Jos näin lama-aikaan erehtyy ehdottamaan poliittisia toimenpiteitä, jotka edellyttävät rahan kanavointia uusiin kohteisiin, saa osakseen paljon paheksuntaa. Kun ei meillä ole varaa. Niinpä olen tällä kertaa päätynyt hallitusten iloksi ideoimaan yhteiskunnallisen uudistuksen, jonka välittömät kustannukset ovat poikkeuksellisen alhaiset. Jonkin verran tarvittaisiin tietysti viranomaisia uusia käytäntöjä valvomaan ja hallinnoimaan, mutta tämä maksaisi itsensä nopeasti takaisin.
Uudistus puuttuu lisääntymiskäytäntöihin, mutta useimmista lisääntymispoliittisista ehdotuksista poiketen siihen ei liity minkäänlaista ajatusta, että miesten ja naisten, homojen ja heteroiden tai kaksikkojen ja kommuunien välillä nykyisin vallitsevaa epätasa-arvoa jotenkin vähennettäisiin taikka hyväksyttyjä perhemuotoja moninaistettaisiin. Yksittäinen henkilö saisi uudistuksen jälkeen oikeuden vanhemmuuteen ihan samoin ehdoin kuin nykyisinkin - eli ylivoimaisesti helpoimmin siten, että osallistuu uuden ihmisyksilön biologiseen tuotantoon joko sukusoluja tämän rakenneaineeksi tarjoamalla (miehet) tai tekemällä sukusolutuotannon lisäksi kuukausikaupalla ruumiillista työtä, ottamalla terveydellisiä riskejä ja sietämällä huomattavaa kipua (naiset).
Ainoa muutos nykytilanteeseen olisi se, että suunnilleen samoihin aikoihin syntyneet lapset sekoitettaisiin synnytyssairaaloissa sopivasti keskenään ennen vanhemmille luovuttamista. Tämä parantaisi hetkessä maailmaa mitä moninaisimmin tavoin! Syntyvyys luultavasti laskisi, mikä tietenkin jo itsessään on tervetullut ilmiö. Tärkeämpää olisi kuitenkin se, että syntyvyyden lasku olisi valikoivaa. Tällaisten käytäntöjen vallitessa lapsettomiksi päättäisivät jäädä juuri ne potentiaaliset lisääntyjät, jotka olisivat objektiivisesti kaikkein epäsopivimpia vanhemmiksi eli jotka näkevät jälkeläiset itsensä jatkeena (tai parannettuna versiona) ja/tai joiden lisääntymismotivaatio perustuu hämärän epärealistisiin oletuksiin lasten kautta löytyvästä kuolemattomuudesta ja elämän tarkoituksesta. Vanhemmiksi ryhtyisivät enää vain ne, jotka olisivat oikeasti kiinnostuneita seuraamaan uuden ihmisen kasvua ymmärtäen, että kyseessä tosiaankin on erillinen yksilö. Vaikka vanhemmilla olisikin (ihan nykytyyliin) lain takaama omistussuhteenomainen valta lapsiinsa, lapset voisivat paremmin ja kokisivat vähemmän henkistä väkivaltaa. Lisäksi heistä tulisi varmaankin yhteiskuntakelpoisempia ja tasapainoisempia, kun geenien ja ympäristön vaikutus ei enää korreloisi keskenään kaikenlaisia äärimmäisyystapauksia tuottaen. (Nythän synnynnäisesti rauhaton /impulsiivinen/ kärsimätön/ arka/ flegmaattinen/ jne. lapsi syntyy keskimääräistä todennäköisemmin kotiin, joka on jo valmiiksi ilmapiiriltään rauhaton /impulsiivinen/ kärsimätön/ arka/ flegmaattinen /jne. , ja kun perhepiiristä yrittää sitten kurotella maailmalle, niin siinä onkin traumatisoivaa kulttuurishokkia kerrakseen.) Synnynnäisen temperamentin kaltaiseen synnynnäiseen lahjakkuuteen uskovalle Soininvaaralle (ja hänen hengenheimolaisilleen) vauvanvaihtoidean voisi puolestaan markkinoida täysin ylivertaisena keinona lisätä sosiaalista liikkuvuutta.
