Sukupolvesta (epävarmoja hypoteeseja)

Jos minua pyydettäisiin luonnehtimaan sitä sukupolvea, johon katson kuuluvani, turvautuisin kulttuuriseen viittaukseen. Tässä tapauksessa yksi täsmällinen viittaus riittäisi; se kohdistuisi Pasilan Kyösti Pöystiin, joka on syntynyt vuonna 1975 eli vuotta minun jälkeeni.  Ei tietenkään ole sattumaa, että tekijä esittelee Kyösti Pöystin ensisijaisesti syntymävuoden eikä iän kautta, sillä Pöystin hahmo ei missään tapauksessa ole karikatyyri mistään tietystä ”ihmistyypistä”, vaan siinä personoituu tietty sukupolvi. Jokaisen jotakuinkin minun ikäiseni ihmisen sisällä elää pieni Kyösti Pöysti: tunneilmaisussaan estynyt ja yliherkistyneen ironiatajun lamauttama olento, joka kokee useimpien maailman asioiden olevan noloja.

Kukaan meistä Kyösti Pöystin sukupolvitovereista ei tietenkään kuvailisi itseään (edes itselleen) samoilla adjektiiveilla kuin Kyösti Pöystiä – eikä tämä johdu millään tapaa kyseisten adjektiivien epämairittelevuudesta. Siitä, mikä yhdistää kokonaista sukupolvea, tullaan tietoiseksi vain kommunikoitaessa muunsukupolvisten kanssa. Sukupolvien väliset kommunikaatiotilanteet eivät puolestaan ole minäkuvan rakentamisen kannalta mitenkään ensisijainen konteksti, eivät ainakaan minun sukupolvelleni.

Jokaisella sukupolven edustajalla omat tapansa taistella ja neuvotella sisäisen kyöstipöystinsä kanssa. Tilanteessa kuin tilanteessa sen ääni automaattisesti kertoo, mitä Kyösti Pöysti aiheesta sanoisi. Äänestä on mahdoton päästä eroon, mutta lisäksi siitä on vaikea edes kunnolla haluta eroon. Vaikka toki kadehdin ja ihailen itseäni nuorempia ihmisiä, joita sisäinen kyöstipöysti ei selvästikään samalla tapaa piinaa, en totta puhuen tiedä, mitä tekisin, jos omani äkkiä vaikenisi.  En ihan olisi minä enää.

Virallisissa sukupolviluokituksissa kuulun tietenkin kyyniseen X-sukupolveen. Se on sisäisen kyöstipöystin määrittämää sukupolvea laajempi käsite ja liittää minut ennen kaikkea itseäni vanhempien joukkoon  – Y:hän useimpien määritelmien mukaan alkaa suhteellisen pian minun jälkeeni. Tunnistan kyllä monien asioiden yhdistävän 1960-luvun lopulla syntyneitä varhais-X:iä ja 1970-luvulla syntyneitä myöhäis-X:iä.  Mutta on niitä erojakin. Varhais-X:t eivät esimerkiksi ole täysin populaarikulttuurinatiiveja, vaan kantavat muistoja jonkinlaisesta korkea/matala -muurin murtumisesta, minkä vuoksi heidän suhtautumistaan populaariin sävyttää jonkinlainen kielletyn hedelmän hohto. He eivät myöskään ota tyyliä ja makua ollenkaan niin vakavasti kuin 70-luvun puolivälissä syntyneet – ja ovat siksi paljon kykenevämpiä viattomaan hedonismiin. (Tämän kääntöpuolena he ovat tietenkin myös kykenevämpiä hedonistisen elämän moraaliseen paheksuntaan; kykeneväthän he meitä paremmin ymmärtämään mitä se sellainen on.)  Koska myöhäis-X:ien maku/ tyyli on niin mielikuvitukseton (määräytyyhän se puhtaan negatiivisesti nolon välttelynä), eivät ulkosukupolviset helposti tajua, miten vahvasti myöhäis-X:ien huolenaiheet kuitenkin palautuvat juuri makuun/ tyyliin. Kaiken keskiössä oleva ”nolo” on nimenomaan makua ja estetiikkaa koskeva kategoria.  Varhais-X :t vapautuivat olemaan ironisia ja kyynisiä, myöhäis-X:lle se taas lankesi alusta asti pelkkänä velvollisuutena.

Ehkä se oli pelkkä tyylitietoisuus, jonka tähden myöhäis-X ei – kaikesta kyynisyydestään, negatiivisuudestaan ja ironisesta materialismistaan huolimatta – liittynyt yhtä sankoin joukoin perussuomalaisiin kuin varhais-X, vaan jatkaa enimmäkseen ehdottoman epäpoliittisena hautaan saakka. On selvää, että myöhäis-X on historian ylivoimaisesti epäpoliittisin sukupolvi. Se tosiseikka, että hallituksessa istuu varsin monia 1970-luvulla syntyneitä, ei varsinaisesti kumoa tätä väitettä. Ehkä ainoastaan 1970-luvulla syntyneessä ihmisessä voi kaiken poliittisen halveksunta mennä niin pitkälle, että hän kykenee ottamaan politiikan pelkkänä urana ja tekemään pokkana sellaisia päätöksiä kuin elinkeinoelämä ja EU sattuvat tilaamaan. (Tähän tapaan ovat muutkin tilannetta tulkinneet. )

Sukupolvi tulee sisältäpäin näkyväksi vain erityistilanteissa – ja luultavasti useimmiten näitä yleisesti käytössä olevia X:iä ja Y:ita tarkentuneemmassa muodossa. Sellaisissa tilanteissa, joissa sukupolven tunnistaa toisessa, sen näkee ikään kuin ympäristönä ja vastuksena: tuolla on oleellisessa mielessä minun kaltaiseni ihminen tullut heitetyksi samaan sukupolveen.

Olen itse äärimmäisen vakava ja idealistinen ihminen. Tekisi oikeastaan mieleni sanoa, että olen synnynnäisesti äärimmäisen vakava ja idealistinen ihminen, sillä nimenomaan siltä se tuntuu. Silti samaan aikaan myös sisäinen kyöstipöystini on elinvoimainen ja tiiviisti persoonaani integroitunut, mikä ei ole helppo yhdistelmä. Tunnen luonnollisesti erityistä kohtalotoveruutta ja yhteenkuuluvuutta kaikkien niiden kanssa, jotka myös ovat vakavia ja idealistisia ja näyttäisivät sopeuttavan vakavuuttaan ja idealismiaan jonkin sisäänrakennetun pöystityyppisen opponentin vaatimuksiin. Useimmiten jossain vaiheessa paljastuu, että nämä ihmiset ovat juuri 1970-luvun puolivälin tienoilla syntyneitä. Jotkut julistavat vakavuuttaan ja idealismiaan tietoisen uhmakkaasti, jotkut taas vilauttavat niitä varovasti vasta tehtyään perinpohjaisesti selväksi olevansa täysin tietoisia kaikesta siitä sosiaalisesta paineesta, joka vaatii heitä tyylikkyyden nimissä olemaan kyynisen ironisia. Koska muunsukupolviset ihmiset eivät ylipäätään näe missään sellaisia paineita, vain tarkkaan samansukupolvinen pystyy arvostamaan näihin eleisiin sisältyvää rohkeutta. (Tai näkemään ironianormin kanssa selviytymistä koskevien ohjeiden relevanssin. )

Vakavuuden ja idealistisuuden lisäksi on tietysti monia muitakin henkilökohtaisia piirteitä, jotka voivat johtaa minunsukupolviseni ihmisen konfliktiin sukupolvensa kanssa – varmasti esimerkiksi positiivinen, valoisa ja helposti innostuva luonne olisi tällainen. Mutta en minä niitä kamppailuja tietenkään kykene samalla tapaa tunnistamaan ”oman sukupolveni” taisteluiksi.

Entä sitten rajankäynti Y-sukupolveen? Minulla on huomattavasti epämääräisempi käsitys itseäni 10 vuotta nuoremmista kuin 10 vuotta vanhemmista ihmisistä – vaikka kun nyt asiaa ajattelen, niin taitaahan esimerkiksi valtaosa lempiblogeistani olla juuri Y:n tekosia, joten siinä mielessä voisin kyllä laskea olevani tekemisissä Y:n kanssa päivittäin.

