Esseeminien tunne-elämät vertailussa ja ohjelmanjulistus uudelle esseeromaanille

Taannoisessa esseekeskustelussa vieläkin pysyäkseni: mietityttämään jäivät myös heitot mahdollisesta uuden lajityypin eli esseeromaanin noususta. Tällaista ilmiötä on ennustanut ja kaivannut ainakin Tommi Melender useassakin yhteydessä, mm. Mitä essee tarkoittaa? -kirjaseen sisältyvässä esseessään. En tiedä, mitä Melender oikeastaan esseeromaanilla tarkoittaa, antamiensa esimerkkien perusteella luultavasti jotain melko laajaa ja epämääräistä, mutta minulla itselläni sattuu olemaan aika selkeä ja spesifi visio siitä millaista esseen ja romaanin rajoilla liikkuvaa tekstiä tahtoisin lukea, joten kerronpa sen tässä.

Minusta uutta esseeromaania kannattaisi lähteä rakentamaan pikemmin fiktionalisoimalla esseegenreä kuin esseistämällä romaanigenreä. Tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa saisi tarkoittaa narratiivisten elementtien lisäämistä esseeseen, juoni nyt muutenkin tylsintä romaanitaiteessa. Haaveilemanilaisen uuden esseeromaanin fiktionaalisuus ilmenisi narratiivisuuden sijaan siinä, että monien esseistien jo nytkin fiktiivisiksi julistamista esseeministä tulisi entistä uskottavammin fiktiivisiä. Eseeromaani olisi siis monologimuotoinen essee, jonka joku ehkä voisi kirjoittaa. (Paino sanoilla joku ja ehkä.) Luulen että ideani tarkempi avaaminen vaatii hieman alustusta siitä, miten esseegenren ylipäätään näen. Siksipä seuraa hieman uusiin kotimaisiin esimerkkeihin tukeutuvaa tyypittelyä siitä, millä eri tavoin esseeminät (fiktiivisyysasteestaan riippumatta) voivat suhteutua tunneilmaisuun ja millaisia tunnesiteitä lukija voi näihin esseeminiin muodostaa.

Alalaji 1: analyyttinen tunnepuhe

Anu Silfverbergin taannoinen Luonto pakastimessa oli mielestäni paitsi nautinnollinen lukukokemus myös kiistattomasti esseekokoelma käsitteen perusmerkityksessä. Ne jotka väittävät sen koostuvan sanomalehtikolumneista eivät luultavasti ole edes lukeneet koko kirjaa, jossa niille kolumneille on jo tapahtunut aika paljon. Kieli oli ehkä vähän turhan journalistista eli yksinkertaista jopa minunkin makuuni, mutta ajatukset eivät olleet. Kirjan arkkitehtuurikin oli oikein hyvä, parhaat palat keskellä. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksi kirjan vastaanotossa toistuvasti korostettiin, että juuri Silfverberg on kotimaisessa nykyesseistiikssa se, joka on pannut rohkeasti tunteensa peliin ja tuonut tunteet näkyviin. No, toki hän itse esipuheessa ilmoittaa tehneensä jotain sinne päin, mutta oma suora kokemukseni oli ihan vastakkainen: Silfverbergin teksti tuntui omassa genressään suorastaan poikkeuksellisen älylliseltä ja analyyttisen epätunteelliselta.

Silfverberg toki nimeää vähän väliä erilaisia itsessään havaitsemiaan tunteita, mutta tällainen puhetapahan vain kertoo, että ei kyseisiin tunteisiin niin vahvasti samastu, etteikö pysty niitä itsereflektiivisesti analysoimaan ja selittämään. Vaikka kirjoittajan näkökulmasta olisikin välillä oltu jonkin nolostuttavan intiimin asian äärellä, tekstin itseanalyyttinen sävy ei vedä lukijaa nolosteluun mukaan. Tunnetason samastuminen ei tällaisen tekstin lukijassa ilmene haluna reagoida esseistin tunteisiin vaan haluna päästä käymään älyllistä keskustelua kirjoittajan kanssa: kysyä tarkennuksia ja ehdottaa uusia kontekstointeja käsitellyille ilmiöille.

Mutta mikä Silfverbergin esseeminän tunne-elämään samastumisen saa esimerkiksi minun tapauksessani aikaan? Yhtäältä varmastikin se, että kirjoittajan itsesuhde on tuttu, hän suhtautuu tunteisiinsa samalla tavalla refleksiivisesti kuin minäkin omiini. Toisaalta tuttuus kuitenkin perustunee lähes yhtä paljon esseiden sisältöön kuin muotoon: siihen että voin ymmärtää hänen kuvaamiensa tunteiden syntyvän hänen kuvaamissaan tilanteissa. Tämä tulee ilmeiseksi, kun vertaan Silfverbergin Luontoa pakastimessa toiseen tunne-erittelevää tunnepuhetta sisältävään esseekokoelmaan, Jaana Seppäsen Carmenin silmiin. Seppänen kirjoittaa ihan miellyttävällä tyylillä mutta koko se tunnemaailma, jota hän kuvaa ja analysoi, tuntuu minusta vieraalta: en ollenkaan pysty samastumaan tunteisiin, jollaisia Seppänen kertoo tuntevansa. Sama epämääräinen vieraus vaivaa toki myös älyllisiä kysymyksenasetteluja: Seppänen yrittää (osin kyllä ihan ennenkuulumattomin eli selvästi itseajatelluin argumentein) suostutella minua eroon uskomuksista jollaisia minulla ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. En voi sanoa, että olisin osannut pitää Carmenin silmistä, tunneperäisten subjektiivisten kosketuskohtien puute sai tuntemaan itsensä jotenkin ulkopuoliseksi (pahimmillaan suhteessa ihmiskuntaan tai vähintäänkin suhteessa kirjan implisiittiseen kohderyhmään).

Alalaji 2: tunteiden ilmentäminen ja oirehdinta

Tervejärkinen analyyttisyys ei tietenkään ole mikään esseekirjoittamisen itsestäänselvä ideaali, ja oma viehätyksensä on myös tekstillä, joka ei tematisoi kirjoittajansa tunnereaktioita tarkastelun kohteeksi vaan ilmentää niitä suoraan. Mahdollisuus bongata tekstistä traumaattista oirehdintaa ja (näennäisen) itsetiedottomia projektioita tuo lukemiseen omanlaistaan virittyneisyyttä ja intensiteettiä. Tämä toki edellyttää, että lukija pystyy jossain määrin samastumaan yhtäältä tiedostamattomia traumoja hallitsemattomasti oirehtivaan olemistapaan yleisellä tasolla ja toisaalta erityisesti niihin nimenomaisiin traumoihin, joita kirjoitus ilmentää ja oirehtii. Samastumisvaatimus ei kuitenkaan käy kriteeriksi, jolla voisi erotella esseealalajeja toisistaan, sillä kuten edellä tuli esiin, myös analyyttinen alalaji edellyttää  jo valmiiksi olemassaolevaa tunne-elämällistä tuttuutta puhutellakseen.

Minun kohdallani esimerkiksi Timo Hännikäisen esseet täyttävät tekstin perustunneväritykseen ja peruspelkoihin samastumisen kriteerin, joten hänelle jotenkin automaattisesti antaa anteeksi sen, että hänen argumentaationsa on johonkin Sifverbergiin verrattuna todella sekavaa ja ristiriitaista ja tulvillaan omituisia implisiittisiä tosiasiaoletuksia. Antti Nylen puolestaan käyttää tätä kakkosalalajin kirjoitustekniikkaa täysin hallitun oloisesti ja elegantisti. Hän esimerkiksi leikkii koko ajan mittasuhteilla: objektiivisesti isot (tai tilastollisesti keskimäärin isoina pidetyt)asiat näytetään pieninä ja päinvastoin. On ihan kiinnostava huomata, että vaikkei aina edes kuvittele tajuavana mitä traumaa tai pakkomiellettä mikäkin mittasuhdevääristymä oirehtii (= esittää oirehtivansa), niiden äärellä syntyy silti vahva intiimiyden yleisvaikutelma. Sen voi siis luoda täysin mekaanisesti tietyin aika yksinkertaisin tekstuaalisin keinoin. Tällainen intensiivisyys on esteettisesti miellyttävää mutta isoina annoksina raskasta.

Tässä esseen alalajissa on se riski, että ne, joille esseistin oirehtimat pelot ja traumat ovat vieraita, reagoivat julkiseen oirehdintaan samastumisen sijaan ymmärtämällä: vetävät esiin keittiöpsykologisen käsitearsenaalinsa ja kuoliaaksisyleilevät esseistin palauttamalla kaikki hänen ajatuksensa hänen tunne-elämäänsä. (Tätä tuskin kukaan esseisti erityisemmin toivoo, mutta äärimmäiset tapaukset kuten Hännikäinen jo vähän houkuttavat omaakin sisäistä keittiöpsykologiani astumaan esiin.) 