Kaiken tämän lisäksi tulisivat sitten vielä syvemmät kulttuuriset vaikutukset: kun omia biologisia jälkeläisiä saattaisi elää missä sosiaaliryhmässä tahansa, alkaisi kummasti löytyä motivaatiota rakentaa yhteiskuntaa, joka on kaikkien jäsentensä kannalta siedettävä. Mikä parasta, suhteellisesti eniten tämä tieto vaikuttaisi juuri kaikkein häikäilemättömimpien oikeistoegoistien yhteiskunnallisiin näkemyksiin, sillä onhan juuri heillä (ainakin oman todistuksensa mukaan) eniten taipumusta antaa geneettisille siteille huomattava merkitys määrittäessään oman solidaarisuutensa rajoja ja ehtoja. Rasistisia asenteitakin voisi olla hankala ylläpitää, kun ei koskaan varmasti tietäisi, minkävärinen vauva seuraavalla kierroksella osuu omalle kohdalle.
Samalla hiljenisi myös jatkuva julkinen moralisointi ja marina siitä, miten väärällä tavoin yksittäiset vanhemmat (milloin ketkäkin) kasvattavat lapsiaan. Rakenteellinen ongelma, rakenteisiin puuttuvat ratkaisut.
maanantai 23. tammikuuta 2012
lauantai 21. tammikuuta 2012
Hyvä vanhuus
Minun on jotenkin vaikea sietää näitä kaikkia hurskastelijoita, jotka kuvittelevat tietävänsä, että vanhukset "luonnollisestikin" tahtovat asua yksin kodeissaan niin pitkään kuin vain suinkin mahdollista ja että laitoksiin heidät on mielekästä ohjata vasta äärimmäisen pakon edessä.
Ymmärrän kyllä, että yhteiskunnan kannalta vanhusten pitäminen kodeissaan on edullista. Enimmäkseen tämä johtuu siitä, että lainsäädäntö on (tulevien perillisten etujen turvaamiseksi!) laadittu siten, että vanhuksen tuloja ja omaisuutta kohdellaan kovin eri tavoin, joten laitosasuvien omistusasunnot makailevat sitten vuosikausia tyhjillään. Mikäli vanhusten kodeissaan pitäminen on yhteiskunnan kannalta edullista siinäkin hypoteettisessa tilanteessa, että tämä epäkohta korjattaisiin, tämä johtuu puhtaasti siitä, että 1) kodeissaan asuvat eivät osaa hakea kaikkia tosiasiallisesti tarvitsemiaan avohoitopalveluja ja 2)yksin ollessaan vanhukset näppärästi kuolevat ensimmäiseen kaatumiseen tai sairaskohtaukseen eivätkä näin ollen kauaa käytä kalliita avopalveluitakaan. Ja kuolemat tapahtuvat mukavasti matalalla profiililla, kun yksin asuvat eivät suoranaisesti ole kenenkään vastuulla. Omaiset tuntevat itse epämääräistä syyllisyyttä eivätkä siis syytä ketään.
Luulisi että kotona asuminen on vanhuksen kannalta paitsi turvatonta myös nöyryyttävää. Arki on jatkuvaa muistutusta omasta raihnaisuudesta. Toimintakyvyn ylläpidon nimissä pitää päivittäin ponnistella äärimmilleen, jotta selviytyisi triviaaleista toimista, joiden muistaa nuorempana hoituneen hetkessä. Elämänsisältö supistuu arjen suorittamiseksi, päivän suurprojekti on käydä lähikaupassa. Puoli päivää saa jännittää, onnistuuko tänään nostamaan puurokattilan kuivauskaapista ja mikä kyseisen tehtävän suorittamiseen oikeastaan olisi paras tekniikka. Ja siihen tulee sitten vielä joku viranomainen virnuilemaan, että hyvinhän se puuronkeitto näköjään vielä sujuu, joten ei tarvitse kotiavun määrää vielä lisätä.