Luin äskettäin Graafinen suunnittelu –nimisen kirjan, jota normaalisti luotettavat lähteet olivat mainostaneet nimenomaan merkittävänä Y-sukupolvikirjallisuutena. Juuri mikään maailmassa ei voisi kiinnostaa minua vähempää kuin graafinen suunnittelu, mutta tämä Johannes Ekholmin kokoama haastattelukirja oli kuin olikin ihan kiinnostava ja viihdyttävä, sopivasti eksoottinen. Kirja ei varsinaisesti kerro Y-sukupolvesta kuin muutaman jo tutun perusasian (suhteesta työhön lähinnä), mutta sen on kyllä helppo tulkita performatiivisesti ilmentävän Y-sukupolvea. Sen perusteella Y:stä muodostuva mielikuva vastaa kyllä vähän liiankin yksioikoisesti sitä, mitä Y:stä kaikkialla muuallakin sanotaan. Ensimmäinen ja triviaalein huomio on tietysti se, että sosiaalinen ja empaattinen Y keskustelee eri tavalla ja eri sävyssä kuin X. Vaikka kaikki vähän poseeraavatkin muka nokkelan ironisena, he myös kuuntelevat toisiaan ällistyttävän hyvin. Keskusteluja ei kuitenkaan nauhoitettu Y:n keskinäisen keskusteludynamiikan, vaan Y:n (työtä, elämää ja graafista suunnittelua koskevien) ajatusten dokumentoimiseksi. Siksi juuri kirjan formaattivalinta tuntuu tässä olennaisimmalta analyysiä edellyttävältä sukupolviteolta. Vaikka keskusteluiden dokumentointi sellaisenaan on tavallaan ”vain vitsi” (tähän suuntaan viittaa esimerkiksi mukaan liitetty hakemisto), tulee vahva vaikutelma, että toimittaja myös todella vilpittömästi uskoo formaattiin. Kirja on ilman muuta vakavinta mitä olen nähnyt näin ei-vakavastiotettavalla metodilla tehdyn. Kannattaako Y omanlaistaan epistemologiaa, joka uskoo juuri tällaiseen kollektiiviseen tiedontuotantoon? Ehkä lähtökohta on, että olennainen ilmenee nimenomaan affektiivisesti ja henkilökohtaisesti latautuneissa suullisissa keskusteluissa ja katoaisi, jos keskusteluiden pääpointeista yritettäisiin editoida kirjallisia monologeja? Kärjistäen siis: X:ää vanhemmat ikäluokat uskovat yksilöinä luomiensa kirjallisten teosten arvoon; X vetäytyy ja vaikenee (koska ei usko, että kukaan koskaan voi ilmaista mitään oikeasti relevanttia); Y taas uskoo kollektiivisesti (sukupolvena) tuottamaansa tietoon, joka ottaa oman muotonsa jotenkin intuitiivisen spontaanisti? Kenties Y:llä on mielestään tärkeitä asioita sanottavana, mutta ne eivät ole kielellistämättömiä ideoita yksilöiden mielessä, vaan orgaanisella tavalla kollektiivisia, sidoksissa puhekieleen ja osin välitettävissä vain tiedostamattoman kautta?

No jaa, enpä tiedä.

Joka tapauksessa kokemukseni siis on, että sukupolvijaotteluiden rakentelu on jossain määrin itsetuntemuksellisesti mielekästä puuhaa. Uskon että jonkinlaisia sukupolvia voi viipaloida jopa muutaman vuoden tarkkuudella, vaikka jokaisella onkin tämän tarkkuustason näkökulma vain itseä lähimpiin viipaleisiin. Mutta voi olla melko universaalia sekin, että ihmisillä on paljon eriytyneempi käsitys itseään vanhemmista kuin itseään nuoremmista ikäluokista. Jokainen on nuorena astunut vanhempien jo kansoittamaan maailmaan ja joutunut ponnistelemaan sitä ymmärtääkseen. Nuorempien ymmärtämisen sen sijaan voi halutessaan jättää väliin.

Täytyy tunnustaa, että henkilökohtaisten nuorisokontaktien puuttuessa olen kokenut tietämättömyyteni Z-sukupolvesta niinkin suureksi, että päätin vähän aikaa sitten valistaa itseäni populaarilla tietokirjalla: Juha Siltalan teoksella Nuoriso – mainettaan parempi. Se oli kyllä kamala virhe!

En tajunnut, että koska Siltala on syntynyt 1957, hänen näkökulmastaan niitä ”itseä nuorempia” ihmisiä, joilla on taipumus puuroutua yhdeksi ”nuorten” luokaksi, on tietenkin vielä enemmän kuin minun näkökulmastani. Tyytyväisenä Siltala kirjoittaakin nykyajan nuorisosta niin että ”nykyaikaan” tuntuu kuuluvan ainakin viimeiset 10 vuotta ja ”nuoriin” kaikki alle 30-vuotiaat. Turhaan siis odotin hienojakoisia teoreettisia rajankäyntejä tai ikävakioituja vertailuja Y:n ja Z:n tai keski-Y:n ja myöhäis-Y:n välillä. Ei tarjoiltu villin spekulatiivista sukupolviteoretisointia eikä huolella järjestettyä ikäkausiempiriaa; tarjoiltiin vain keittiöpsykologisen moralismin kyllästämiä hajanaisia anekdootteja. Lisäksi niissä anekdooteissakin oli vaikea pysyä kärryillä, kun lauseiden muotoilut olivat niin monitulkintaisia ja kieli oikolukematonta. En suosittele tätä kirjaa missään tapauksessa kenellekään – ja sanon tämän nyt ihmisenä, joka on kokenut monet muut Juha Siltalan tekstit ihan kiinnostaviksi.

Ilmeisesti juuri ”nuoriso” on aihe, jolla on maagista voimaa tempaista kenet tahansa sisään keskusteluun, jossa kriittisyys tarkoittaa lähinnä sitä, että keittiöpsykologisesti moralisoi toista keittiöpsykologista moralistia. Eri mieltä näissä keskusteluissa ollaan vain siitä, minkä sukupolvien lapset/ vanhemmat ovat eniten syyllisiä tai psyykkisesti epäterveitä.

Teatteria

Ylioppilasteatterin Oppimisen ylistys oli minusta ilahduttava kokemus. Sinne vielä juuri ja juuri ehtii!

Oppimisen ylistys palautti mieleen, että hyvä teatteriesitys voi olla muutakin kuin hyvän näytelmätekstin onnistunutta ääneenlukua. Tuota näytetään kaikkialla sanottavan "fyysiseksi teatteriksi". Niin minäkin sanoisin, vaikken tunnekaan termiä. Loistavat näyttelijät, hyvät koreografiat, hyvä lavastus ja tilankäyttö, onnistunut puvustus, mainio musiikki. (Myös muu äänimaisemointi toimi, itse asiassa olin myyty heti kun alkukohtauksen alussa alkoivat varvasnivelet naksua.)

Useimmiten hyvä teatteri on minulle ollut nimenomaan hyvän näytelmän onnistunut ääneenlukuesitys.  Luen mielelläni näytelmiä. Oppimisen ylistystä olisi absurdia yrittääkään lukea, luultavasti se olisi tekstinä täysin lattea ja typerä.  Kokemani poikkeukset tähän ”hyvän näytelmätekstin onnistunut ääneenlukuesitys”- sääntöön ovat kyllä aiemminkin tulleet vastaan nimenomaan Ylioppilasteatterilla. Ehkä siellä osataan parhaiten tehdä jotain ...no, elävää. 

Näytelmäkirjallisuus on kyllä sinänsä hieno itsenäinen kirjallisuudenlaji. Eikä hyviä näytelmätekstejä tarvitse etsiä klassikoilta, kotimaisilta eläviltäkin löytyy: Laura Ruohonen, Pirkko Saisio, Juha Jokela, Heini Junkkaala, Mika Myllyaho, Anna Krogerus jne. Ja totta kai hyvä esitys tuo hyvään tekstiin lisää syvyyttä ja painotuksia ja vivahteita. (Toisaalta: mitä parempi teksti, sitä todennäköisemmin käy juuri päinvastoin.)

Kuitenkin: täytyy sanoa, että viime syyskauden teatterikokemukseni (3 kpl) eivät ole olleet järin innoittavia. Kaikki niistä oppimani on summattavissa seuraavaan: hyvät ihmiset, älkää yrittäkö dramatisoida romaaneja! Jos joku kirjoittaa romaanin, hänellä on varmasti syynsä tehdä siitä romaani. Romaanilla ja näytelmällä ilmaistaan täysin eri tyyppisiä asioita, joten etenkään hyvästä romaanista ei mitenkään voi saada hyvää näytelmää. 

