuoden ensi-illoista Black Swan (joka oli ihan kelpo filmi sekin) kuuluu ilmiselvästi samaan lajityyppiin. (Tosin se ei psykologisen realismin kehyksessä tulkittuna kuvannut kuin normaalia pikku stressiä, ei todellakaan mitään hulluksitulemisia.)
Von Trieriin palatakseni: minusta myös von Trierin kaksi uusinta on mielekkäintä tulkita osaksi tätä samaa kerrontatyyppiä: fantasiaelementit ovat tiettyjen, myös ulkoapäin nähtyjen päähenkilöiden fantasioita. Tai en minä mistään objektiivisesta "mielekkyydestä" tiedä, mutta sellaisina minä elokuvat suoraan ja spontaanisti näin ja vain siltä pohjalta kykenen niitä ymmärtämään (eli näkemään ne johdonmukaisina harkittuina kokonaisuuksina). Mutta tähän perinteeseen useimmat juonireferoijat selvästikään eivät elokuvia sijoita. Jopa niinkin osoitteleva yksityiskohta kuin se, että lähestyvän planeetan nimi tosiaan oli Melancholia, sivuutettiin monessa arviossa ja kriitikot jopa hokivat miten tavattoman "irrallisia” elokuvan kaksi osaa muka ovat toisistaan. Vielä räikeämmin sama ilmiö tuli esiin, kun muinoin Antichristin jälkeen arvioita googlettaessani minulle paljastui, että monet näkivät lopun naishirviön (”misogyynisen”) von Trierin fantasiana kun taas minä olin kuvitellut sen olevan elokuvan alkuosassa objektiivisesti ulkoapäin nähdyn (juuri traumatisoituneen ja traumansa kieltäneen) miespäähenkilön tunne-elämän kuvitusta. Toisin kuin Melancholia (tai von Trierin parhaat Dogville ja Manderlay), Antichrist ei minua juurikaan puhutellut enkä suoraan sanoen niin vastenmielisen väkivaltaista elokuvaa taitaisi vapaaehtoisesti toista kertaa katsoa. Mutta nyt kun ihan sama kaava toistuu Melancholiankin vastaanotossa, alkaa ihmetyttää, että kun kerta tietyt elokuvat selvästi voi nähdä näinkin fundamentaalisti keskenään yhteensopimattomin tavoin, mikseivät ihmiset tunne tarvetta yrittää ymmärtää tilannetta ja vertailla yksityiskohtaisesti katsomiskokemuksiaan. Vaikka siis netissä olisi yllin kyllin tilaa niin tehdä.
Siten kuin minä Melancholian näin, sen aiheena oli masennus ihan kliinisessä mielessä: tavat joilla yksilö masennuksensa edessä tempoilee ja antautuu. Kakkososa lähinnä kertasi ykkösen tapahtumat hieman symbolisemmin esitettynä. Varsin rajallinen teemaelokuva siis, kaikista näennäisistä maailmanloppukuvastoistaan huolimatta.
Ole luonani aina on elokuvana syvempi ja surulllisempi. Siinäkin on fantasiaelementtejä, joita ei (minun mielestäni) ole syytä lukea scifiksi, ts. vaihtoehtomaailman rakenteluksi tai nykymaailman ilmiöiden kommentaariksi. En sano mitään Ishiguron kirjasta kun en ole sitä lukenut (enkä tunne tarvettakaan lukea, koska elokuva toimi niin erinomaisesti omillaan), mutta tuo Mark Romanekin ohjaama elokuva ei minusta ollut tippaakaan yhteiskunnallinen. Ei se tosin ollut psykologinenkaan: vinksahtanut maailma ei tuntunut kenenkään päähenkilön subjektiivisen kokemuksen kuvitukselta yhtään sen kummemmin kuin oman yhteiskuntamme kuvaltakaan. Minusta Ole luonani aina on harvinaisen puhtaasti eksistentialistinen elokuva. Kloonien elämä on tarkka kuva ihmiselämän (universaalista) olemuksesta; siitä miten itsestäänselvän sopeutuvasti ihminen hyväksyy kaikkea muuta kuin itsestäänselvän kuolevaisuutensa ja luovuttaa elämänsä yhteisölle. Näin minä sen näin enkä oikeastaan taida ruveta kiusaamaan itseäni googlettamalla miten muut ovat nähneet. Pitäisi luultavasti taas kahlata läpi joukko juonireferaatteja vain.
Nyt on syksyn festivaalikausi jo alkanut, joten kaikkein viimeisimmät elokuvakokemukseni ovat kyllä muita kuin Finnkino-levityksiä. Ja vaikka esimerkiksi Cristi Puiun Aurorassa ei ole häivähdystäkään fantasiasta tai symbolismista, on siinä niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa hämmentävyyttä, että mieluusti seuraisin (tai jopa kävisin) keskusteluja senkin tulkinnasta. Sama koskee Athina Rachel Tsangarin Attenbergiä (joka muuten näyttää olevan myös R&A -ohjelmistossa, suosittelen)
Konventionaalisen elokuvakerronnan ja konstailemattoman realismin saralla oma Espoocine-ykkössuosikkini oli varmaan Jean-Paul Civeyracin Des filles en noir. Enpä kyllä tiedä, voiko sitä mistään kovin helposti (ja laillisesti) saada käsiinsä. (Kotimaassa teatteriolosuhteissa tuskin ainakaan näytetään.)