Esitänkin siis oman visioni hyvästä vanhuudesta.
Hyvä vanhuus eletään mukavasti laitoksessa. En tarkoita mitään ”kodinomaista palvelutaloa”, vaan sellaista perinteistä, jossa ateriat tuodaan nenän eteen, vanhuksia mahtuu useampia yhteen huoneeseen ja käytävillä haahuillaan mukavissa yhdenmukaisissa laitosasuissa.
Laitokseen päästäkseen ei tarvitse olla vihannes, mikä vähentää laitoshoidon kustannuksia per henkilö. Mukana on myös vanhuksia, jotka pystyvät syömään syöttämättä ja käymään vessassa taluttamatta, mutta se ei tarkoita että odotettaisiin laittavan itse ruokansa ja siivoavan vessansa. Etenkään heitä ei vaadita ottamaan vastuuta siitä, montako päivää joutuu virumaan lattialla, jos vahingossa kaatuu. Tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että ovat rasitteeksi sukulaisille, jotka ilman mitään korvauksia hyppäävät harva se päivä tarkistamassa, onko kaikki kunnossa.
Hyvän vanhuuden perusperiaate on, ettei yritetä tehdä kaikkea sitä, mitä nuorempanakin. Keskitytään sen sijaan tekemään niitä nautinnollisia asioita, joiden vaikeutumista vanhenemisen myötä on kaikkein helpoin teknologisesti kompensoida.
Hyvän vanhuuden itseoikeutettu keskus on hyvä läppäri apulaitteistoineen. Tärkeää olisi taata laitteiston monipuolinen käytettävyys sängyssä/nojatuolissa myös silloin, kun kuulossa, näössä, lihaskoordinaatiossa ja sorminäppäryydessä on huomattavia – siis todellakin huomattavia - puutteita.
Kun vanhainkoti tarjoaa peruslaitteiston, kukin vanhus tekee sitten mitä tykkää: katselee elokuvia, kuuntelee musiikkia, lukee blogeja, skypettää ja chattaa kaukana asuvien sukulaistensa kanssa, pelaa pasianssia, kirjoittaa elämäkertaansa, pitää omaa videoblogia vanhainkodin arjesta. Kenties myös häiriköi keskustelupalstoilla, tarkkailee jonkun tuntemattoman amerikkalaisen kotia 24/7 nauhoittavaa nettikameraa, kuuntelee puhesyntetisaattorin lukemia lapsipornotarinoita tai selaa pakkomielteisesti edestakaisin valokuvia edesmenneistä läheisistään. Joku katsoo repeatilla yhtä ja samaa Teletappi- jaksoa unohtaen kaiken aina juuri sopivasti seuraavaan kierrokseen mennessä, toinen lukee saksalaisen filosofian klassikoita fonttikoolla 72. Sama laitteisto tarjoaa virikkeitä sekä vireille että dementoituneelle, joten päästään eroon sellaisesta integroidusta viriketuotannosta, jonka selväpäisemmät vanhukset väistämättä kokevat nöyryyttäväksi. (Ylipäätään luulisi tuntuvan tyhmältä alkaa yhtäkkisesti laulaa, tanssia ja askarrella, jos esimerkiksi on edellisen kerran laulanut, tanssinut ja askarrellut kansakoulussa eikä silloinkaan järin vapaaehtoisesti.)
Henkilökohtainen tietokonetukihenkilö kiertäisi osastolla kerran viikossa vastaten perinpohjaisesti vanhusten kysymyksiin ja antaen uusia vinkkejä. Muun henkilökunnan tehtävä olisi huolehtia fyysisestä turvallisuudesta ja perustarpeiden tyydyttymisestä.
Kuten huomaamme, turvallisen laitosympäristön ja hyvän läppärin lisäksi hyvään vanhuuteen tarvitaan kovin vähän muuta.