Närkästynyt kuluttaja

Viimeisimmän vuoden aikana olen matkustellut tämän tästä Helsinki–Tampere-väliä 2–7 euron hintaan. Tämä johtuu siitä, että Matkahuolto on alkanut vapaasti kilpailla halpabussiyhtiöiden ja VR:n kanssa. Asia herättää minussa yksinomaisesti ärtymystä, eikä ainoastaan kansalaisena vaan myös kuluttajana. Kansalaisena kiinnittäisin kenties huomiota siihen, että Matkahuollon kaukobussitoiminta ei ole ihan puhdasta bisnestä vaan sitä säädellään ja subventoidaan mm. alueellisen tasa-arvon näkökulmasta. Ei erityisen tasa-arvoiselta näytä, kun tosiasialliset hintaerot näiden tiheimmin liikennöityjen (ja eniten kilpailtujen) reittien ja syrjäseutureittien välillä repeävät ihan hulvattomiksi. Ympäristötietoisen liikennepolitiikan näkökulmasta puolestaan voisi väittää, että tällainen hinnoittelu saa kyllä bussimatkailun ”kilpailemaan” enemmänkin paikallaanpysymisen kuin muiden liikennemuotojen (kuten yksityisautoilun) kanssa.

Mutta nyt siis kuluttajarooliin.

Lipunhinnan määräytymisperiaatteiden monipuolistamisella saadaan tuottoja ilmeisesti ennen kaikkea sitä kautta, etteivät ihmiset enää pysy ajan tasalla hinnoista ja siis maksavat epähuomiossa mitä sattuu. He pyrkivät ostamaan lippunsa edullisesti etukäteen ja kun sitten ilmenee, etteivät he ehdikään juuri siihen vuoroon jolla pari viikkoa sitten kuvittelivat haluavansa matkustaa, tarjousliput jäävät käyttämättä. Joutuessaan sitten ostamaan täyshintaisen lipun johonkin toiseen vuoroon he syyttävät vain itseään ja päättävät onnistua ensi kerralla paremmin suunnitelmallisen kurinalaisina kuluttajina. ”Normaalihinta” ei enää ole ollenkaan normaali hinta, vaan sakkotyyppinen rangaistus. Se langetetaan niille onnettomille, joiden valppaus on päässyt toinen toistaan mahtavampien tarjousten viidakossa hetkellisesti herpaantumaan (vrt.) tai jotka muuten vain vanhanaikaisesti kuvittelevat, että ostoksentekoon ihmeemmin panostamatta voi aina saada jotakuinkin keskimääräisen tuotteen jotakuinkin keskimääräiseen hintaan.

Pahinta kuitenkin on, että vaikka uudistuksen tuomat hyödyt menevät kaikkein paneutuvimmille ja taitavimmille kuluttajille, haitat sosialisoidaan kaikille matkustajille. Bussin/junan täyttöaste, jota tällä systeemillä tietenkin nostetaan, on ehkä tärkein yksittäinen matkustusmukavuuteen vaikuttava tekijä. Paras tilanne on silloin, kun jokainen yksin matkustava saa istua ilman vierustoveria ja paikkansa saa vapaasti valita ilman mitään varaussysteemeitä. Väljyydestä voisi ihan mielellään maksaakin. Täpötäyttä bussia, jossa osa matkustajista on seisomapaikoilla, ei sen sijaan huvita käyttää oikein mihinkään hintaan – kuten ei täpötäyttä junaakaan. VR:llä nämä haitat ovat olleet jo pidempään ja ilmeisempinä näkyvillä, eikä yhtiön maine asiakkaiden keskuudessa ole ko. aikana kehittynyt erityisen suotuisasti, joten luulisi, että bussiyhtiöt ymmärtäisivät tässä olla toistamatta VR:n jo tekemiä virheitä.

Henk.koht. vaihdoin muutama vuosi sitten VR:n Matkahuoltoon ihan vain siksi, että siinä vaiheessa Matkahuollossa tunnuttiin paremmin ymmärtävän millaiset asiat ovat tärkeimpiä matkustusmukavuuden kannalta: selkeys, helppous, ennustettavuus, luotettavuus, väljyys. Ja riittävä lämpö ja hyvät lukuvalot. Meininki oli paljon valtioyhtiömäisempi kuin aidossa valtionyhtiössä: ei mitään turhia mainoskampanjoita, erikoistarjouksia tai muuta asiakkaita sitouttavaa pelleilyä. Oli mahdollista päättää vasta viime hetkellä, mihin bussiin nousee, ja ostaa lippu vasta bussista.

Minä miellän varsinaisesti käyttäväni matkustamiseen vain sen ajan, joka menee lipun ostoon ja sen mahdolliseen printtailuun, myöhässä olevan kulkuneuvon odotteluun ja muiden aikataulujen sovitteluun niin, että olen valmis lähtemään matkaan tiettyyn aikaan. Kaikkeen tähän kuluu usein kiusallisen paljon aikaa. Päästyään kulkuneuvoon omalle paikalleen ihminen voi kuitenkin onneksi unohtaa matkustavansa ja tehdä kaikkea mitä nyt paikallaan istuen ylipäätään voi tehdä (liittyen "työhön", "opiskeluun" tahi "vapaa-aikaan"). Voi lukea: kirjoja, sanomalehtiä, monistepinoja, pdf-tiedostoja. Voi kirjoittaa: raportteja, esseitä, sähköposteja. Voi selata internetin keskustelupalstoja ja sosiaalista mediaa. Voi katsoa elokuvia ja pelata pelejä, voi kuunnella musiikkia ja (tietyin rajoittein) soittaa puheluita. Erityisen hyvin voi harjoittaa meditaatiota tai vapaamuotoista haaveksuntaa. Eikö nyt keskivertoihminen joka tapauksessa tee näitä asioita monta tuntia päivässä? Miksi muka olisi kenellekään erityisen tuskallista sijoittaa ko. tunnit päällekkäin liikennevälineessä istumisen kanssa? Ulkoisia häiriötekijöitäkin on bussissa selvästi vähemmän kuin keskivertoavokonttorissa tai keskivertolapsiperheen olohuoneessa.

Tiivistettynä: laadukasta matkantekoa on sellainen, joka vaatii ihmistä uhraamaan mahdollisimman vähän ajatuksia sille tosiseikalle että hän on vaihtamassa fyysistä sijaintiaan. Vain tilanteessa jossa matkustaja ei jostain syystä voi täysipainoisesti uppoutua ajattelemaan ja tekemään omiaan, hän alkaa kaivata sitä mitä VR (puheistaan päätellen) kuvittelee kaikkien matkustajien joka tapauksessa aina kaipaavan: joko mahdollisimman lyhyttä matka-aikaa (entistä nopeampia junia!) tai sitten jotain ylimääräisiä virikkeitä, palveluita ja elämyksiä.

Useimmille, jotka oikeasti käyttävät paljon junia ja kaukobusseja, on melko lailla sama, meneekö matkaan yksi tunti enemmän vai vähemmän, jos vain matkustusmukavuus olisi ok ja aikataulut pitäisivät. Sen sijaan myöhästely (odottelu ja jatkoyhteyksien uudelleenjärjestelytyö) on kyllä sietämätöntä. Vihje VR:lle: aidosti asiakasystävällisenä uudistuksena voisitte pidentää kaikkia matka-aikoja sen verran, että aikatauluissa voitaisiin pysyä pienistä ongelmatilanteista huolimatta.

VR:llä on selvästi jokin pakkomielle saada kilpailla nimenomaan (statukseltaan jotenkin hienommaksi mielletyn?) lentoliikenteen kanssa: juuri niille väleille, joilla on myös kotimaan lentoliikennettä, on käytännössä koko ajan voimassa puoli-ilmaisia erikoistarjouksia. Muutoin kilpailustrategiana tuntuu olevan lähinnä jäljittely, mikä on tietysti täysin irrationaalista. Lentäminenhän on esimerkiksi matkustusmukavuudeltaan täysin surkea liikkumistapa: kokonaismatka-ajasta huomattava osa on kaikkea ihme höseltämistä ennen ja jälkeen varsinaisen lennon. Myös lennon aikana on sen verran ahdasta ja epämukavaa, että olisi melkein se ja sama, vaikka joutuisi senkin ajan norkoilemaan jossain turvatarkastusjonossa. Ei puhettakaan mahdollisuudesta asettautua mukavaan risti-istuntaan, hyvä jos edes lehteä mahtuu lukemaan. Siinä sitä sitten vain purraan hammasta, tuijotetaan kelloa ja odotetaan milloin ollaan perillä. Tukala olosuhde saadaan siedettäväksi vain vääntämällä siitä väkisin jonkinlaista pientä ylellistä elämystä (alkoholitarjoilu ym.). Juna- tai bussimatkailun ei tarvitsi olla ollenkaan samanlaista kärsimystä, jollei siitä sellaista ehdoin tahdoin tehtäisi. 