Alalaji 3: tunne-elämän pitäminen taka-alalla

Kolmas alalaji ovat esseistit, jotka eivät puhu tunteistaan analyysin kohteina (osana havainnoitavaa maailmaa), mutta eivät myöskään millään täysin ilmeisillä ja läpinäkyvillä tavoilla oirehdi ja ilmennä niitä itse tekstissä, vaan onnistuvat säilyttämään puhtaan älyllisen perusvireen. Tätä lajityyppiä edustaa tyypillisimmillään tasapainoinen ja humaani, järkkymättömän maltillinen keskitien sovittelija loputtomine "yhtäältä näin mutta toisaalta noin" -jahkailuineen. Toisaalta saman alalajin sisään menevät myös yliälylliset, läpeensä ironiset ja kyynisyyteen taipuvaiset kaikelleilkkujat. Näitä molempia yhdistää voimakas oman suhteellisuudentajun esiin tuominen. Jotta vaikutelma menee läpi, pitää esseiden aihevalinnoissa pysyä melko sovinnaisilla linjoilla. Heti jos kaikelleilkkuja ottaa asiakseen ilkkua myös muiden silmiin lähes näkymättömälle hyttyselle, hänkin paljastaa henkilökohtaiset traumansa eli sen, että hänen subjektiivisiin silmiinsä kyseiset hyttyset näyttävät isoilta. Onnistuneita esimerkkejä kaikelleilkunnasta onkin esseistiikasta vaikea löytää, sillä se lipsahtaa helposti jossain kohdin oirehdinnan puolelle. Satunnainenkin tällainen lipsaus taas muuttaa helposti lukijan perusasenteen koko kirjoittajan tuotantoon: hän alkaa jäljittää oireita sieltäkin, missä oikeastaan hallitsee puhtaasti älyllinen logiikka. 

Kaikissa kolmessa tapauksessa esseeminä tunteineen voi olla fiktiivinen tai vähemmän fiktiivinen ja hänen edustamansa tunteenilmaisu- ja -käsittelytyyli  voi olla joko tietoisesti valittu tai sitten kirjoittajalleen se ainoa luonteva. Ja kuten olen yrittänyt tuoda esiin, kaikkiin kolmeen kuuluu sekä esseistejä, jotka puhuttelevat minua että niitä jotka jättävät kylmäksi: puhuttelevuuteen vaikuttaa selvästi enemmän esiin tulevien subjektiivisten tunnemekanismien sisältö kuin se suhtautuuko kirjoittaja subjektiivisiin tunnemekanismeihinsa niitä analysoiden, niitä oirehtien vai ne sivuuttamaan pyrkien.

Varsinaisen esseegenren paradigmaattiseksi malliksi kannattaisi ehkä ottaa näistä alalaji ykkönen, kun taas kakkonen on se, mistä uusi esseeromaani voisi lähteä liikkeelle (tähän palaan ihan kohta). Alalaji kolmosen - siis tämän älyllisen, suhteellisuudentajuisen ja tunteista vaikenevan - roolista minulla ei kuitenkaan ole harkittua käsitystä. Vaikutelmani on, ettei mitään kovin suurta menetettäisi, jos sen edustajat joko siirtyisivät kirjoittamaan esseealalajeja 1 ja 2 tai alkaisivat tehdä esseiden sijaan reilusti tiedettä/ tietokirjallisuutta.
 
Koska johdonmukainen tunne-elämän taka-alaistaminen vie lukijalta mahdollisuudet tunnesamastumiseen, tämä kolmas tyylilaji on molemmissa ilmenemismuodoissaan niin puhtaasti älyn varassa, että tällaisten esseiden on hyvin vaikea onnistua. Lukija ärsyyntyy, jos ehdotonta ideologista tasapuolisuutta teeskentelevissä toisaalta--toisaalta -pohdinnoissa on ideologisia vinoumia (yleensä tietysti on) tai jos mukaironiset nälväisyt eivät osukaan maaliin. Etenkin tasapainoisella toisaalta--toisaalta -pohdiskelijalla (jolta puuttuu emotionaalisen lisäksi myös esteettinen aseistus eli epärakentavalle kyynisyydelle kiistatta ominainen tyylikkyys) täytyy olla rajoitteidensa vastapainoksi todella kiinnostavaa sanottavaa ja hiottu kieli. Mutta ilman muuta tässäkin tyylilajissa voi kirjoittaa loistavasti.

Sitten vihdoin itse asiaan: se mistä siis lähtisin liikkeelle eseeromaanigenren rakentamisessa on mahdollisimman puhdas kakkostyypin essee, jossa omia tunteita ei analysoida tai nimetä, vaan epäsuorasti ilmennetään. Tällaista muotoa ei puhtaana edusta yksikään empiirinen esimerkki, sillä tosiasiassa kaikki oirehtijat myös analysoivat, paljonkin.

Jos tahdot kirjoittaa esseeromaanin tarkoittamassani mielessä, noudata seuraavanlaista tekniikkaa: Valitse itseltäsi joitakin tunne-elämän perustraumoja, psyykkisiä sairauksia ja perversioita eli ylipäänsä vahvan yksilöllistä kokemuksellista ainesta, joiden tahdot antaa kirjoittua esseeksi. Lähde liikkeelle sellaisista maailmaa koskevista käsityksistä, joihin näiden traumojen, sairauksien ja perversioiden tähden miltei uskot, ajatuksista joita miltei ajattelet - tai ehkä tosiasiassakin ajattelet, mutta vain hiljaa mielessäsi max kaksi minuuttia ennen kuin järjen ääni keskeyttää. Kokeile mitä tapahtuu, jos ajatuskokeenomaisesti et hyväksykään järjen äänen kehotusta lähteä etsimään näiden melkein-ajateltujen ajatusten alkuperää ajattelijan tunne-elämästä. Etsi perusteet maailmasta itsestään, rationalisoi reippaasti traumasi uskottavaksi teoriaksi maailmasta.

Esseeromaani tässä rajatussa merkityksessä ei ole romaani, joka sirottelee esseististä ainesta (eli kirjailijan aitoja subjektiivisia näkemyksiä) fiktion sekaan. Esseeromaanin juju olisi olla muodon kannalta tarkastellen kokonaisuutena pupuankka, joka olisi näkökulmasta riippuen joko puhtaasti essee (puhuisihan se koko ajan maailmasta, viittaisi jaettuun todellisuuteemme) tai puhtaasti romaani (oltaisiinhan koko ajan kuitenkin fiktiivisen hullun pään sisällä). Haasteena olisi kirjoittaa siten, ettei lopputulosta voisi lukea yksinomaisesti kumpanakaan. Kirjailija ei myöskään saa sirotella rauhoittavia lukuvihjeitä siitä, mitä kohtia tulee lukea esseenä ja mitä kohtia romaanina. Tavoitteena olisi, että lukija joutuu itse valitsemaan, mitä hullun sanomisista hän päättää pitää kiinnostavina teorioina maailman luonteesta ja mitä taas tietynlaisten traumojen muotokuvina. Hyvä esseeromaani nimenomaan pakottaisi lukijan piinallisen tietoiseksi siitä, että juuri hän itse päättää. Puhtaan monologimuotoista tekstiä  kirjoittamalla kirjailijan olisi kenties helpointa pitää tästä periaatteesta johdonmukaisesti kiinni.

Itselleen ominaisten hulluuden muotojen tutkiskelu ja liioittelu lienee sinällään sangen yleinen tapa kirjoittaa fiktiota. Esseeromaanin kuitenkin erottaisi tavanomaisesta romaanista se, ettei se lainkaan kuvaisi mitä tietynlainen (tiettyihin tunnepakkomielteisiin jumittunut tai joiltain luontenpiirteiltään äärimmäinen) ihminen voisi tuntea tai voisi tehdä tai millaisiin tilanteisiin hän voisi joutua. Sen sijaan fokusoitaisiin tiukasti siihen, mitä kyseisenlainen ihminen voisi ajatella maailmasta, miten hän voisi nähdä ilmiöiden keskinäiset riippuvuudet ja syy-seuraussuhteet ja millaisia teorioita hän rakentaisi kokemuksilleen selityksiksi, jollei lähtisikään etsimään niille selityksiä omasta itsestään (kuten me  psykokulttuuriin sosiaalistuneina tosiasiassa teemme).

Tähän tietysti voidaan esittää vastaväite, että nettihän jo on täynnä epärefleksiivisten hullujen kirjoittamia teorioita ja manifesteja, jotka esitetään juurikin teorioina ja manifesteina, ei fiktiona. Myönnän että niissä harvoin on mitään kovin kiinnostavaa tai kiehtovaa. Jotenkin silti uskon, että jos kirjailijat (jotka lienevät ihmisistä itsereflektioon taipuvaisimpia) tietoisesti kieltäisivät itseltään itsereflektion, saattaisi tämän koejärjestelyn kautta löytyä kiinnostavia, laadullisesti uudenlaisia hulluuden muotoja, jotka eivät koskaan laboratorio-olojen ulkopuolisessa luonnossa manifestoituisi.