No, ehkä sentään huumeita olisi hyvä olla. Koska kuitenkin kolottaa ja lähestyvä kuolema harmittaa muutoinkin, tarjolla olisi todellisuuspakoa halukkaille: kannabista, morfiinia, iso valikoima mielialalääkkeitä ja konservatiivisimmille alkoholia. Niitä ei markkinoitaisi harhaanjohtavasti lääkkeinä vaan yksiselitteisesti päihteinä. Lääketieteen nimissä niitä ei kenellekään tyrkytettäisi tai puututtaisi siihen, minkä kukin vanhus kokeilujensa perusteella valitsee. Hoitaja antaisi kuitenkin annostelupalveluita että homma pysyy suhteellisen turvallisena eikä tule yliannostuskuolemia.
Joo, olen kyllä erittäin tietoinen siitä, että tämänhetkisistä yhdeksänkymppisistä suurella osalla ei olisi edellytyksiä täysipainoisesti nauttia voimakkaan läppärikeskeisestä laitoselämästä. (Perusedellytyksenä pidän sitä, että henkilö on jo täysissä voimissaan ollessaan joskus käyttänyt hiirtä eikä vaistonvaraisesti pelkää tietokoneen ehkä räjähtävän, mikäli tulee painaneeksi väärää nappia.) Mutta jo suurten ikäluokkien lähtökohdat ovat tältä osin aivan toiset. Tuotekehittelyyn olisi siis korkea aika panostaa, jotta vanhusystävällinen viriketeknologia olisi massahalpatuotannossa edes siinä 15 vuoden päästä.
On hassua, että melkein kaikki puhe, jossa yhdistyvät käsitteet ’vanhukset’ ja ’teknologia’, pyörii erilaisten turvalaitteistojen ympärillä, vaikka juuri niiden käyttöönoton kohdalla on aika epäselvää, tuleeko teknologia edes halvemmaksi kuin se työvoima, joka sillä korvataan. Kun taas puhe kääntyy siihen seikkaan, että laitosvanhuksilla kenties pitäisi olla jotain tekemistäkin, aloitetaan tyypillisesti vapaa fantasiointi siitä, miten joka vanhusta kohden olisi hyvä olla iso lauma asiantuntevia taideterapeutteja ja jumppaohjaajia ja muisteluttajia ja pihamaalla taluttajia ja sanomalehden ääneenlukijoita. Muutoin niin hallitsevaa kustannustehokkuusnäkökulmaa ei enää mainita. Herää vahva epäilys, että virikkeet ovat siis jotain, mitä ei laitosvanhuksille vakavissaan aiotakaan tarjota - tällöinhän aiheesta on tietysti turvallisinta puhua vain nätin ihmisläheisten utopioiden tasolla. Ja kun sitten vanhainkodin viikko-ohjelmaan lätkäistään joku symbolinen askartelutunti, siitä tehdään mahdollisimman iso numero, jottei kukaan huomaisi kysyä, miten vanhuksen kenties olisi määrä käyttää ne kaikki jäljelle jäävät tunnit.
Ymmärrän kyllä, että yhteiskunnan kannalta vanhusten pitäminen kodeissaan on edullista. Enimmäkseen tämä johtuu siitä, että lainsäädäntö on (tulevien perillisten etujen turvaamiseksi!) laadittu siten, että vanhuksen tuloja ja omaisuutta kohdellaan kovin eri tavoin, joten laitosasuvien omistusasunnot makailevat sitten vuosikausia tyhjillään. Mikäli vanhusten kodeissaan pitäminen on yhteiskunnan kannalta edullista siinäkin hypoteettisessa tilanteessa, että tämä epäkohta korjattaisiin, tämä johtuu puhtaasti siitä, että 1) kodeissaan asuvat eivät osaa hakea kaikkia tosiasiallisesti tarvitsemiaan avohoitopalveluja ja 2)yksin ollessaan vanhukset näppärästi kuolevat ensimmäiseen kaatumiseen tai sairaskohtaukseen eivätkä näin ollen kauaa käytä kalliita avopalveluitakaan. Ja kuolemat tapahtuvat mukavasti matalalla profiililla, kun yksin asuvat eivät suoranaisesti ole kenenkään vastuulla. Omaiset tuntevat itse epämääräistä syyllisyyttä eivätkä siis syytä ketään.