Työelämästä, osa I

Olen viime aikoina päätynyt johtopäätökseen, etten halua tehdä /pysty tekemään mitään niistä palkkatöistä, joiden saamiseen minulla käytännössä on minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia. Syitä tähän on paljon, mutta aloitanpa nyt tilanteen analyysin jostain kulmasta.

Jos ajatellaan ylipäätään ihmisten motiiveja tehdä palkkatyötä ja tehdä sitä mahdollisimman tehokkaasti ja hyvin, niin yleisimmät tarpeet, joita he siinä tyydyttävät, lienevät seuraavat:

1. Mahdollisuudet itsen kehittämiseen ja uuden oppimiseen, älylliset haasteet
2. Raha 
3. Menestys erilaisissa valtakilpailuissa, kollegoilta ja muilta työyhteisön jäseniltä saatu tunnustus ja arvostus 
4. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja ihmisseura, mahdollisuudet erilaisiin kohtaamisiin ja päivittäiseen vuorovaikutukseen
5. Vakuuttuneisuus oman työn yhteiskunnallisesta tarpeellisuudesta ja sen tulosten yleisemmästä arvosta

(Motiivit on edellä järjestetty siten, että lähdetään liikkeelle minäkeskeisimmästä motiivista ja edetään siitä sitten sosiaalisempiin.)

Kohta 1 ei kaivanne selvennyksiä.

Kohtien 2 ja 3 välinen rajanveto on varsin hankalaa. Koska rahalla on varsinaisen merkityksensä lisäksi etuoikeutettu asema menestyksen indikaattorina useissa sosiaalisissa peleissä, on asianosaisen itsensäkin vaikea arvioida motivoiko hänen kilpailullista käyttäytymistään raha sinänsä (konkreettisina kulutusmahdollisuuksina ja yleistyneenä symbolisena menestyksen merkkinä) vai vain rahan symboliarvo siinä nimenomaisessa valtakamppailussa, jota hän omalla alallaan käy. Oma käsitykseni on, että varsin usein silloin kun ihmiset käyttäytyvät ikään kuin tavoittelisivat rahaa, he tosiasiassa pelaavat jotain spesifimpää valtapeliä, jossa rahalla on vain välineellinen rooli. (Toki myös raha konkreettisina kulutusmahdollisuuksina kiinnostaa, mutta ei kilpailullisia uraihmisiä vaan pikemminkin tavallisia peruspuurtajia ja työtuntiensa määrää tarkkaan optimoivia hedonisteja.)

Tilastollisesti merkittävimmät syyt, joiden vuoksi ihmiset käyvät vapaaehtoisesti päivittäin palkkatöissä ja tekevät työnsä hyvin, ovat varmaankin kohdat 3 ja 4, toisin sanoen yhtäältä kilpailullinen sosiaalisuus, toisaalta ei-kilpailullinen. Itse asiassa veikkaan kohtaa 4 kaikkein tärkeimmäksi liikuttajaksi. Palkkatyön tarjoamien ei-kilpailullisen sosiaalisuuden muotojen piiriin mahtuu kaikenlaista: moni viihtyy nimenomaan työpaikkansa työyhteisössä, mutta vähintään yhtä monille palkitsevia ovat ensisijaisesti kohtaamiset asiakkaiden (oppilaiden, potilaiden...jne )kanssa.

Viides kohta koostuu oikeastaan kahdesta eri osatekijästä. Yhtäältä tämän kohdan tyydyttyminen edellyttää työntekijän uskoa siihen, että työnantajaorganisaatio on hyvällä asialla ja sen olemassaolon vaikutukset maailmaan voittopuolisesti myönteisiä. Toisekseen työntekijän täytyy myös pystyä uskomaan, että työnantajaorganisaatio toimii sillä tapaa järkevästi ja tehokkaasti, että suurin osa sen piirissä tehdystä työstä – mukaan lukien työntekijän oma työpanos – kanavoituu ylipäätään jonkinlaisiksi konkreettisiksi tuloksiksi. Helpointa mielekkyyden tunteen saavuttaminen lienee silloin, jos työn tulokset konkretisoituvat vähän kerrallaan pienissä teoissa esimerkiksi päivittäisissä asiakaskontakteissa. Jos sen sijaan suunnitellaan tai kehitetään tai valmistellaan jotain (uusia tuotteita tai rakenteita tai käytäntöjä) mahdollista tulevaa käyttöönottoa varten, niin alkeellisinkin mielekkyyden tunne edellyttää vahvaa henkilökohtaista luottamusta organisaation toimivuuteen. On esimerkiksi luotettava siihen, että joku jossain ylipäätään lukee kaikki huolella valmistetut raportit ja muistiot. Ongelma korostuu sitä enemmän, mitä alempana työpaikan muodollisessa tai epämuodollisessa hierarkiassa työskentelee. (Alimmillakin tasoilla kyllä suunnitellaan, ideoidaan ja valmistellaan, vaikkakin vain vähämerkityksisiä asioita.) 

Kuten tunnettua, työelämää tehostetaan ja kehitetään tällä hetkellä siitä lähtökohdasta, että kaikkien työntekijöiden motiiveiksi oletetaan ensisijaisesti kohdat 2 ja 3. Organisaatiorakenteet ja työelämäkäytännöt on lähes kaikkialla optimoitu siten, että pystytään manipuloimaan juuri näillä tavoin motivoituneita ( = rahaa ja työyhteisönsä tunnustusta janoavia, kilpailullisesti suuntautuneita) työntekijöitä ja saadaan otettua kaikki irti heidän kyvyistään ja työpanoksestaan.

Myös tavoilla 1, 4 ja 5 motivoituneiden työntekijöiden tehokkuuteen piiskaamiseksi voisi tietenkin suhteellisen vähäisellä mielikuvituksen käytöllä kehittää toimivia kannustinjärjestelmiä, mutta ilmeisesti siihen ei ole liiemmälti koettu tarvetta. En usko, että jos vain ihmistä sitkeästi kohdellaan ikään kuin häntä muka kiinnostaisi raha ja työyhteisön antama sosiaalinen tunnustus, nämä asiat alkavat lopulta oikeastikin kiinnostaa häntä. Tuskin näin uskovat työnantajatkaan. Mutta kun ei nyt mikään varsinainen työvoimapulakaan vallitse, voidaan hankalammilla tavoin motivoituneet hyvin jättää toimittamaan työvoimareservin virkaa.

Kun organisaatiorakenteet ja kannustinjärjestelmät on muotoiltu puhtaasti motivaatiotyypin 2-3 ehdoilla, kannattaa tietenkin myös rekrytoinnissa suosia niitä, jotka tehokkaimmin työskentelevät juuri sellaisessa ympäristössä. Me muilla tavoin motivoituneet olemme näissä oloissa objektiivisesti huonompia työntekijöitä. Voi tietysti väittää, että periaatteessa pystyisimme ”varsinaisten työtehtävien suorittamisessa” yhtä hyvin tuloksiin, vaikka se ei onnistukaan näissä vallitsevissa organisaatiorakenteissa ja kannustinjärjestelmissä, jotka vain tekevät meistä kroonisesti stressaantuneita ja turhautuneita. On silti vähän väkinäistä samastaa yhdessä organisaatiorakenteessa ja kannustinjärjestelmässä tehty työ sisällöltään mihinkään mitä tehdään toisessa organisaatiorakenteessa ja kannustinjärjestelmässä; työnkuvaa ei oikein voi abstrahoida irti työoloista. Samoin on turha saivarrella siitä, johtuuko tiettyn organisaatiorakenteen ja kannustinjärjestelmän kanssa "epäsopivan" työntekijän huono suoritus motivaation puutteesta vai siitä, ettei hän pysty parempaan. Kyse on kitkasta, joka ei ole varsinaisesti kumpaakaan.

Työelämää koskevassa julkisessa puheessa otetaan kyllä huomioon jossain määrin myös kohdat 1 ja 4, ja myös työnantajapuolella selvästi tunnistetaan mahdolliseksi, että tällaisiakin työntekomotiiveja esiintyy. Asiaintilan haltuunottoyritykset ovat kuitenkin niin silmiinpistävän kömpelöitä, että ne enimmäkseen kääntyvät itseään vastaan. Järjestetään esimerkiksi epätoivoisella vimmalla työyhteisöä yhteen hitsaavaa virkistys- ja vapaa-ajantoimintaa, joka on kaikista osallistujista vain säälittävää tai nöyryyttävää. Tai yritetään varmuuden vuoksi puhua jokaisesta typerästä rutiinitehtävästä ikään kuin se olisi tekijälleen suunnaton intellektuaalinen haaste, joka vaatii häneltä huippuosaamista ja tarjoaa ainutlaatuisia oppimismahdollisuuksia - mikä kuulostaa tekijän itsensä korviin helposti silkalta vittuilulta.