Teoreettinen kiinnostukseni esseeseen ja sen kehityssuuntiin johtuu pitkälti siitä, että uskon haaveilemani esseeromaanin syntyvän todennäköisemmin esseen kuin romaanin mutaationa. Ainakaan uusissa kotimaisissa romaaneissa ei ole liiemmälti näkynyt merkkejä halusta rikkoa lajityyppien rajoja. Esimerkiksi esseeromaaneja kaipaavan Melenderin uusin (ja paras!) teos Lohtu on muotonsa puolesta ihan perusromaani, jossa en kykene näkemään mitään merkkejä sen kummemmin esseemäisydestä kuin myöskään tekijänsä ilmaisemasta vastenmielisyydestä romaanihenkilöihin samastumisen kautta lukijaan vaikuttavaa psykologista romaania kohtaan.

Vähän enemmän esseeromaanin suuntaan (ja mikä kiinnostavinta: kohti esseeromaania nimenomaan minun tarkoittamassani mielessä) menee Kristina Carlsonin William N. päiväkirja. Ja totta puhuen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja taitaa täyttää muodolliset kriteerit jotakuinkin yhtä hyvin kuin William N.: molemmat pysyvät monologimuodossa ja rakentuvat lähes yksinomaan sen varaan, että niissä kuvataan päähenkilön käsitystä maailmasta sellaisenaan; juoni ja tapahtumat ovat sivuosassa eikä minkäänlaista vuorovaikutuksen kuvausta esiinny. Carlsonista Kyrö poikkeaa oikeastaan vain siinä, että Mielensäpahoittajan ideologinen sisältö on silkkaa sovinnaista söpöstelyä. Mutta vaikka Mielensäpahoittajan asetelma sinällään on juuri se, josta hyvä esseeromaani lähtisi rakentumaan, niin kovin kaukana hyvästä esseeromaanista vielä ollaan; Antti Nylen on huomattavasti lähempänä. En sitä paitsi miellä esseeromaania tyyliksi, jolla kirjoitettaisiin William N:n ja Mielensäpahoittajan kokoisia pikku fragmenttikokoelmia: monologimaisen esseeromaanin häiritsevyys pääsisi parhaiten oikeuksiinsa kunnon järkäleessä, jossa vyörytettäisiin lukijan niskaan kerralla koko maailman selitys.

Jos näitä tällaisia on tietämättäni jo jossain kirjoitettu, niin antakaa ihmeessä lukuvinkkejä.

Saarna valtasokeille ja -allergikoille

Suuri esseekeskustelu on yksi niistä tapahtumista, jotka menivät ohi ennen kuin ehdin ottaa kantaa mihinkään. Ehkä eniten jäi jälkikäteen vaivaamaan havainto, miten voimakasta ärtymystä minussa(kin) herätti tämä Kristian Blombergin näennäisesti varovainen ja "rakentavana" poseeraava puheenvuoro. Ärtymystä saattaa toki voimistaa sekin, että Blombergin runoista tykkään kovasti (ajattelen nyt Itsekseen muuttuvaa), mihin nähden on jotenkin pettymys, että Blomberg asiaprosaistina ajattelee näin tyhmiä ja latteita.

Ensivaikutelmani Blombergin tekstistä oli jotakuinkin sama kuin Putte Wilhelmssonilla, joka ilkkuu positioiden ennalta-arvattavuudelle täällä. Mutta ei tekstin ärsyttävyys oikein siihenkään tyhjene. Se toi mieleen tilanteita, joissa olen törmännyt  jossain mielessä vastaavaksi tulkitsemaani ilmiöön: muutoin kieli- ja vivahdetajuiset ihmiset - siis kirjallisuusihmiset - tulevat oudon vivahdesokeiksi ja/ tai defensiivisiksi heti kun heidän pitäisi sanoa jotain tekstistä, johon sisältyy voimakkaan arvottavia ja kantaaottavia elementtejä eli valtasokeiden valta-allergikkojen kielellä mielipiteitä. Tämä ilmenee yhtäältä yksinkertaisesti kyvyttömyytenä nähdä, että formaalisti tarkasteltuna sama retorinen asento on eri asento riippuen puhujan valta-asemasta: ylemmyydentuntoinen todenpuhuminen on mahdollista vain tietyille puhujille ja tietynsisältöisille totuuksille niin, että se tosiaankin on ylemmyydentuntoista todenpuhumista eikä intertekstuaalista leikittelyä. Toinen - ja kiinnostavampi - valtasokeuden ilmenemismuoto on se, että kategorisesti kieltäydytään näkemästä arvottavilla ja kantaaottavilla elementeillä mitään välineellistä arvoa ja avustavaa roolia tekstin kokonaismerkityksen rakentumisessa. Jos teksti sisältää "mielipiteitä", se oletetaan kirjoitetun viime kädessä nimenomaan näiden "mielipiteiden" ilmaisemiseksi. Jollei näin ole, niin sitten "mielipiteet" vain turhia lisukkeita, jotka sotkevat muutoin asiassa pysyvän analyyttisen keskustelun.

Väännän vielä rautalangasta esimerkin siitä, minkätyyppiset kielenkäytön muodot tässä ajattelukehyksessä jäävät huomaamatta. Kuvitellaanpa että pahoin urautuneessa julkisessa keskustelussa tosiasiaväitteellä a on totuttu perustelemaan arvottavaa väitettä b. Tällöin kaikissa niissäkin a-aiheisissa keskusteluissa joissa b:tä ei suoraan mainita, b on läsnä jonkinlaisena varjona: keskustelijat ovat vähän varpaillaan ja etsivät merkkejä arvottavista konnotaatioista. Tämä ei sinänsä ole mikään häiriö muuten terveessä kommunikaatiossa, vaan normaalia tilannetajua. Joskus tilanne voi kuitenkin tuntua turhauttavalta, kun ihan oikeasti kiinnostaisi keskustella a:sta ilman (kaikkein tyypillisimpiä) taka-ajatuksia. Omien motiivien puhtaan akateemisen luonteen suora todistelu on kuitenkin tällaisessa tilanteessa vakuuttavuudeltaan yhtä tyhjän kanssa. Mikä siis neuvoksi? Yksi vaihtoehto on, että puhuja jyrkän suurieleisesti asettuu heti alkuun sen poliittis-normatiivisen position kannattajaksi, jonka  "normaali arkiymmärrys" mieltää maksimaalisen epäyhteensopivaksi sen tosiasiaväitteen kanssa, jota hän tahtoo puolustaa (siis ainakin ko. keskustelun kontekstissa ja ajatuskokeenomaisesti). Tällöin vastapuoli menettää mukavasti suuntavaistonsa ja joutuu hetken kuuntelemaan ihan oikeasti, miten juuri kyseisen henkilön päättelyketjut juuri tässä tietyssä tilanteessa menevät.

Tiedän mistä puhun, sillä käytän tekniikkaa silloin tällöin. Hyvä tekniikka - paitsi jos on keskustelukumppanina valtasokea. Hän on tietenkin ymmällään, eihän hän ole alun perinkään nähnyt näennäisen epäarvottavan keskustelun yllä kummittelevaa varjoa, joten sen karkoittamiseksi tehty ja ilmaa puhdistavaksi tarkoitettu ele näyttää hänen silmiinsä vain tyhjän huitomiselta, ehkä itsetarkoitukselliselta provokaatioltakin.

Vastaavia kielenkäytön asetelmia, joissa subjektiivisten mielipiteiden ilmaisulla on puhtaan välineellinen (mutta sellaisena merkittävä) rooli, voisi varmaan halutessaan identifioida koko liudan. Kuvasin nyt vain alkuun rakenteeltaan yksinkertaisinta ja itselleni tutuinta tekniikkaa, jota myös moni pamfletoinnista ja provokaatiosta syytetty esseisti näyttäisi tulkintani mukaan käyttävän. Yritän siis sanoa, että ekplisiittisesti arvottavien elementtien tuominen mukaan keskusteluun (eli Blombergin kielellä mielipiteiden esittäminen) on teko jolla voidaan aivan yhtä hyvin pyrkiä vaikkapa karkoittamaan erilaisten mielipiteiden keskinäistä paremmuutta koskevat pohdinnat tekstissä taka-alalle kuin vetämään huomiota juuri niihin. Tilannekohtainen kysymys.