Luulisi että kotona asuminen on vanhuksen kannalta paitsi turvatonta myös nöyryyttävää. Arki on jatkuvaa muistutusta omasta raihnaisuudesta. Toimintakyvyn ylläpidon nimissä pitää päivittäin ponnistella äärimmilleen, jotta selviytyisi triviaaleista toimista, joiden muistaa nuorempana hoituneen hetkessä. Elämänsisältö supistuu arjen suorittamiseksi, päivän suurprojekti on käydä lähikaupassa. Puoli päivää saa jännittää, onnistuuko tänään nostamaan puurokattilan kuivauskaapista ja mikä kyseisen tehtävän suorittamiseen oikeastaan olisi paras tekniikka. Ja siihen tulee sitten vielä joku viranomainen virnuilemaan, että hyvinhän se puuronkeitto näköjään vielä sujuu, joten ei tarvitse kotiavun määrää vielä lisätä.
Esitänkin siis oman visioni hyvästä vanhuudesta.
Hyvä vanhuus eletään mukavasti laitoksessa. En tarkoita mitään ”kodinomaista palvelutaloa”, vaan sellaista perinteistä, jossa ateriat tuodaan nenän eteen, vanhuksia mahtuu useampia yhteen huoneeseen ja käytävillä haahuillaan mukavissa yhdenmukaisissa laitosasuissa.
Laitokseen päästäkseen ei tarvitse olla vihannes, mikä vähentää laitoshoidon kustannuksia per henkilö. Mukana on myös vanhuksia, jotka pystyvät syömään syöttämättä ja käymään vessassa taluttamatta, mutta se ei tarkoita että odotettaisiin laittavan itse ruokansa ja siivoavan vessansa. Etenkään heitä ei vaadita ottamaan vastuuta siitä, montako päivää joutuu virumaan lattialla, jos vahingossa kaatuu. Tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että ovat rasitteeksi sukulaisille, jotka ilman mitään korvauksia hyppäävät harva se päivä tarkistamassa, onko kaikki kunnossa.
Hyvän vanhuuden perusperiaate on, ettei yritetä tehdä kaikkea sitä, mitä nuorempanakin. Keskitytään sen sijaan tekemään niitä nautinnollisia asioita, joiden vaikeutumista vanhenemisen myötä on kaikkein helpoin teknologisesti kompensoida.
Hyvän vanhuuden itseoikeutettu keskus on hyvä läppäri apulaitteistoineen. Tärkeää olisi taata laitteiston monipuolinen käytettävyys sängyssä/nojatuolissa myös silloin, kun kuulossa, näössä, lihaskoordinaatiossa ja sorminäppäryydessä on huomattavia – siis todellakin huomattavia - puutteita.
Kun vanhainkoti tarjoaa peruslaitteiston, kukin vanhus tekee sitten mitä tykkää: katselee elokuvia, kuuntelee musiikkia, lukee blogeja, skypettää ja chattaa kaukana asuvien sukulaistensa kanssa, pelaa pasianssia, kirjoittaa elämäkertaansa, pitää omaa videoblogia vanhainkodin arjesta. Kenties myös häiriköi keskustelupalstoilla, tarkkailee jonkun tuntemattoman amerikkalaisen kotia 24/7 nauhoittavaa nettikameraa, kuuntelee puhesyntetisaattorin lukemia lapsipornotarinoita tai selaa pakkomielteisesti edestakaisin valokuvia edesmenneistä läheisistään. Joku katsoo repeatilla yhtä ja samaa Teletappi- jaksoa unohtaen kaiken aina juuri sopivasti seuraavaan kierrokseen mennessä, toinen lukee saksalaisen filosofian klassikoita fonttikoolla 72. Sama laitteisto tarjoaa virikkeitä sekä vireille että dementoituneelle, joten päästään eroon sellaisesta integroidusta viriketuotannosta, jonka selväpäisemmät vanhukset väistämättä kokevat nöyryyttäväksi. (Ylipäätään luulisi tuntuvan tyhmältä alkaa yhtäkkisesti laulaa, tanssia ja askarrella, jos esimerkiksi on edellisen kerran laulanut, tanssinut ja askarrellut kansakoulussa eikä silloinkaan järin vapaaehtoisesti.)
