Jos minua pyydettäisiin luonnehtimaan sitä sukupolvea, johon katson kuuluvani, turvautuisin kulttuuriseen viittaukseen. Tässä tapauksessa yksi täsmällinen viittaus riittäisi; se kohdistuisi Pasilan Kyösti Pöystiin, joka on syntynyt vuonna 1975 eli vuotta minun jälkeeni. Ei tietenkään ole sattumaa, että tekijä esittelee Kyösti Pöystin ensisijaisesti syntymävuoden eikä iän kautta, sillä Pöystin hahmo ei missään tapauksessa ole karikatyyri mistään tietystä ”ihmistyypistä”, vaan siinä personoituu tietty sukupolvi. Jokaisen jotakuinkin minun ikäiseni ihmisen sisällä elää pieni Kyösti Pöysti: tunneilmaisussaan estynyt ja yliherkistyneen ironiatajun lamauttama olento, joka kokee useimpien maailman asioiden olevan noloja.
Kukaan meistä Kyösti Pöystin sukupolvitovereista ei tietenkään kuvailisi itseään (edes itselleen) samoilla adjektiiveilla kuin Kyösti Pöystiä – eikä tämä johdu millään tapaa kyseisten adjektiivien epämairittelevuudesta. Siitä, mikä yhdistää kokonaista sukupolvea, tullaan tietoiseksi vain kommunikoitaessa muunsukupolvisten kanssa. Sukupolvien väliset kommunikaatiotilanteet eivät puolestaan ole minäkuvan rakentamisen kannalta mitenkään ensisijainen konteksti, eivät ainakaan minun sukupolvelleni.
Jokaisella sukupolven edustajalla omat tapansa taistella ja neuvotella sisäisen kyöstipöystinsä kanssa. Tilanteessa kuin tilanteessa sen ääni automaattisesti kertoo, mitä Kyösti Pöysti aiheesta sanoisi. Äänestä on mahdoton päästä eroon, mutta lisäksi siitä on vaikea edes kunnolla haluta eroon. Vaikka toki kadehdin ja ihailen itseäni nuorempia ihmisiä, joita sisäinen kyöstipöysti ei selvästikään samalla tapaa piinaa, en totta puhuen tiedä, mitä tekisin, jos omani äkkiä vaikenisi. En ihan olisi minä enää.
Virallisissa sukupolviluokituksissa kuulun tietenkin kyyniseen X-sukupolveen. Se on sisäisen kyöstipöystin määrittämää sukupolvea laajempi käsite ja liittää minut ennen kaikkea itseäni vanhempien joukkoon – Y:hän useimpien määritelmien mukaan alkaa suhteellisen pian minun jälkeeni. Tunnistan kyllä monien asioiden yhdistävän 1960-luvun lopulla syntyneitä varhais-X:iä ja 1970-luvulla syntyneitä myöhäis-X:iä. Mutta on niitä erojakin. Varhais-X:t eivät esimerkiksi ole täysin populaarikulttuurinatiiveja, vaan kantavat muistoja jonkinlaisesta korkea/matala -muurin murtumisesta, minkä vuoksi heidän suhtautumistaan populaariin sävyttää jonkinlainen kielletyn hedelmän hohto. He eivät myöskään ota tyyliä ja makua ollenkaan niin vakavasti kuin 70-luvun puolivälissä syntyneet – ja ovat siksi paljon kykenevämpiä viattomaan hedonismiin. (Tämän kääntöpuolena he ovat tietenkin myös kykenevämpiä hedonistisen elämän moraaliseen paheksuntaan; kykeneväthän he meitä paremmin ymmärtämään mitä se sellainen on.) Koska myöhäis-X:ien maku/ tyyli on niin mielikuvitukseton (määräytyyhän se puhtaan negatiivisesti nolon välttelynä), eivät ulkosukupolviset helposti tajua, miten vahvasti myöhäis-X:ien huolenaiheet kuitenkin palautuvat juuri makuun/ tyyliin. Kaiken keskiössä oleva ”nolo” on nimenomaan makua ja estetiikkaa koskeva kategoria. Varhais-X :t vapautuivat olemaan ironisia ja kyynisiä, myöhäis-X:lle se taas lankesi alusta asti pelkkänä velvollisuutena.