Totta puhuen en ole laisinkaan varma nimenomaan Blombergin valtasokeudesta, tuo viittaamani teksti vain on harvinaisen inhottava koko saarnaavan esseelajityypin dissaus. Siitä tekee inhottavan juuri kirjoittajan taidokkuus: tekstin muoto ja sisältö tukevat saumattomasti toisiaan. Blomberg toimii täsmälleen kuten kehottaa muita toimimaan ja tulee myös osoittaneeksi käytännössä, millaista passiivisen piiloaggressivista lyttäystä kaikesta kritiikistä tulee, mikäli suoremmista kritiikin esittämisen muodoista pidättäydytään, esimerkiksi juuri epäelegantin rahvaanomaisuuden ja epäkirjallisuuden pelossa.

Joka tapauksessa valtasokeutta löytyy yhtä lailla niin suuresta esseekeskustelusta (jossa on kierrätetty juuri tätä slogania, että "saarnat" pitäisi korvata "pohdiskelulla") kuin myös vaikkapa sen rinnalla käydystä pienestä kritiikkikeskustelusta. Jälkimmäisen kontekstissa esimerkiksi Jarkko Tontti on puhunut kritiikistä tekstilajina ikään kuin se koostuisi yhtäältä analyyttisista ja toisaalta arvottavista palikoista (lauseista? kappaleista?), jolloin kriitikon  subjektiivista lukukokemusta analyyttisesti mutta rehellisesti kuvaavasta kritiikistä voisi periaatteessa hyvinkin nyppiä arvottavat palikat (turhina) pois ja jäljelle jäävät analyyttiset väitelauseet säilyttäisivät silti jotakuinkin alkuperäisen merkityksensä.

Sitäkin olen kyllä miettinyt, onko kyse ihan vain siitä, etteivät kaikki ihmiset havaitse tiettyjä todellisuuden (eli kielenkäytön) puolia - vai onko kyseessä sokeuden sijaan pikemminkin sokaistuminen, joka johtuu allergiseen reaktioon liittyvästä sokkitilasta? Ehkä ihminen sokeutuu sille mitä kaikkea kivaa eksplisiittisen arvottavilla lauseilla voi tehdä mikäli sattuu itse olemaan sillä tapaa yliherkkä saarnoille ja normittamisille, että alkaa aina eksplisiittisesti arvottavan väitteen kuullessaan heti pelätä puhujan uhkaavan hänen oikeuttaan olla asioista mitä mieltä tahansa tai oikeuttaan toimia miten tahtoo. Etenkin jyrkän "mielipiteen" kuuleminen on kenties tällaiselle ihmiselle joka kerta niin kuohuttava ja uhkaava kokemus, että se sysää syrjään kaikki puhtaan intellektuaaliset kysymykset, lamauttaa muutoin käytössä olevat analyyttiset taidot ja kerta kaikkiaan  varastaa koko shown.

En myöskään ymmärrä sitä valta-allergikkojen käsitystä, että saarna taikka pamfletointi olisi jotenkin "ylhäältä alaspäin" suuntautuvaa puhetta. Saarnahan on mitä demokraattisin puhuja-asento: siinä yritetään käännyttää kuulija omalle kannalle eikä lainkaan peitellä tai salailla tätä pyrkimystä. Jos kuulija kääntyy, hän varmasti myös huomaa kääntyvänsä ja tekee sen siis ihan itse (siinä määrin kuin nyt tässä maailmassa kukaan ylipäätään mitään itse tekee). Sama pätee kaikenlaiseen (sinällään toki rumaan ja höpsöön) ad hominem -hyökkäilyyn: siinä jos missä puhuja tunnustaa kritiikin kohteen vertaisekseen, vakavastiotettavaksi kilpakumppaniksi, joka täytyy kaikin keinoin pyrkiä voittamaan.

Ylhäältä alaspäin suuntautuvaa puhetta löytyy yleisesti ottaen vallan muualta kuin kiihkeiden moraalisaarnaajien ja/tai ad hominem -hyökkäilijöiden puheista. Eipä sillä, ettenkö myös ylhäältäpäinpuhumisesta usein tykkäisi ja etteikö sitäkin voisi löytää Savukeidas-esseistien teksteistä. Esimerkiksi  Turmiossa ja perikadossa (tarkoitan kirjaa enkä blogia) Putte Wilhelmssonin pääasiallinen puhuja-asento aina lukuun neljä saakka on ylemmyydentuntoinen naureskelu: kohdetekstit ja -henkilöt palautuvat yksioikoisten yleistysten materiaaliksi. Tällainen puhujapositio on ilman muuta hierarkkisempi kuin vaikkapa terrierimäinen ad hominem - argumentointi, joka käy kohteensa kimppuun siitä lähtökohdasta, että kyseessä on elävä vastustaja eikä pelkkä analyysikohteeksi viipaloitu osanen mykkää, typerän itsetiedotonta maailmaa. Tämän(-kään) vuoksi esimerkiksi Timo Hännikäisen vaikea mieltää ikinä puhuvan ylhäältä alaspäin - hänhän (mahdollisista vastakkaisista yrityksistään huolimatta) lipsuu koko ajan ad hominem -terrieriksi ja totiseksi moraalisaarnaajaksi. Hän toisin sanoen kirjoittaa lähes jatkuvasti siinä samassa moodissa johon Wilhelmssonkin kyllä taantuu Turmion ja perikadon luvussa 4, jossa hän yllättäen alkaa jahdata hyttysiä moukarilla, iskeä psykiatrisia leimoja sinne tänne ja saarnata paatoksella latteuksia. Moodi ei mielestäni pue Wilhelmssonia lainkaan, mutta toki tunnistan että nelosluvun riehujan ääni on objektiivisesti tarkasteltuna selvästi rakentavampi ja demokraattisempi kuin se älyllisen etääntynyt naureskelu, joka hallitsee muuta kirjaa. 

Ymmärrän hyvin etteivät kaikki saarna-asennon esteettistä tenhoa tunne tai tajua, mutta mistä tulee tämä halu jonkun lajityypin dissaaminen yksiulotteisena, jollei oma silmä siitä useampia ulottuvuuksia tavoita?

Jostain syystä Maaria Pääjärvi herätti tällä esseekeskustelukontribuutiollaan saarnapuolen esseisteissä melkeinpä enemmän närää kuin Blomberg omallaan. Minun mielestäni tuo Pääjärven on sisällöiltään ihan kohdallinen ja ymmärrettävä kritiikki. (Ei toki Pääjärven tekstiksi mitenkään erityisen hyvä, mutta ollakseen Pääjärven tekstiksi erityisen hyvä pitäisikin olla tosi hyvä: Pääjärven keskustelutyylille ominainen perusteellisuus ja suoruus ilahduttaa minua melkein aina). Siitä olen kyllä Pääjärven kanssa jyrkästi eri mieltä, onko fiktiivisen eseeminän taakse piiloutuminen muka jotenkin eettisesti epäilyttävää. Juuri se minusta selvimmin erottaa pamfletin ja esseen genreinä toisistaan: pamfletistilla on velvollisuus puolustaa esittämiään näkeyksiä myös tekstin ulkopuolisessa keskustelussa. Ja kannatan kyllä näiden molempien genrejen olemassaoloa.

Pääjärvi ei kritisoi kohteenaan olevia nimenomaisia saarnoja siitä, että ne ovat saarnoja, vaan siitä että ne ovat saarnoina huonoja eli joiltain osin laiskasti ajateltuja ja kaavamaisia. Minusta se on monessa mielessä kunnioittavampi lähtökohta kuin todeta jaettuna itsestäänselvyytenä, että saarnathan nyt eivät mitään muuta sisällä kuin luettelon saarnaajan mielipiteistä ja että älyllisempää ja/tai eettisempää olisi siksi kirjoitella ja lukea jotain ihan muuta.

Meta

Olen näemmä jotenkin vieraantunut tästäkin blogista. Toisin sanoen en ole onnistunut saamaan kirjoittelua missään vaiheessa oikein kunnolla käyntiin ja tähän tämä sitten lässähti. Kai vielä pitäisi yrittää, mutta luultavasti tarvitsisin bloggaamiseen jonkin uuden asennon ja tekniikan.

Minusta standardimuotoinen blogialusta - toisin kuin vaikkapa Facebook - on kyllä oikein hyvä idea noin niin kuin perusrakenteeltaan ja affordanssiensa puolesta. Syötteenlukija parantaa välineen periaatteellista käytettävyyttä entistään. Mutta bloggauskulttuurin kirjoittamattomissa säännöissä on joitain  vieraannuttavia piirteitä, joiden vuoksi en ole oppinut käyttämään tätä sillä tapaa kommunikatiivisesti kuin periaatteessa tahtoisin käyttää. Kun en ole löytänyt luontevaa tapaa kommentoida blogeja, joita säännöllisesti luen, ei toki ole yllättävää, ettei minulla itselläni ole lukijoita. Mistäpä ne tänne löytäisivät, kun en minäkään profiilillani missään käy. Ja kun ei ole lukijoita, ei ole oikein kirjoitusmotivaatiotakaan.