Henkilökohtainen tietokonetukihenkilö kiertäisi osastolla kerran viikossa vastaten perinpohjaisesti vanhusten kysymyksiin ja antaen uusia vinkkejä. Muun henkilökunnan tehtävä olisi huolehtia fyysisestä turvallisuudesta ja perustarpeiden tyydyttymisestä.
Kuten huomaamme, turvallisen laitosympäristön ja hyvän läppärin lisäksi hyvään vanhuuteen tarvitaan kovin vähän muuta.
No, ehkä sentään huumeita olisi hyvä olla. Koska kuitenkin kolottaa ja lähestyvä kuolema harmittaa muutoinkin, tarjolla olisi todellisuuspakoa halukkaille: kannabista, morfiinia, iso valikoima mielialalääkkeitä ja konservatiivisimmille alkoholia. Niitä ei markkinoitaisi harhaanjohtavasti lääkkeinä vaan yksiselitteisesti päihteinä. Lääketieteen nimissä niitä ei kenellekään tyrkytettäisi tai puututtaisi siihen, minkä kukin vanhus kokeilujensa perusteella valitsee. Hoitaja antaisi kuitenkin annostelupalveluita että homma pysyy suhteellisen turvallisena eikä tule yliannostuskuolemia.
Joo, olen kyllä erittäin tietoinen siitä, että tämänhetkisistä yhdeksänkymppisistä suurella osalla ei olisi edellytyksiä täysipainoisesti nauttia voimakkaan läppärikeskeisestä laitoselämästä. (Perusedellytyksenä pidän sitä, että henkilö on jo täysissä voimissaan ollessaan joskus käyttänyt hiirtä eikä vaistonvaraisesti pelkää tietokoneen ehkä räjähtävän, mikäli tulee painaneeksi väärää nappia.) Mutta jo suurten ikäluokkien lähtökohdat ovat tältä osin aivan toiset. Tuotekehittelyyn olisi siis korkea aika panostaa, jotta vanhusystävällinen viriketeknologia olisi massahalpatuotannossa edes siinä 15 vuoden päästä.
On hassua, että melkein kaikki puhe, jossa yhdistyvät käsitteet ’vanhukset’ ja ’teknologia’, pyörii erilaisten turvalaitteistojen ympärillä, vaikka juuri niiden käyttöönoton kohdalla on aika epäselvää, tuleeko teknologia edes halvemmaksi kuin se työvoima, joka sillä korvataan. Kun taas puhe kääntyy siihen seikkaan, että laitosvanhuksilla kenties pitäisi olla jotain tekemistäkin, aloitetaan tyypillisesti vapaa fantasiointi siitä, miten joka vanhusta kohden olisi hyvä olla iso lauma asiantuntevia taideterapeutteja ja jumppaohjaajia ja muisteluttajia ja pihamaalla taluttajia ja sanomalehden ääneenlukijoita. Muutoin niin hallitsevaa kustannustehokkuusnäkökulmaa ei enää mainita. Herää vahva epäilys, että virikkeet ovat siis jotain, mitä ei laitosvanhuksille vakavissaan aiotakaan tarjota - tällöinhän aiheesta on tietysti turvallisinta puhua vain nätin ihmisläheisten utopioiden tasolla. Ja kun sitten vanhainkodin viikko-ohjelmaan lätkäistään joku symbolinen askartelutunti, siitä tehdään mahdollisimman iso numero, jottei kukaan huomaisi kysyä, miten vanhuksen kenties olisi määrä käyttää ne kaikki jäljelle jäävät tunnit.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)