Ylivoimaisesti vaikein pala tuntuu silti olevan kohta 5, jota ei huomioida mahdollisena työnteon motiivina edes tyhjänpäiväisen retoriikan tai kömpelöiden haltuunottoyritysten tasolla. On varmasti edelleen siellä täällä olemassa 5-tyyppisesti motivoituneen työntekijän kannalta houkuttelevia organisaatioita, joilla on oikeanlainen organisaatiokulttuuri: on selkeä mutta monitasoinen valtahierarkia, on pitkän aikavälin ennustettavuutta, on ehdottoman yksiselitteisesti määritellyt reviirit ja vastuut, on läpinäkyvä päätöksentekojärjestelmä. Organisaatioita ei kuitenkaan missään (ainakaan tietääkseni) tietoisesti kehitetä tähän suuntaan siksi, että saataisiin aikaan työympäristö, jollaisessa työskennellessään tiedetään tietyn osan työvoimasta olevan kaikkein motivoituneimmillaan, tehokkaimmillaan innovatiivisimmillaan ja tuottoisimmillaan. Jos tällaista raskaan byrokraattiseksi miellettyä organisaatiorakennetta joku puolustaa, niin sitten kansalaisten ja asiakkaiden ja yleisten arvojen nimissä - ei työntekijän viihtyisyyden saati tuottoisuuden nimissä.

Henkilökohtaiselle tasolle palatakseni: olen itse motivaatioprofiililtani sillä tapaa rakentunut, että motiivit 2, 3 ja 4 liikuttavat minua harvinaisen vähän. Raha kiinnostaa vain sikäli kuin perustarpeiden tyydyttyminen on uhattuna eli olen vaarassa vajota reilusti kaikkien virallisten köyhyysrajojen alle. Ei-kilpailullisen sosiaalisuuden tarpeeni on varsin kohtuullinen, joten sen riittää aivan mainiosti tyydyttämään vapaa-ajan vapaaehtoinen kommunikaatio itse valitussa seurassa. Himoitsemani arvostuksen ja tunnustuksen luonteen sekä lähteiden suhteen olen puolestani sen verran kranttu, että se tarve tuskin voisi realistisesti ajatellen ikinä palkkatyökontekstissa tyydyttyä, joten eipä tulisi mieleeni sitä sieltä lähteä hakemaan.

Minulle palkkatyössä on käytännössä jotain mieltä vain sikäli kuin se vähintään melko hyvin täyttää kriteerit 1 ja 5. Nämä järjestyvät vieläpä siten, että juuri usko työn tulosten arvoon ja vaikuttavuuteen on minulle ehdottomasti ensisijainen ja paras syy kannustaa itseni tekemään palkkatyötä (eli jotain sellaista, mihin en koe välitöntä sisäistä tarvetta tai henkilökohtaista kutsumusta). Älylliset haasteet voivat kyllä tietyissä tapauksissa huomattavastikin kompensoida työn tuloksiin liittyvän mielekkyyden puutetta.

Tunnistan kyllä täysin palkkatyömuotoisen toiminnan houkuttavuuden silloin, kun on kaipuu saada tehdä jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä ja/tai älyllisesti haastavaa. Periaatteessa juuri suuren organisaation osana voi päästä tekemään jotain sellaista, mikä oikeasti vaikuttaa johonkin maailmassa - ja palkkatyö on helpoin tapa päästä suuren organisaation osaksi. Ulkoapäin asetetut tehtävät usein myös kaikkein parhaiten pakottavat opettelemaan uutta ja menemään oman osaamisensa rajoille. Silti työntekomotivaatioksi ei oikein riitä, että kriteerit 1 ja 5 tyydyttyvät työssä edes vähän paremmin kuin realistisimmassa vaihtoehtoisessa skenaariossa, joka lienee vetäytyminen omaehtoiseen puuhasteluun sosiaaliturvan varassa. Tämä minimiehto kyllä täyttyy aika helposti. Omaehtoiseen puuhasteluun työmarkkinoiden ulkopuolella liittyy kuitenkin yksi suuri houkutin, jota ei palkkatyössä voi saavuttaa: siinä saa käyttää aikansa johonkin, mihin on välitön sisäinen tarve ja henkilökohtaista kutsumusta. Käytän epäilyttävää mutta totta fraasia: saa tehdä jotain mitä tehdessään kokee toteuttavansa itseään. En osaa mieltää tätä itsen toteuttamista sellaiseksi velvoittavaksi kutsumukseksi, joka itsestäänselvästi käy kaikkien muiden motiivien yli. Jotain oikeasti arvokasta minun pitää kuitenkin saada vastineeksi, jotta siitä luovun.

Kenties mahdollisuuden itsensä toteuttamiseen olisi voinut lisätä myös yhdeksi mahdolliseksi palkkatyön motiiviksi listan alkuun, sillä muutamat onnekkaat epäilemättä saavat palkkaa siitä, että tekevät jotain, mitä he oman sisäisen olemuksensa pakottamana ja mitään rationaalisia motiiveja kyselemättä tekisivät joka tapauksessa vähintään vapaa-ajallaan. Tällainen lienee kuitenkin harvinaista eivätkä vahvasti tämän idean ympärille rakentuneet työmarkkinat olisi missään mielessä mahdolliset.

Millaisia organisaatiorakenteiden tulisi olla jotta palkkatyö olisi houkuttelevaa myös vahvasti juuri viidennen kohdan motivoimien työntekijöiden näkökulmasta? Ihannemalli on tämä: työntekijälle annetaan tietyt kehykset, joissa työ tulee tehdä ja vastineeksi hän saa lupauksen, että jos hän vain pysyy näissä kehyksissä ja tekee työnsä riittävän hyvin (mitattuna yksilöidyillä kriteereillä a, b ja c), työn tuloksia hyödynnetään vähintään tavalla x, kenties myös tavalla y tai z.

Viimeisimmän työpätkän kokemukset muistuttivat minua taas asiasta, joka on toki tullut vastaani jo montaa kertaa aiemminkin: tämän ihannemallin mukaan ei käytännössä missään toimita. Yritin epätoivon vimmalla saada selville, mitä ihmettä minun kannattaisi alkaa tehdä, jotta joku voisi antaa minulle varman ja selkeän lupauksen, että se mitä saan aikaan, tosiaan otetaan käyttöön. Olin valmis kompromisseihin, valmis tekemään älyllisesti ja sosiaalisesti äärimmäisen epäpalkitsevaa työtä, kunhan vain voisin tehdä jotain, mikä varmuudella ei mene täysin hukkaan. Tempoilin siinä sitten holtittomasti sinne tänne sen mukaan, minkä milläkin hetkellä tulkitsin jonkun tahon ”varmaksi ja selkeäksi lupaukseksi” jostain. Vasta varsin myöhään aloin ymmärtää sitä itsestäänselvyyttä, että vahvasti keskitetyssä organisaatiorakenteessa kaikkien muiden paitsi muutaman avainhenkilön lupaukset ovat joka tapauksessa aivan yhtä tyhjän kanssa. Koska kyseiset avainhenkilöt ovat luonnollisestikin kiireisiä eikä heitä jaksa kiinnostaa kaiken maailman näpertely, jota suorittavalla portaalla tehdään, heiltä ei voi saada etukäteislupauksia mihinkään. Heidän valtansa on lähinnä vain valtaa milloin tahansa tehdä tyhjäksi kenen tahansa tekemä työ sen kummemmin selittelemättä tai neuvottelematta, eikä tätä valtaa voi mitenkään poistaa tai hallita. Käytännössä työntekijän olisi siis tällaisessa organisaatiorakenteessa mielekkäästi toimiakseen kyettävä täydelliseen välinpitämättömyyteen sen suhteen, saavatko ne prosessit, joihin hän on osallinen, ikinä mitään konkreettista hyvää maailmassa aikaan.
 