Mikä sitten tökkii? Olen itse asiassa vallitsevassa bloggauskulttuurissakin tyytyväinen yllättävän moneen asiaan: siihen millaiseksi on muodostunut tyypillinen blogitekstin pituus tai kommentin pituus ja mitä tyylilajeja niissä yleisesti sovelletaan. On oikeastaan vain yksi vieraannuttava seikka: vauhti. Useimmille reagoinnin nopeatempoisuus tuntuu sopivan, ainakin päätellen siitä että monenkin seuraamani blogin kommenttiosastossa käydään säännöllisesti aivan mainioita keskusteluita. Sääli vain että en vain osaa itse tunkea mukaan. En koskaan luontevasti ehdi.

Aikaa blogien lukemiseen, kirjoittamiseen ja kommentointiin on tietysti jo sinällään varsin vaihtelevasti, joten on tuurista kiinni, onko jokin blogiverkostoissa pari päivää kiihkeästi vellova kiinnostava keskustelu jo ehtinyt mennä ohi siinä vaiheessa, kun koittaa se nimenomainen hetki, jolloin itsellä on reilusti aikaa ylikuormittuneen syötteenlukijan läpikäyntiin. Mutta ei tämä totta puhuen kuitenkaan ole se isoin ongelma. Huomattavasti isompi ongelma on se, että minun ylipäätään tekee hyvin harvoin mieli kommentoida jotain juuri hetkeä aiemmin lukemaani tekstiä - etenkin jos teksti on hyvä ja aidosti kiinnostava. Korkeintaan voi haluta sanoa jotain latteaa tyyliin kiitos kiitos, siinäpä oli hieno teksti. Jos tekstissä esitetään jokin väite, jonka on kuullut ennenkin, tulevat tietysti lukiessa mieleen kaikki ne vastaväitteet, jotka on jo mielessään muotoillut reaktiona tähän aiempaan kokemukseen - mutta koska vastaväitteet on jo kertaalleen ajateltu läpi, ei niitä varsinaisesti tee mieli alkaa siinä enää ylöskirjaamaan. Paljon enemmän tekisi mieli jutella niistä asioista, joita sillä hetkellä itse kiihkeimmin ajattelee - mutta ne ovat kyllä minun tapauksessani tyypillisesti asioita, joista on jollain seuraamalllani foorumilla keskusteltu muutama kuukausi sitten. Tästä syytän mieleni spontaaneja rytmejä.

Kuten kai useimmat ihmiset, vastaanotan päivittäin valtaisat määrät informaatiota jota en kerää mihinkäään tiettyyn tarkoitukseen vaan ahmin silkkaa yleistä uteliaisuuttani eri lähteistä: uutisia, blogimerkintöjä, kirjoja, elokuvia. Jollen erityisesti pyri ajattelemaan niitä, ne valuvat ahminnasta saadun pikanautinnon jälkeen jonnekin unohdukseen. Mutta alitajunta puuhaa omiaan ja havaintojeni mukaan se on tyypillisimmin joskus 2-4 kk myöhemmin saanut valittua massasta ne hituset, jotka se tahtoo ottaa jotenkin tietoisesti prosessoitaviksi. Kun nämä alun perin väsyneen hajamielisesti vastaanotetut ärsykkeet sitten muistikuvina pulpahtelevat jälleen tietoisuuteen, niissä onkin aivan uudenlaista intensiteettiä.

Tulee siis äkillisesti bussipysäkillä mieleen se ainoa oikea vastaväite päättelyketjulle, jonka on lukenut viime helmikuussa jostain tietystä blogista, ja sitten haluaa palata tarkistamaan, miten päättelyketju menikään. Eivätkö muka muiden mielet käyttäydy näin?

Blogi olisi kyllä meille hitaillekin erinomainen yhdistetyn ajattelun ja kommunikoinnin alusta, jos vain olisi täysin odotuksenmukaista että esim. kommenttiosastojen keskustelut saattavat kehittyä kommentti kerrallaan kuukausien saatossa. Tiedän ettei kukaan tai mikään suoranaisesti estä minua verkossa kommentoimasta puoli vuotta tai kolme vuotta vanhoja juttuja. Mutta kiistaton tosiasia on, että sellainen ei oikein ole tapana.

Samaa olen kyllä harmitellut esimerkiksi henkilökohtaisten sähköpostien kanssa. Niihin tosin saattaa olla aavistuksen verran luontevampaa vastata vasta vuoden kuluttua niiden vastaanottamisesta. (Tai näin toiveikkaasti kuvittelen.) Jotenkin ajattelisin, että tekstipohjaisen verkkokeskustelun omin lokero ja reviiri kaiken muun viestinnän keskellä olisi saada olla se kaikkein hitain ja rytmiltään joustavin: väline jonka välityksellä kommunikoitaessa olisi itsestäänselvästi oikeus vastata vasta sitten kun siihen tuntee sisäistä tarvetta. Kaikkihan on siististi dokumentoituna, joten ei ole minkäänlaista teknistä estettä palata vaikka miten vanhoihin keskusteluihin.

Etenkin kaksinkeskisessä livekommunikaatiossa (puhelinkeskustelut mukaan lukien) täytyy aina reagoida välittömästi ja kaikkeen, enkä minä sellaisen kommunikaation inhimillistä merkitystä millään muotoa väheksy: ilman näitä reaaliaikaisia palautepakkoja olo olisi varmaan aika hutera ja eksynyt. Jos laatii blogikirjoituksen, jota kukaan ei kommentoi, tilanteessa on paljon kilpailevia tulkintavaihtehtoja: Ehkä puheenvuoro käsitteli niin tylsää aihetta, ettei kukaan lukenut kuin otsikon? Ehkä se oli niin sekavasti kirjoitettu ja huonoa kieltä, että lukijat jättivät sen kesken? Ehkä ajattelu oli niin kaavamaisen sovinnaista, että kaikki olivat kuulleet kaikki esitetyt väitteet sata kertaa ennenkin? Ehkä asiavirheitä sisältäneestä tekstistä paistoi niin puutteellinen aihealueen tuntemus ja ymmärrys, että lukijat vaikenivat silkasta myötähäpeästä? Ehkä esitys niin nerokkaan tyhjentävä, ettei siihen ole kenelläkään vastaansanomista? Reaaliaikaisessa kaksinkeskisessä kommunikaatiossa em. tilanteet on suhteellisen helppo erottaa toisistaan, ja se on hienoa. Blogi on kuitenkin blogi ja sitä kuuluu voida lukea salaa ja kommentoida vain jos kommentituttaa. Eikä tämä blogimuodon ominaislaadun kunnioittaminen vielä yksinään johda siihen, että blogiviestinnästä tulee yksisuuntaista ja monologista,  vaikkakin sen yhteisvaikutus joidenkin muiden kontingenttien sosiaalisten normien kanssa saattaa joissain tapauksissa olla sensuuntainen.

Eri välineiden varaan rakentuvien kommunikaatiokulttuurien kannattaisi ylipäätään profiloitua ottamaan kaikki irti juuri kyseisen välineen mahdollisuuksista sen sijaan, että kaikesta kommunikaatiosta yritetään muokata yhtä ja samaa perusmössöä (esim. tuomalla pakollisen minimipalautteen ideaa väkinäisesti blogeihin kaiken maailman tykkäämisnapein). 

Luettavuuden parantamiseksi taidan joka tapauksessa seuraavaksi vaihtaa blogin ulkoasua. Aika surkea kieltämättä on tämä nykyinen.

Ihminen ja arvo

Usein kuulee tarjoiltavan selitykseksi kaikelle pahalle (sodille, väkivallalle, tapoille, rasismille, syrjinnälle, kansanmurhille) sitä, että tekijätaho ei ”näe uhrejaan ihmisinä” tai ”ei tunnusta näiden ihmisarvoa”. Niin taajaan tällaisia fraaseja heitellään, että olen vähitellen alkanut uskoa niiden tarkoittavan jotakin sanojalleen, ehkä jopa kuvaavan kirjaimellisesti jonkun intuitiivista käsitystä maailmassa vallitsevista syy- ja seuraussuhteista. Ja onhan kysymys ihmisarvosta havaitusti yksi niitä erittäin harvoja filosofisia ongelmia, johon väärän vastauksen antamalla voi päätyä iltapäivälehden otsikoihin. Tämä kaikki huolestuttaa minua, sillä kuten täällä syrjäisessä blogissa lynkkausjoukkojen tavoittamattomissa uskallan tunnustaa, en oikein osaa mitenkään asettua puolustamaan väitettä, että ihmisillä on jokin ihmisarvo. Olen siis ehkä monenkin mielestä potentiaalinen kansanmurhaaja. Olisi sitä paitsi mukavaa voida keskustella ihmisenä olemisen perusasioista muidenkin kuin vain aivan tietyntyyppiseen teoreettiseen jargoniin sosiaalistuneiden ihmisten kanssa. Tämä kuitenkin edellyttäisi kykyä tulla edes jotenkin vastaan keskustelukumppanin käyttämällä sanastolla, ja minulla on aina humanistiseen käsiteavaruuteen joutuessani todella perustavanlaatuisia suunnistusvaikeuksia: en yrityksistäni huolimatta koe juurikaan ymmärtäväni näitä näennäisen arkisia lausumia, joissa esiintyvät käsitteet 'ihmisarvo' ja 'tasa-arvo' tai joissa ihmisyksilöön tahi ihmisyyteen ylipäätään liitetään jokin arvo.