Ehkä se oli pelkkä tyylitietoisuus, jonka tähden myöhäis-X ei – kaikesta kyynisyydestään, negatiivisuudestaan ja ironisesta materialismistaan huolimatta – liittynyt yhtä sankoin joukoin perussuomalaisiin kuin varhais-X, vaan jatkaa enimmäkseen ehdottoman epäpoliittisena hautaan saakka. On selvää, että myöhäis-X on historian ylivoimaisesti epäpoliittisin sukupolvi. Se tosiseikka, että hallituksessa istuu varsin monia 1970-luvulla syntyneitä, ei varsinaisesti kumoa tätä väitettä. Ehkä ainoastaan 1970-luvulla syntyneessä ihmisessä voi kaiken poliittisen halveksunta mennä niin pitkälle, että hän kykenee ottamaan politiikan pelkkänä urana ja tekemään pokkana sellaisia päätöksiä kuin elinkeinoelämä ja EU sattuvat tilaamaan. (Tähän tapaan ovat muutkin tilannetta tulkinneet. )
Sukupolvi tulee sisältäpäin näkyväksi vain erityistilanteissa – ja luultavasti useimmiten näitä yleisesti käytössä olevia X:iä ja Y:ita tarkentuneemmassa muodossa. Sellaisissa tilanteissa, joissa sukupolven tunnistaa toisessa, sen näkee ikään kuin ympäristönä ja vastuksena: tuolla on oleellisessa mielessä minun kaltaiseni ihminen tullut heitetyksi samaan sukupolveen.
Olen itse äärimmäisen vakava ja idealistinen ihminen. Tekisi oikeastaan mieleni sanoa, että olen synnynnäisesti äärimmäisen vakava ja idealistinen ihminen, sillä nimenomaan siltä se tuntuu. Silti samaan aikaan myös sisäinen kyöstipöystini on elinvoimainen ja tiiviisti persoonaani integroitunut, mikä ei ole helppo yhdistelmä. Tunnen luonnollisesti erityistä kohtalotoveruutta ja yhteenkuuluvuutta kaikkien niiden kanssa, jotka myös ovat vakavia ja idealistisia ja näyttäisivät sopeuttavan vakavuuttaan ja idealismiaan jonkin sisäänrakennetun pöystityyppisen opponentin vaatimuksiin. Useimmiten jossain vaiheessa paljastuu, että nämä ihmiset ovat juuri 1970-luvun puolivälin tienoilla syntyneitä. Jotkut julistavat vakavuuttaan ja idealismiaan tietoisen uhmakkaasti, jotkut taas vilauttavat niitä varovasti vasta tehtyään perinpohjaisesti selväksi olevansa täysin tietoisia kaikesta siitä sosiaalisesta paineesta, joka vaatii heitä tyylikkyyden nimissä olemaan kyynisen ironisia. Koska muunsukupolviset ihmiset eivät ylipäätään näe missään sellaisia paineita, vain tarkkaan samansukupolvinen pystyy arvostamaan näihin eleisiin sisältyvää rohkeutta. (Tai näkemään ironianormin kanssa selviytymistä koskevien ohjeiden relevanssin. )
Vakavuuden ja idealistisuuden lisäksi on tietysti monia muitakin henkilökohtaisia piirteitä, jotka voivat johtaa minunsukupolviseni ihmisen konfliktiin sukupolvensa kanssa – varmasti esimerkiksi positiivinen, valoisa ja helposti innostuva luonne olisi tällainen. Mutta en minä niitä kamppailuja tietenkään kykene samalla tapaa tunnistamaan ”oman sukupolveni” taisteluiksi.
Entä sitten rajankäynti Y-sukupolveen? Minulla on huomattavasti epämääräisempi käsitys itseäni 10 vuotta nuoremmista kuin 10 vuotta vanhemmista ihmisistä – vaikka kun nyt asiaa ajattelen, niin taitaahan esimerkiksi valtaosa lempiblogeistani olla juuri Y:n tekosia, joten siinä mielessä voisin kyllä laskea olevani tekemisissä Y:n kanssa päivittäin.