Työntekijä, joka haluaa vain rahaa, sosiaalista tunnustusta ja menestystä urallaan, tulee tietysti asian kanssa toimeen. Hänelle ei ole mikään katastrofi, kun pomo tulee ilmoittamaan, että ihan mahtavaa työtä olet kyllä sinänsä tehnyt, mutta koska dynaamisen ja ketterän yrityksemme täytyy reagoida nopeasti muuttuneisiin markkinatilanteisiin, hautaammekin nyt hyvässä hengessä mappiin Ö tämän projektin, jonka parissa olet viimeiset viisi vuotta puurtanut – ja nyt pääset mukaan tähän seuraavaan juttuun... 

Minulle tuollainen tilanne luultavasti olisi jonkinasteinen katastrofi. Juuri siksi en olekaan ikinä kuvitellut soveltuvani töihin yksityiselle sektorille, jossa markkinatalous toimintaympäristönä johtaa juuri kaiken ennustettavuuden ja suunnitelmallisuuden romuttumiseen. Mutta nyt ei ole hierarkioita ja selkeitä henkilökohtaisia reviirejä enää oikein julkisellakaan sektorilla ja se on tietenkin puhtaasti poliittinen päätöksenteon tulosta.

Täysin samat organisaatiorakenteen piirteet, jotka ovat omiaan turhauttamaan työpanoksensa hukkaanvalumisesta huolestuneita (eli 5-tyyppisesti motivoituneita) työntekijöitä, ovat omiaan myös rajaamaan mahdollisuuksia kehittää omaa työtä älyllisesti antoisampaan suuntaan (niin että kohta 1 maksimaalisesti tyydyttyisi). Tämä tapahtuu pääasiallisesti kommunikaation estymisen kautta.

Älyllisesti antoisa työnteko yleensä edellyttää mahdollisuutta keskustella oman työn sisällöistä yksityiskohtaisesti muiden kanssa: kysellä neuvoja, jakaa informaatiota, etsiä yhdessä parhaita tietolähteitä. Tämä onnistuu erittäin huonosti organisaatiossa, jossa työntekijöille ei ole pyritty antamaan mitään omia – edes pienen pieniä – vallankäytön reviirejä ja autonomian piirejä. Tällöin kaikki triviaaleja pikkuasioitakin koskeva valta on muodollisesti jollakulla, joka ei mitenkään ehdi sitä käyttää, ja koska triviaaleissa pikkuasioissa on joka tapauksessa tehtävä päätöksiä, nämä päätökset käytännössä tehdään puolihuomaamattomasti periaatteella ”se saa päättää, jolla luontaista auktoriteettia”.

Ihmiselle, jolla ei ole luontaista auktoriteettia (eikä minkäänlaista halua ryhtyä kilpailemaan kokonaisesiintymisensä vakuuttavuudessa niiden kanssa, joilla sitä on), jokainen työhön liittyvä näennäisen tasa-arvoinen kommunikaatiotilanne on näissä oloissa aina potentiaalinen uhka. Joku muu, jolla on ihan yhtä vähän muodollista valtaa kuin hänellä itsellään, saattaa milloin tahansa ujuttautua hänen reviirilleen ja kaapata luontaisella auktoriteetillaan oikeuden tehdä myös hänen työnsä sisältöjä koskevat päätökset. Kommunikaatiotilanteet muuttuvat arvovaltakamppailuiksi, joissa pätevät arvovaltakamppailun säännöt. Jo neuvon kysyminen kollegalta on riski: jollei neuvonkysyjä tottelekaan neuvonantajan neuvoa, tämä saattaa tulkita sen loukkaukseksi luontaista auktoriteettiaan kohtaan ja alkaa kostoksi viskellä kapuloita rattaisiin.

Jollei usko pärjäävänsä epämuodollisissa arvovaltakamppailuissa (tai inhoaa niitä muuten vain), on tällaisessa organisaatiorakenteessa varminta tehdä vain kaikessa hiljaisuudessa omiaan: kun ei kerro kellekään, mitä on tekemässä, eivät ulkopuoliset tule tekemisiä sörkkimään. Vaivihkaa tekemänsä päätökset kannattaa pitää kollegoilta salassa siihen asti, kunnes on saanut hankittua työnsä tuloksille virallisen siunauksen jostain kaukaa ylätasolta. Paitsi että työstä häviää ei-kilpailullisen kommunikaation tyrehtymisen myötä intellektuaalisesti kiinnostavin ja opettavaisin sisältö, tulee tietysti myös tehtyä huonompaa työtä, kun muilla työyhteisön jäsenillä oleva informaatio jää hyödyntämättä.

On aika perverssiä, että juuri ne organisaatiorakenteiden ja johtamisjärjestelmien kehittäjät, jotka kaikkein pidäkkeettömimmin ovat muuttamassa kaikkia arjen horisontaalisia kommunikaatiotilanteita kilpailutilanteiksi (ja siinä sivussa ajamassa kaikki kilpailuhaluttomat nököttämään hiljaa omissa kammioissaan), ovat juuri niitä samoja, jotka kaunopuheisimmin saarnaavat muka kommunikaation ja jakamisen ja joukkoälyn puolesta.

Kuitenkin tuo edellä kuvaamani prosessi on niin ilmeinen, että varmasti organisaatiouudistajat tosiasiassa tietävät nimenomaan vievänsä edellytyksiä vapaalta kommunikaatiolta – toisin sanoen tietävät kyllä varsin hyvin, etteivät selkeät yksilökohtaiset reviirit ja työnkuvat ja vastuut suinkaan asetu vastakkain vapaasti virtaavan kommunikaation kanssa, vaan ovat sen välttämätön edellytys.

Nähdäkseni avoin, tasa-arvoinen, vilpittömän uteliaasti aiheeseensa suhtautuva ja asiassa pysyvä keskustelu on mahdollista vain seuraavissa tilanteissa: A) Jos keskustelun lähtökohtana on puhtaan teoreettinen mielenkiinto aiheeseen eikä keskusteluun liity mitään konkreettista päätöksentekoa, B ) Jos roolitus kyseiseen keskusteluun liittyvän päätöksenteon osalta on alusta asti selvä: toinen tekee päätöksen ja toinen antaa tietoa ja suosituksia, joita päätöksentekijä harkintansa mukaan hyödyntää. Jälkimmäisessä tapauksessa neuvonantajaroolissa oleva tietää turhaksi yrittää vaikuttaa vastapuoleen millään muulla kuin parhaan argumentin pakottavalla voimalla ja päätöksentekijäroolissa oleva puolestaan uskaltaa rauhassa kuunnella epämieluisatkin argumentit loppuun asti, kysellä lisää ja perehtyä myös omia näkökantojaan kyseenalaistavaan informaatioon; hänhän tietää, että keskustelu on vain keskustelua eikä kukaan uhkaa hänen oikeuttaan tehdä päätös ihan millaisin perustein tahansa.

Minä, sairaus, lääkärit (taas)

Kaikkien aikuisten syvästi paheksumat kysymykset tyyppiä "olisitko mieluummin sokea vai kädetön? entä kuuro vai jalaton?" ovat minusta aina olleet ihan hyviä ja paikallaan. Osa ihmisistä on mieluummin yhtä ja osa toista; vastaus kertoo jotain oleellista. Minä lienen ihminen, jota esimerkiksi ajatus ihmismäisen ulkonäön menetyksestä tai pyörätuolisidonnaisesta elämästä pelottaa keskimääräistä vähemmän, mutta jota ajatus jokaisesta menetetystä elinvuodesta kauhistuttaa keskimääräistä enemmän.

Kukaan ei ole terve ikuisesti, joten sokeus, kädettömyys, kuurous ja jalattomuus ovat täysin realistisia tulevaisuudennäkymiä kaikille. Niitä on silti enimmäkseen aika helppo välttää ajattelemasta. Niinpä tällaiset konkreettiset pahaa ennakoivat löydökset sysäävät aika väkivaltaisesti omien peruspelkojen äärelle. Huomaan, ettei minua tässäkään jaksa kiinnostaa juuri mikään muu kuin tieto jyrkästi lisääntyneestä sydän/keuhkoperäisen kuoleman riskistä ja siitä, miten sen voisi välttää. (Tai selittää pois.) Toki ymmärrän, että minua voisi teoriassa kiinnostaa, sillä onhan sairauden mahdollisten ilmentymien valikoimassa kaikenlaista: on kipuja ja särkyjä ja haavaumia, on syömiseen liittyviä ongelmia, on ihomuutoksia, joiden ulkonäöllistä kauhistavuutta moniaalla korostetaan. Varmaan moni painottaisi minua enemmän niiden merkitystä verrattuna tuohon lisääntyneeseen sydän/keuhkoperäisen kuoleman riskiin.