Sinänsä tykkään kyllä kovasti käsitteestä 'arvo' - vaikka sitä niin kovin pilkataankin. Eniten sitä pilkataan juuri siinä merkityksessä, jossa se minusta on käyttökelpoisin. Maailmassa on mielestäni aivan liian vähän arvokeskustelua ja sitä paitsi arvo on ihan hyvä analyyttinen käsite empiirisissä yhteiskuntatieteissä. Minusta on tärkeää voida jotenkin tunnistaa sellaiset poliittiset konfliktit, jotka eivät palaudu (ts. joita ei voi edes uskottavalla uudelleentulkinnalla palauttaa) erimielisyyksiksi tosiasioista, mutta joita ei myöskään tyhjentävästi voi selittää toimijoiden keskenään ristiriitaisilla intresseillä tai toisistaan eroavilla identiteeteillä. En tiedä mitään 'arvoa' parempaakaan termiä, jolla voisi nimetä tällaisen poliittisen erimielisyyden kohteen.

Tässä mielessä arvo kuitenkin on jotain, mikä kiinnitetään yleiseen periaatteeseen, sosiaaliseen käytäntöön tai yksilölliseen toimintatapaan - ei koskaan keskikokoisiin kiinteisiin objekteihin, jollaisia ihmisyksilötkin ovat. Keskikokoisten kiinteiden objektien arvosta voidaan käsittääkseni puhua lähinnä niiden hinnan synonyyminä, mutta oletettavasti ihmisarvosta puhujat eivät suinkaan tahdo viritellä keskustelua siitä, mikä olisi käypä markkinahinta ihmiselle. Niinpä näyttäisi siltä, ettei ihmisarvolla ole mitään yhteyttä sanan 'arvo' normaaleihin käyttöihin.

Ihmisyyden arvostaminen ihmisessä sinänsä tarkoittaisi kai sitä, että voisin esimerkiksi ottaa tarkasteluun yksittäisen kissan ja yksittäisen ihmisen, verrata näitä keskenään ja todeta sitten arvostavani enemmän ihmistä, koska tämä on ihminen. No, en voi. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, ettei kissayksilöä voi sen kummemmin arvostaa kuin myöskään olla arvostamatta, kysymyksen kun voi asettaa vain koskien toimijoita (ihmisyksilöitä tai instituutioita), jotka toteuttavat joitain periaatteita ja käytäntöjä. Juuri tässä mielessä ihmisyksilöä tietenkin on mahdollista arvostaa vaikkei ihmisellä varsinaisesti ajattelisikaan olevan mitään arvoa: häntä voi arvostaa sen tähden ja siinä määrin, kun hänellä on arvostelukykyä valita hyviä arvoja toimiansa ohjaamaan. Arvostaa onkin normaalikäytössä erittäin epädemokraattinen termi: arvostan itsestäänselvästi joitakin ihmisiä enemmän, toisia vähemmän.

Myönnän kyllä että tässä kohdin lipsun: suhtaudun usein johonkin en-niin-korkealle-arvostamaani ihmiseen kuin kissaan tai muuhun luonnonolioon - toisin sanoen löpsön sallivasti: ”siinä se nyt taas menee, ajaa näemmä vain omia välittömiä etujaan mutta eipä siltä tietysti voisi muuta odottaakaan...”. Olen periaatteessa sitä mieltä, että minun kenties olisi hyväksi tehdä tiukempi ero ihmisen ja ei-ihmisen välille ja suhtautua useampiin ihmisiin sillä ankaruudella, jolla nyt suhtaudun vain korkealle arvostamiini. Mutta sellainen vakavastiottaminen on aggressiivinen ja vaativa ele, joka tarkoittaa etten jätä ihmistä rauhaan. Ja pelkäänpä, ettei tämä vakavastiottaminen ja tilivelvolliseksi asettaminen – joka on siis ainoa tuntemani tapa selkeästi erottaa ihminen ei-ihmisestä – ole laisinkaan sitä, mitä ”ihmisarvon tunnustamisella” tarkoitetaan. Kun puhutaan ”ihmisyyden tunnustamisesta” ja ”ihmisarvoisena kohtelusta”, sen annetaan ymmärtää olevan jotakin pehmoista ja lämmintä, lahja tai etuoikeus, jotain minkä annan Sinulle vain koska olet ihminen. Mutta annanko ikinä kenellekään etuoikeuksia ihmisyyden perusteella? Varmaan joku ”käytännöllinen” käytännöllinen filosofi ehdottaisi tämän selvittämiseksi veikeitä ajatusleikkejä. Siis jotakin tyyliin ”jos sinun pitäisi itse hengissä säilyäksesi tappaa kissa tai ihminen, niin kumman tappaisit?” Mutta jos se, onko minulla ihmisarvon käsitettä, paljastuu vain tilanteessa, johon tosiasiallisesti en koskaan joudu, niin kovin vakuuttavana en osaa todistusta pitää. Sitä paitsi en ole ikinä osannut kovin vilpittömästi mennä mukaan tämänkaltaisiin ajatusleikkeihin: kun en ole ollut missään etäisestikään vastaavassa ääritilantessa, en tosiaankaan luule voivani tietää mitä tekisin.

Ilman ääritilannetta en tietenkään tapa toista ihmistä, mutta enpä tapa kissaakaan - ja totta puhuen olen niin huono fyysisessä väkivallassa, että helposti tulee kärpäsenkin tahallisesta tappamisesta pitkäksi aikaa syyllinen olo. (Etenkin jos se on siinä jo pidempään samassa tilassa pörissyt ja tutuksi tullut.) En tahtoisi sallia ihmisiä vahingoitettavan muuallakaan – mutta toisaalta tiedän, että näin tehdään yhdessä jos toisessakin maailmankolkassa, ja tässäpä vain möllötän enkä henkeäni vaarantaen riennä katastrofialueille pelastaakseni edes yhden. Tässä on vain aste-ero siihen, miten käytännössä suhtaudun kissoille ja kärpäsille ”jossain muualla” aiheutettavaan ja ”jonkun muun” aiheuttamaan kärsimykseen. Jos joskus konkreettisesti puutun johonkin, on kovin sattumanvaraista mihin. Eivät siinä mitkään jylhän absoluuttiset periaatteet juuri manifestoidu.

(Väärinkäsitysten välttämiseksi vielä todettakoon ettei 'elämän arvo' ole minulle yhtään ihmisarvoa ymmärrettävämpi idea. Ei se kärpäsen tappamatta jättäminenkään minään varsinaisena moraalikysymyksenä näyttäydy.)

Ja sitten on tämä tasa-arvo! Ymmärrän kyllä käsitteen idean niin kauan kun sitä käytetään tiukasti kontekstoituna ja paikallisesti: tiettyä tasa-arvon muotoa voidaan edistää päättämällä, että instituution I sisällä tilanteissa tyyppiä T kaikkia ihmisyksilöitä kohdellaan taustamuuttujien a, b ja c saamista arvoista riippumatta muuttujien x ja y suhteeen samalla tavalla. Hyvin toimii. Mutta heti jos jommat kummat muuttujat ja niiden mahdolliset arvot (tai instituutiot ja tilanteet, joissa periaatetta sovelletaan) on vähänkin löysemmin määritelty, koko homma vesittyy. Ja ikävä kyllä tällainen epämääräinen käyttö kattaa noin 99% sanan 'tasa-arvo' esiintymistä.