Luin äskettäin Graafinen suunnittelu –nimisen kirjan, jota normaalisti luotettavat lähteet olivat mainostaneet nimenomaan merkittävänä Y-sukupolvikirjallisuutena. Juuri mikään maailmassa ei voisi kiinnostaa minua vähempää kuin graafinen suunnittelu, mutta tämä Johannes Ekholmin kokoama haastattelukirja oli kuin olikin ihan kiinnostava ja viihdyttävä, sopivasti eksoottinen. Kirja ei varsinaisesti kerro Y-sukupolvesta kuin muutaman jo tutun perusasian (suhteesta työhön lähinnä), mutta sen on kyllä helppo tulkita performatiivisesti ilmentävän Y-sukupolvea. Sen perusteella Y:stä muodostuva mielikuva vastaa kyllä vähän liiankin yksioikoisesti sitä, mitä Y:stä kaikkialla muuallakin sanotaan. Ensimmäinen ja triviaalein huomio on tietysti se, että sosiaalinen ja empaattinen Y keskustelee eri tavalla ja eri sävyssä kuin X. Vaikka kaikki vähän poseeraavatkin muka nokkelan ironisena, he myös kuuntelevat toisiaan ällistyttävän hyvin. Keskusteluja ei kuitenkaan nauhoitettu Y:n keskinäisen keskusteludynamiikan, vaan Y:n (työtä, elämää ja graafista suunnittelua koskevien) ajatusten dokumentoimiseksi. Siksi juuri kirjan formaattivalinta tuntuu tässä olennaisimmalta analyysiä edellyttävältä sukupolviteolta. Vaikka keskusteluiden dokumentointi sellaisenaan on tavallaan ”vain vitsi” (tähän suuntaan viittaa esimerkiksi mukaan liitetty hakemisto), tulee vahva vaikutelma, että toimittaja myös todella vilpittömästi uskoo formaattiin. Kirja on ilman muuta vakavinta mitä olen nähnyt näin ei-vakavastiotettavalla metodilla tehdyn. Kannattaako Y omanlaistaan epistemologiaa, joka uskoo juuri tällaiseen kollektiiviseen tiedontuotantoon? Ehkä lähtökohta on, että olennainen ilmenee nimenomaan affektiivisesti ja henkilökohtaisesti latautuneissa suullisissa keskusteluissa ja katoaisi, jos keskusteluiden pääpointeista yritettäisiin editoida kirjallisia monologeja? Kärjistäen siis: X:ää vanhemmat ikäluokat uskovat yksilöinä luomiensa kirjallisten teosten arvoon; X vetäytyy ja vaikenee (koska ei usko, että kukaan koskaan voi ilmaista mitään oikeasti relevanttia); Y taas uskoo kollektiivisesti (sukupolvena) tuottamaansa tietoon, joka ottaa oman muotonsa jotenkin intuitiivisen spontaanisti? Kenties Y:llä on mielestään tärkeitä asioita sanottavana, mutta ne eivät ole kielellistämättömiä ideoita yksilöiden mielessä, vaan orgaanisella tavalla kollektiivisia, sidoksissa puhekieleen ja osin välitettävissä vain tiedostamattoman kautta?
No jaa, enpä tiedä.
Joka tapauksessa kokemukseni siis on, että sukupolvijaotteluiden rakentelu on jossain määrin itsetuntemuksellisesti mielekästä puuhaa. Uskon että jonkinlaisia sukupolvia voi viipaloida jopa muutaman vuoden tarkkuudella, vaikka jokaisella onkin tämän tarkkuustason näkökulma vain itseä lähimpiin viipaleisiin. Mutta voi olla melko universaalia sekin, että ihmisillä on paljon eriytyneempi käsitys itseään vanhemmista kuin itseään nuoremmista ikäluokista. Jokainen on nuorena astunut vanhempien jo kansoittamaan maailmaan ja joutunut ponnistelemaan sitä ymmärtääkseen. Nuorempien ymmärtämisen sen sijaan voi halutessaan jättää väliin.
Täytyy tunnustaa, että henkilökohtaisten nuorisokontaktien puuttuessa olen kokenut tietämättömyyteni Z-sukupolvesta niinkin suureksi, että päätin vähän aikaa sitten valistaa itseäni populaarilla tietokirjalla: Juha Siltalan teoksella Nuoriso – mainettaan parempi. Se oli kyllä kamala virhe!
En tajunnut, että koska Siltala on syntynyt 1957, hänen näkökulmastaan niitä ”itseä nuorempia” ihmisiä, joilla on taipumus puuroutua yhdeksi ”nuorten” luokaksi, on tietenkin vielä enemmän kuin minun näkökulmastani. Tyytyväisenä Siltala kirjoittaakin nykyajan nuorisosta niin että ”nykyaikaan” tuntuu kuuluvan ainakin viimeiset 10 vuotta ja ”nuoriin” kaikki alle 30-vuotiaat. Turhaan siis odotin hienojakoisia teoreettisia rajankäyntejä tai ikävakioituja vertailuja Y:n ja Z:n tai keski-Y:n ja myöhäis-Y:n välillä. Ei tarjoiltu villin spekulatiivista sukupolviteoretisointia eikä huolella järjestettyä ikäkausiempiriaa; tarjoiltiin vain keittiöpsykologisen moralismin kyllästämiä hajanaisia anekdootteja. Lisäksi niissä anekdooteissakin oli vaikea pysyä kärryillä, kun lauseiden muotoilut olivat niin monitulkintaisia ja kieli oikolukematonta. En suosittele tätä kirjaa missään tapauksessa kenellekään – ja sanon tämän nyt ihmisenä, joka on kokenut monet muut Juha Siltalan tekstit ihan kiinnostaviksi.
Ilmeisesti juuri ”nuoriso” on aihe, jolla on maagista voimaa tempaista kenet tahansa sisään keskusteluun, jossa kriittisyys tarkoittaa lähinnä sitä, että keittiöpsykologisesti moralisoi toista keittiöpsykologista moralistia. Eri mieltä näissä keskusteluissa ollaan vain siitä, minkä sukupolvien lapset/ vanhemmat ovat eniten syyllisiä tai psyykkisesti epäterveitä.