Ainakin on oudon vaikea kommunikoida lääkärien kanssa, ikään kuin kokisin tiedot riskeistäni heidän mielestään jollain hyvin perustavalla tavalla väärin.

Olen nyt myös selvästi löytämässä kyvyn jäsentää tilannetta myös "minä vastaan maailma"- tyylisin vastakkainasetteluin. Ilmeisin tällainen jäsennys on minun kehoni vastaan homeet. Olen esimerkiksi hankkiutunut eroon kaikista vaatteista, joita muistan käyttäneeni työskennellessäni siellä hometoksiinipesässä. Niitä oli paljon. En tiedä oliko teko missään mielessä järkevä, tuskinpa, mutta se tuntui hyvältä.

Kun työterveyshuolto tuuppasi minut sylistään kylmään maailmaan, alkoi syntyä myös jäsennys minä vastaan lääkärit. Ensikosketus terveyskeskukseen oli aika karu. Lääkäri käytti arvokasta vastaanottoaikaa siihen että luki ääneen ruudultaan niitä samoja tekstejä, jotka tulevat googlestakin ensimmäisten osumien joukossa. Kommunikaatio ajautui kummille raiteille: lääkäri ei suostunut keskustelemaan muusta kuin minusta yksittäistapauksena ja minun konkreettisista oireistani ja niistäkin vain siltä kannalta miten ne saisi pois, ei siltä kannalta mitä ne kenties kertovat sisälläni käynnissä olevien prosessien luonteesta. Ja eihän minulla tällä hetkellä ylipäätään ole mitään fyysisiä oireita, jotka millään häiritsisivät elämääni.

Lääkärinajat ovat niin lyhyitä, että kun kommunikaatio alkaa mennä perusteellisesti pieleen, ei siinä välttämättä ehdi tehdä tarpeellisia korjauseleitä. Kuten sanoa painokkaasti: ”En ole täällä oireiden vaan löydösten tähden. Kun minulle nyt lätkäistiin tämmöinen diagnoosi, niin haluan tietää mitä se elämäni kannalta milläkin todennäköisyydellä tarkoittaa. Jos et periaatteessa halua vastata kysymyksiini tästä sairaudesta yleisesti, toivon, että kertoisit miksi ne ovat väärin muotoiltuja. Jos taas et vain osaa vastata niihin, toivon että lähetät minut jonkun sellaisen luo, joka osaa. Ja jollei kalliiden erikoislääkärien aikaa ole lupa käyttää pelkkään puhumiseen, niin lähetä minut sitten edes mielenterveyspuolelle saamaan rauhoittavia ja unilääkkeitä, jotta selviän yksin kaiken internetistä löytämäni informaation ja disinformaation kanssa.”

Tämä puheenvuoro jäi kuitenkin pitämättä; vastailin kiltisti sekaviin ja epärelevantteihin kysymyksiin erilaisista fyysisistä tuntemuksistani, kunnes aika loppui ja minut hätistettiin ulos huoneesta.

”Älä sitten googlaa tätä”, sanoi reumatologi silloin lähes kuukausi sitten diagnoosipaperia ojentaessaan. Älytön ohje, etenkin kun sen yhteydessä ei esitelty mitään vaihtoehtoisiakaan tiedonhankintakanavia. Vaikea kuvitella, että kukaan tuon neuvon saanut ikinä noudattaisi sitä. Luultavasti se onkin vain lääkärien epäsuora ja vastuuta pakoileva tapa vihjata, että tilanne ehkä on vakavampi kuin voisi luulla ja että omatoiminen tiedonhankinta voisi olla paikallaan.

Sen, etten ollut terveyskeskuslääkärin vastaanotolla minkään oireiden tähden, olisi luullut ilmenevän etukäteen toimittamistani papereista. Mutta ei siellä oltu kiinnostuneita mistään papereista, ei testitulosnivaskoistakaan. Terveyskeskuslääkäri lähetti minut uudestaan kaikkiin niihin samoihin peruskokeisiin, joissa jo olin ollut ja joiden tuloksissa ei ollut ollut mitään vikaa. Näinkö siellä aina suhtaudutaan sellaisten tutkimusten tuloksiin, jotka on menty tekemään ilman terveyskeskuslääkärin nimenomaista ennakkolupaa? Ei ihme jollei julkisessa terveydenhuollossa ole varaa mihinkään muuhun kuin perustutkimuksiin, jos kerta muualla tutkimuksissa olleille periaatteessa tehdään samat perustutkimukset toiseenkin kertaan. Väärältä taholta saamaani diagnoosiakaan ei kuulemma oikein voi pitää varsinaisena diagnoosina.

Alan aavistella, mitä terveyspalveluiden kahtiajako käytännössä tarkoittaa työterveyden ulkopuolella olevien kannalta. Kun on kyse jostain vähänkin huolestuttavammasta, ihmiset hakeutuvat terveyskeskuslääkäriaikaa odottaessaan omalla rahallaan tutkimuksiin yksityiselle puolelle (ihan vain koska ovat epätietoisuudesta sen verran stressaantuneita, etteivät jaksa sitä tiedon odottelua) ja sitten myöhemmin samat tutkimukset tehdään toistamiseen julkisella puolella, jotta saadaan sellaisia tuloksia, jotka kelpaavat virallisten jatkotoimintapäätösten tekemiseen.

Toivottavasti olen saanut asiasta väärän kuvan.

No, vaikka en olisikaan, tämä on tietysti nykyjärjestelmän ongelmista pienimpiä. Jännä silti löytää yhä uusia syitä, joiden vuoksi väite, että kaikki yksityiset terveyspalvelut vähentävät vastaavasti  julkisen järjestelmän kuormitusta (ja että näin siis kaikki voittavat), on epätosi.

Henkilökohtaista

Sain keskiviikkona kuulla reumatologilta, että veressäni on korkea pitoisuus sellaista tumavasta-ainetta, joka viittaa tiettyyn autoimmuunisairauteen. Sairauden nimi ei kuulostanut ennestään tutulta; mihinkään sellaiseen en ollut varautunut. Lääkärissä olin pelkkien nivelkipujen tähden. Olin toki luonteeni mukaisesti varautunut pahimpaan ja googletellut erilaisia systeemisiä reuma- ja sidekudossairauksia heti saatuani tietää, että aiemmat verikokeeni viittaavat epämääräisesti sellaisten suuntaan. En kuitenkaan ollut pysähtynyt tämän sairauden kohdalle: sen laaja-alaisessa ja yksityiskohtaisesti kuvaillussa oireistossa ei ollut mitään minulle ennalta tuttua, ei mitään minkä olisin voinut liittää niihin vaivoihin joita ylipäätään muistin itselläni ikinä olleen. Vaikka jossain sivulausessa olikin mainittu nivelkivut tyypillisiksi alkuvaiheen oireiksi, niiden muiden huomattavasti erikoisempien oireiden joukossa se ei todellakaan kiinnittänyt huomiota.

Reumatologi määräsi minut monenlaisiin sisäelintutkimuksiin ja seurantaan mutta korosti samalla, ettei minulla tosiaankaan näyttänyt olevan mitään niistä oireista, joita olisi verilöydösten perusteella kuulunut olla. Nyttemmin olen ehtinyt hankkia asiasta sen verran tietoa, että ymmärrän miksi: vasta-ainetyyppini viittaa poikkeuksellisen spesifisti juuri tuohon yhteen tautiin ja siinä tumavasta-aineita voi esiintyä jo vuosia ennen oireiden alkamista. Käytännössä ainoa epäselvä asia on, koska varsinaiset oireet alkavat ja miten nopeasti ja miten pitkälle sairaus etenee. Siihen taas ei ole mitään ennustettavaa kaavaa.

Tilanne on järjetön. Minua kuukausia vaivanneet nivelkivut ovat helpottaneet ihan viime viikkoina, joten tällä hetkellä tunnen oloni terveeksi, niin terveeksi kuin nyt olen ylipäätään ikinä tuntenut. Mutta en ole terve, en ole terve edes siinä tapauksessa, että maksa-arvot ja munuaiset ja keuhkot ja sydän osoittautuvat täysin kunnossa oleviksi.

Ei tunnu että oikein mikään on entisellään.