Tasa-arvoisen kohtelun edistämisestä puhutaan usein kuin se olisi jotain hyvin yksinkertaista eikä potentiaalisten epätasa-arvon muotojen tunnistaminen vaatisi kummoisiakaan älyllisiä ponnistuksia. Kyse on vain asenteesta: ikävä epätasa-arvo väistyisi, jos vain kaikki kaikissa tilanteissa avaisivat sydämensä kohdatakseen meistä jokaisesta löytyvän yleisinhimillisen ytimen ja tuijottaisivat sitten tätä ydintä niin kiivaasti, että yksilölliset erot häipyvät näkyvistä. Tällaisesta ympäripyöreästä tasa-arvoideaalista (ajatuksesta että jokaisen toimijan on vain kaikessa toiminnassaan pyrittävä kaikkien tasa-arvoiseen kohteluun kaikilla tavoin) on havaitusti enimmäkseen pelkkää haittaa: hyvillä aikomuksilla peitetään ja oikeutetaan tosiasiallista mielivaltaa. Jos nyt ylipäätään on mielekkäästi ajateltavissa jokin sellainen muuttuja kuin ”yleinen tasa-arvo”, jota joissain yhteisöissä ja yhteiskunnissa voi olla enemmän ja toisissa vähemmän (epäilen kyllä hiukan tätäkin ideaa...), niin vähintään olisi älyllisesti rehellistä tunnustaa, että tätä yleistä tasa-arvoa voidaan lisätä vain listaamalla loputtoman uutterasti erilaisia mahdollisia epäoikeudenmukaisen syrjinnän ja epätasa-arvon muotoja kaikkine muuttujineen ja rakentamalla jokaiselle niistä oma institutionaalinen täsmäestokoneistonsa.

Kokonaan oma lukunsa on sitten tämä (populaari-)psykologinen puhe ihmisen arvosta, joka sekin menee minulta enimmäkseen yli ymmärryksen. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että joku ihminen ”kokee itsensä arvottomaksi” (tämä on yleinen fraasi itsetunto- ja masennusaiheisessa puheessa)? Ymmärrän kyllä erittäin hyvin mahdolliseksi tunteen, ettei ”kukaan muu” (ts. riittävän moni muu) tunnista ja arvosta niitä hyviä ominaisuuksia, joita henkilö itsellään kokee olevan. Olen käyttöyhteyden vuoksi olettanut, että kenties fraasi tarkoittaakin juuri kokemusta, että muut eivät arvosta vaan kohtelevat alentuvasti. Mutta jos näin olisi, niin miksi se sitten esitettäisiin tuossa harhaanjohtavassa ”kokee itsensä” -muodossa? Joka tapauksessa fraasin kirjaimellinen tulkinta johtaa hämmentävään performatiiviseen ristiriitaan: jos ihmisen arvostaminen on juuri hänen arvottamis- ja arvostelukykynsä arvostamista ja joku nyt sitten tosiaan kokee itsensä arvottomaksi, niin miten ihmeessä tämä itsensä arvottomana näkevä tällöin voisi antaa jotain arvoa itsensä tekemälle arvostelmalle omasta arvostaan? Tai hieman toisin muotoiltuna: jos fraasi tulkittaisiin kirjaimellisesti, niin eikö esimerkiksi masentunutta tällöin tulisi luonnehtia pikemminkin ihmiseksi, joka kokee kaiken muun paitsi itsensä arvottomaksi (uskoohan hän kuitenkin tunnetasolla vakaimmin juuri oman itsensä arvostelmaan kaikkien maailman asioiden arvottomuudesta), kun taas itsensä aidosti arvottomaksi kokeva menisi saman tien psykoosiin?

Olisipa kyllä hauskaa, jos joku jaksaisi vääntää rautalangasta, missä kohdin olen ymmärtänyt arkikielen 'arvon' ja 'ihmisen' väärin.

Parempi maailma halvalla

Jos näin lama-aikaan erehtyy ehdottamaan poliittisia toimenpiteitä, jotka edellyttävät rahan kanavointia uusiin kohteisiin, saa osakseen paljon paheksuntaa. Kun ei meillä ole varaa. Niinpä olen tällä kertaa päätynyt hallitusten iloksi ideoimaan yhteiskunnallisen uudistuksen, jonka välittömät kustannukset ovat poikkeuksellisen alhaiset. Jonkin verran tarvittaisiin tietysti viranomaisia uusia käytäntöjä valvomaan ja hallinnoimaan, mutta tämä maksaisi itsensä nopeasti takaisin.

Uudistus puuttuu lisääntymiskäytäntöihin, mutta useimmista lisääntymispoliittisista ehdotuksista poiketen siihen ei liity minkäänlaista ajatusta, että miesten ja naisten, homojen ja heteroiden tai kaksikkojen ja kommuunien välillä nykyisin vallitsevaa epätasa-arvoa jotenkin vähennettäisiin taikka hyväksyttyjä perhemuotoja moninaistettaisiin. Yksittäinen henkilö saisi uudistuksen jälkeen oikeuden vanhemmuuteen ihan samoin ehdoin kuin nykyisinkin - eli ylivoimaisesti helpoimmin siten, että osallistuu uuden ihmisyksilön biologiseen tuotantoon joko sukusoluja tämän rakenneaineeksi tarjoamalla (miehet) tai tekemällä sukusolutuotannon lisäksi kuukausikaupalla ruumiillista työtä, ottamalla terveydellisiä riskejä ja sietämällä huomattavaa kipua (naiset).

Ainoa muutos nykytilanteeseen olisi se, että suunnilleen samoihin aikoihin syntyneet lapset sekoitettaisiin synnytyssairaaloissa sopivasti keskenään ennen vanhemmille luovuttamista. Tämä parantaisi hetkessä maailmaa mitä moninaisimmin tavoin! Syntyvyys luultavasti laskisi, mikä tietenkin jo itsessään on tervetullut ilmiö. Tärkeämpää olisi kuitenkin se, että syntyvyyden lasku olisi valikoivaa. Tällaisten käytäntöjen vallitessa lapsettomiksi päättäisivät jäädä juuri ne potentiaaliset lisääntyjät, jotka olisivat objektiivisesti kaikkein epäsopivimpia vanhemmiksi eli jotka näkevät jälkeläiset itsensä jatkeena (tai parannettuna versiona) ja/tai joiden lisääntymismotivaatio perustuu hämärän epärealistisiin oletuksiin lasten kautta löytyvästä kuolemattomuudesta ja elämän tarkoituksesta. Vanhemmiksi ryhtyisivät enää vain ne, jotka olisivat oikeasti kiinnostuneita seuraamaan uuden ihmisen kasvua ymmärtäen, että kyseessä tosiaankin on erillinen yksilö. Vaikka vanhemmilla olisikin (ihan nykytyyliin) lain takaama omistussuhteenomainen valta lapsiinsa, lapset voisivat paremmin ja kokisivat vähemmän henkistä väkivaltaa. Lisäksi heistä tulisi varmaankin yhteiskuntakelpoisempia ja tasapainoisempia, kun geenien ja ympäristön vaikutus ei enää korreloisi keskenään kaikenlaisia äärimmäisyystapauksia tuottaen. (Nythän synnynnäisesti rauhaton /impulsiivinen/ kärsimätön/ arka/ flegmaattinen/ jne. lapsi syntyy keskimääräistä todennäköisemmin kotiin, joka on jo valmiiksi ilmapiiriltään rauhaton /impulsiivinen/ kärsimätön/ arka/ flegmaattinen /jne. , ja kun perhepiiristä yrittää sitten kurotella maailmalle, niin siinä onkin traumatisoivaa kulttuurishokkia kerrakseen.) Synnynnäisen temperamentin kaltaiseen synnynnäiseen lahjakkuuteen uskovalle Soininvaaralle (ja hänen hengenheimolaisilleen) vauvanvaihtoidean voisi puolestaan markkinoida täysin ylivertaisena keinona lisätä sosiaalista liikkuvuutta.

Kaiken tämän lisäksi tulisivat sitten vielä syvemmät kulttuuriset vaikutukset: kun omia biologisia jälkeläisiä saattaisi elää missä sosiaaliryhmässä tahansa, alkaisi kummasti löytyä motivaatiota rakentaa yhteiskuntaa, joka on kaikkien jäsentensä kannalta siedettävä. Mikä parasta, suhteellisesti eniten tämä tieto vaikuttaisi juuri kaikkein häikäilemättömimpien oikeistoegoistien yhteiskunnallisiin näkemyksiin, sillä onhan juuri heillä (ainakin oman todistuksensa mukaan) eniten taipumusta antaa geneettisille siteille huomattava merkitys määrittäessään oman solidaarisuutensa rajoja ja ehtoja. Rasistisia asenteitakin voisi olla hankala ylläpitää, kun ei koskaan varmasti tietäisi, minkävärinen vauva seuraavalla kierroksella osuu omalle kohdalle.

Samalla hiljenisi myös jatkuva julkinen moralisointi ja marina siitä, miten väärällä tavoin yksittäiset vanhemmat (milloin ketkäkin) kasvattavat lapsiaan. Rakenteellinen ongelma, rakenteisiin puuttuvat ratkaisut.

Hyvä vanhuus

Minun on jotenkin vaikea sietää näitä kaikkia hurskastelijoita, jotka kuvittelevat tietävänsä, että vanhukset "luonnollisestikin" tahtovat asua yksin kodeissaan niin pitkään kuin vain suinkin mahdollista ja että laitoksiin heidät on mielekästä ohjata vasta äärimmäisen pakon edessä.

Ymmärrän kyllä, että yhteiskunnan kannalta vanhusten pitäminen kodeissaan on edullista. Enimmäkseen tämä johtuu siitä, että lainsäädäntö on (tulevien perillisten etujen turvaamiseksi!) laadittu siten, että vanhuksen tuloja ja omaisuutta kohdellaan kovin eri tavoin, joten laitosasuvien omistusasunnot makailevat sitten vuosikausia tyhjillään. Mikäli vanhusten kodeissaan pitäminen on yhteiskunnan kannalta edullista siinäkin hypoteettisessa tilanteessa, että tämä epäkohta korjattaisiin, tämä johtuu puhtaasti siitä, että 1) kodeissaan asuvat eivät osaa hakea kaikkia tosiasiallisesti tarvitsemiaan avohoitopalveluja ja 2)yksin ollessaan vanhukset näppärästi kuolevat ensimmäiseen kaatumiseen tai sairaskohtaukseen eivätkä näin ollen kauaa käytä kalliita avopalveluitakaan. Ja kuolemat tapahtuvat mukavasti matalalla profiililla, kun yksin asuvat eivät suoranaisesti ole kenenkään vastuulla. Omaiset tuntevat itse epämääräistä syyllisyyttä eivätkä siis syytä ketään.

Luulisi että kotona asuminen on vanhuksen kannalta paitsi turvatonta myös nöyryyttävää. Arki on jatkuvaa muistutusta omasta raihnaisuudesta. Toimintakyvyn ylläpidon nimissä pitää päivittäin ponnistella äärimmilleen, jotta selviytyisi triviaaleista toimista, joiden muistaa nuorempana hoituneen hetkessä. Elämänsisältö supistuu arjen suorittamiseksi, päivän suurprojekti on käydä lähikaupassa. Puoli päivää saa jännittää, onnistuuko tänään nostamaan puurokattilan kuivauskaapista ja mikä kyseisen tehtävän suorittamiseen oikeastaan olisi paras tekniikka. Ja siihen tulee sitten vielä joku viranomainen virnuilemaan, että hyvinhän se puuronkeitto näköjään vielä sujuu, joten ei tarvitse kotiavun määrää vielä lisätä.

Esitänkin siis oman visioni hyvästä vanhuudesta.

Hyvä vanhuus eletään mukavasti laitoksessa. En tarkoita mitään ”kodinomaista palvelutaloa”, vaan sellaista perinteistä, jossa ateriat tuodaan nenän eteen, vanhuksia mahtuu useampia yhteen huoneeseen ja käytävillä haahuillaan mukavissa yhdenmukaisissa laitosasuissa.

Laitokseen päästäkseen ei tarvitse olla vihannes, mikä vähentää laitoshoidon kustannuksia per henkilö. Mukana on myös vanhuksia, jotka pystyvät syömään syöttämättä ja käymään vessassa taluttamatta, mutta se ei tarkoita että odotettaisiin laittavan itse ruokansa ja siivoavan vessansa. Etenkään heitä ei vaadita ottamaan vastuuta siitä, montako päivää joutuu virumaan lattialla, jos vahingossa kaatuu. Tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että ovat rasitteeksi sukulaisille, jotka ilman mitään korvauksia hyppäävät harva se päivä tarkistamassa, onko kaikki kunnossa.

Hyvän vanhuuden perusperiaate on, ettei yritetä tehdä kaikkea sitä, mitä nuorempanakin. Keskitytään sen sijaan tekemään niitä nautinnollisia asioita, joiden vaikeutumista vanhenemisen myötä on kaikkein helpoin teknologisesti kompensoida.

Hyvän vanhuuden itseoikeutettu keskus on hyvä läppäri apulaitteistoineen. Tärkeää olisi taata laitteiston monipuolinen käytettävyys sängyssä/nojatuolissa myös silloin, kun kuulossa, näössä, lihaskoordinaatiossa ja sorminäppäryydessä on huomattavia – siis todellakin huomattavia - puutteita.

Kun vanhainkoti tarjoaa peruslaitteiston, kukin vanhus tekee sitten mitä tykkää: katselee elokuvia, kuuntelee musiikkia, lukee blogeja, skypettää ja chattaa kaukana asuvien sukulaistensa kanssa, pelaa pasianssia, kirjoittaa elämäkertaansa, pitää omaa videoblogia vanhainkodin arjesta. Kenties myös häiriköi keskustelupalstoilla, tarkkailee jonkun tuntemattoman amerikkalaisen kotia 24/7 nauhoittavaa nettikameraa, kuuntelee puhesyntetisaattorin lukemia lapsipornotarinoita tai selaa pakkomielteisesti edestakaisin valokuvia edesmenneistä läheisistään. Joku katsoo repeatilla yhtä ja samaa Teletappi- jaksoa unohtaen kaiken aina juuri sopivasti seuraavaan kierrokseen mennessä, toinen lukee saksalaisen filosofian klassikoita fonttikoolla 72. Sama laitteisto tarjoaa virikkeitä sekä vireille että dementoituneelle, joten päästään eroon sellaisesta integroidusta viriketuotannosta, jonka selväpäisemmät vanhukset väistämättä kokevat nöyryyttäväksi. (Ylipäätään luulisi tuntuvan tyhmältä alkaa yhtäkkisesti laulaa, tanssia ja askarrella, jos esimerkiksi on edellisen kerran laulanut, tanssinut ja askarrellut kansakoulussa eikä silloinkaan järin vapaaehtoisesti.)

Henkilökohtainen tietokonetukihenkilö kiertäisi osastolla kerran viikossa vastaten perinpohjaisesti vanhusten kysymyksiin ja antaen uusia vinkkejä. Muun henkilökunnan tehtävä olisi huolehtia fyysisestä turvallisuudesta ja perustarpeiden tyydyttymisestä.

Kuten huomaamme, turvallisen laitosympäristön ja hyvän läppärin lisäksi hyvään vanhuuteen tarvitaan kovin vähän muuta.

No, ehkä sentään huumeita olisi hyvä olla. Koska kuitenkin kolottaa ja lähestyvä kuolema harmittaa muutoinkin, tarjolla olisi todellisuuspakoa halukkaille: kannabista, morfiinia, iso valikoima mielialalääkkeitä ja konservatiivisimmille alkoholia. Niitä ei markkinoitaisi harhaanjohtavasti lääkkeinä vaan yksiselitteisesti päihteinä. Lääketieteen nimissä niitä ei kenellekään tyrkytettäisi tai puututtaisi siihen, minkä kukin vanhus kokeilujensa perusteella valitsee. Hoitaja antaisi kuitenkin annostelupalveluita että homma pysyy suhteellisen turvallisena eikä tule yliannostuskuolemia.

Joo, olen kyllä erittäin tietoinen siitä, että tämänhetkisistä yhdeksänkymppisistä suurella osalla ei olisi edellytyksiä täysipainoisesti nauttia voimakkaan läppärikeskeisestä laitoselämästä. (Perusedellytyksenä pidän sitä, että henkilö on jo täysissä voimissaan ollessaan joskus käyttänyt hiirtä eikä vaistonvaraisesti pelkää tietokoneen ehkä räjähtävän, mikäli tulee painaneeksi väärää nappia.) Mutta jo suurten ikäluokkien lähtökohdat ovat tältä osin aivan toiset. Tuotekehittelyyn olisi siis korkea aika panostaa, jotta vanhusystävällinen viriketeknologia olisi massahalpatuotannossa edes siinä 15 vuoden päästä.

On hassua, että melkein kaikki puhe, jossa yhdistyvät käsitteet ’vanhukset’ ja ’teknologia’, pyörii erilaisten turvalaitteistojen ympärillä, vaikka juuri niiden käyttöönoton kohdalla on aika epäselvää, tuleeko teknologia edes halvemmaksi kuin se työvoima, joka sillä korvataan. Kun taas puhe kääntyy siihen seikkaan, että laitosvanhuksilla kenties pitäisi olla jotain tekemistäkin, aloitetaan tyypillisesti vapaa fantasiointi siitä, miten joka vanhusta kohden olisi hyvä olla iso lauma asiantuntevia taideterapeutteja ja jumppaohjaajia ja muisteluttajia ja pihamaalla taluttajia ja sanomalehden ääneenlukijoita. Muutoin niin hallitsevaa kustannustehokkuusnäkökulmaa ei enää mainita. Herää vahva epäilys, että virikkeet ovat siis jotain, mitä ei laitosvanhuksille vakavissaan aiotakaan tarjota - tällöinhän aiheesta on tietysti turvallisinta puhua vain nätin ihmisläheisten utopioiden tasolla. Ja kun sitten vanhainkodin viikko-ohjelmaan lätkäistään joku symbolinen askartelutunti, siitä tehdään mahdollisimman iso numero, jottei kukaan huomaisi kysyä, miten vanhuksen kenties olisi määrä käyttää ne kaikki jäljelle jäävät tunnit.