Ajatusta itsellä olevasta autoimmuunisairaudesta on psyykkisesti vaikea kestää. Tai ehkä vaikea on kestää ajatusta mistä tahansa sairaudesta, joka alkaa juuri silloin, kun on pitkään tuntenut olonsa lannistuneeksi ja itseensä tyytymättömäksi. Sairastumista sellaisessa tilanteessa on vaikea nähdä viattomasti huonona onnena, ulkoisena sattumuksena. Olisinko sairastunut (ts. alkanut kehittää näitä vasta-aineita omia tumiani vastaan), jollen olisi ollut niin itseeni tyytymätön ja lannistunut? Miksi en varjellut itseäni olosuhteilta, jotka saivat minut itseeni tyytymättömäksi ja lannistuneeksi? Olisin voinut varjella. Olen esimerkiksi viimeiset pari vuotta tehnyt päivittäin työtä, joka tuntuu enimmäkseen tyhmältä ja nöyryyttävältä, työtä jonka tulosten todennäköiseen hukkaanvalumiseen suhtaudutaan välinpitämättömästi ja jota sitä paitsi voisi tehdä ihan kuka tahansa minimaalisessa mielessä jotakuinkin normaaliälyinen ihminen. Miksi jäin sinne vaikka turhauduin?

Ainakaan en voi syyttää ystäviäni siitä, etteivät he kannustaneet minua lähtemään pois paskaduunista jossa en viihdy; en nimittäin sanonut kenellekään, että se on paskaduuni enkä viihdy siellä. Jos joku alkoi oma-aloitteisesti vihjailla jotain siihen suuntaan, rupesin heti selittelemään miten paljon työstä löytyi kiinnostaviakin puolia; toki minä osaan suhtautua ihan mihin tahansa olosuhteeseen henkilökohtaisena oppimisprosessina ja itsereflektion inspiroivana alustana. Jos on pakko.

Minusta tuntuu kuin tämä sairaus olisi jonkinlainen hinta yrityksestäni teeskennellä näkeväni itseni niin sanotusti realistisessa valossa, yrityksestäni sopeuttaa minäkuvaani ulkomaailman kuvaan minusta. Tässä melkein nelikymppisenä ajattelin yrittää vihdoin niin sanotusti aikuistua eli ainakin ulospäin teeskennellä muka hyväksyväni tulkinnan, etten enää voi olla uskottavasti tulossa joksikin tai vaatia sillä perusteella moraalista erityisoikeutta saada rauhassa tehdä omaehtoista ja hyödytöntä ajatustyötä kiinnostavien aiheiden parissa.

Yleisten väitelauseiden muotoon asetettuna ajatus ahdistuneisuuden ja tukahdutettujen tunteiden kausaalisesta roolista sairauksien synnyssä (ja tämän kääntöpuolena positiivisen asenteen kausaalisesta roolista niitä parannettaessa) on jotakuinkin aina vastenmielinen ja palvelee jotain poliittisesti epäilyttävää tarkoitusperää. Mutta en oikeastaan kykene yhdistämään viime päivinä kokemaani ”olen itse vastuussa tästä” -tunnetta kysymykseen siitä, millaisia yleisiä väitelauseita olen valmis hyväksymään. Enkä tiedä missä määrin edes tässä yksittäistapauksessa oikeasti uskon minkäänlaisen kausaalimekanismin olemassaoloon. Kai tämä enimmäkseen on jotain ihan muuta: takertumista liian vahvojen metaforien ja liian houkuttavien rakenteellisten homologioiden verkkoon, uppoamista maagiseen ajatteluun, maailmaan jossa autoimmuunisairaus luontevasti näyttäytyy mielen itseään kohtaan suuntaaman aggression ja väkivallan materiaalisena heijastumana: mieltä jäljitellen kehokin hyökkää itse itseään vastaan. Tällä hetkellä pelkään myös irrationaalisesti omaa sairauden pelkoani, jota en koe pystyväni kontrolloimaan: minusta tuntuu, että että jos liikaa pelkään saavani tiettyjä oireita, tuotan ne siinä sivussa psykosomaattisesti itse itselleni, en valeoireina vaan oikeasti, sen autoimmuuniprosessin kautta.

Olen kuvitellut, että tällaisissa tilanteissa itsensä kokisi olosuhteiden voimattomaksi uhriksi, mutta pelottavinta on, että siltä tämä nimenomaan ei tunnu, ei ollenkaan. Tunnen olevani täynnä itselleni tuntematonta voimaa, jonkinlainen keskenään taistelevien voimien sotatanner ja samalla kaiken minussa tapahtuvan syy ja lähde. Taistelun osapuolista mikään ei sijaitse puhtaasti tietoisuudessani, eikä mikään niistä myöskään ole vieras ja ulkopuolinen, kaikki ne ovat pinnanalaista minua ja niiden välille minun olisi osattava luoda rauha, olisi osattava integroida taistelevat elementit toisiinsa jossain tietoisuuden ulkopuolella.

En oikeastaan edes tahtoisi osata suhtautua tähän järkevästi, siis kiistämällä olevani vastuussa mistään tuollaisesta integrointitehtävästä. Tahtoisin vain osata luottaa siihen, että vaisto kertoo kyllä mitä tehdä. Mutta vähän väliä lipsun yrityksiin käyttää magiaa rationaalisesti. Hädissään mieli tuottaa kömpelöitä ratkaisuja; se haaveilee kliseisesti yhteisen vihollisen yhdistävästä voimasta. Jos osaisi syyttää tilanteesta jotain muuta kuin nykyistä tai edes mennyttä itseään, saisiko ulkopuoliseen kohteeseen suuntautuva viha elimistönkin hyökkäämään ensisijaisesti jotain muuta kuin itseään vastaan?

Tässä tapauksessa myös vihan ja katkeruuden kehittämiselle olisi teoriassa kaikki ainekset ja edellytykset kasassa. Tämäkin palautuu työhöni: oireiden alkaessa työskentelin rakennuksessa, jossa tiedetysti on hometta ja sisäilmaongelmia. Työskentelin jonkin aikaa jopa tiloissa, joita oltiin poistamassa käytössä juuri sisäilmaongelmien tähden. Tämä toki osoitti minulta huomattavaa henkilökohtaista typeryyttä: en edes yrittänyt kieltäytyä, sillä toisin kuin monet muut, en saanut kyseisissä tiloissa mitään välittömiä hengitystieoireita. Silti selvää on, että myös työnantajaorganisaatio on tässä tapauksessa hoitanut huonosti työsuojeluvelvoitteensa, ihan riippumatta siitä, onko sairastumisellani tosiasiassa jokin yhteys fyysisiin työoloihin (mitä taas ei käytännössä voi mitenkään selvittää). Mutta tämä on järkiperäinen havainto; en saa siihen mitään tunnetta mukaan tai pysty vilpittömästi uskomaan, että sellaisella tunteella olisi tervehdyttävä vaikutus. 

Jotkut asiat onneksi tuntuvat selviltä ajattelematta. Nyt pitää kävellä paljon tuulessa. Pitää ehdottomasti alkaa kirjoittaa. Mieluiten pitää kirjoittaa oman kovalevyn lisäksi välillä jonnekin muuallekin, esimerkiksi herättää henkiin kuollut blogi. Viime päivinä en ole kyennyt ajattelemaan juuri muuta kuin tätä yhtä asiaa, joten olisi ollut valheellista ja teennäistä aloittaa millään muulla aiheella. Voi olla että tämä on se aihe, josta minun on pakko kirjoittaa jatkossakin, voi olla että ei ole. Mutta aiheita on.

Esseeminien tunne-elämät vertailussa ja ohjelmanjulistus uudelle esseeromaanille

Taannoisessa esseekeskustelussa vieläkin pysyäkseni: mietityttämään jäivät myös heitot mahdollisesta uuden lajityypin eli esseeromaanin noususta. Tällaista ilmiötä on ennustanut ja kaivannut ainakin Tommi Melender useassakin yhteydessä, mm. Mitä essee tarkoittaa? -kirjaseen sisältyvässä esseessään. En tiedä, mitä Melender oikeastaan esseeromaanilla tarkoittaa, antamiensa esimerkkien perusteella luultavasti jotain melko laajaa ja epämääräistä, mutta minulla itselläni sattuu olemaan aika selkeä ja spesifi visio siitä millaista esseen ja romaanin rajoilla liikkuvaa tekstiä tahtoisin lukea, joten kerronpa sen tässä.

Minusta uutta esseeromaania kannattaisi lähteä rakentamaan pikemmin fiktionalisoimalla esseegenreä kuin esseistämällä romaanigenreä. Tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa saisi tarkoittaa narratiivisten elementtien lisäämistä esseeseen, juoni nyt muutenkin tylsintä romaanitaiteessa. Haaveilemanilaisen uuden esseeromaanin fiktionaalisuus ilmenisi narratiivisuuden sijaan siinä, että monien esseistien jo nytkin fiktiivisiksi julistamista esseeministä tulisi entistä uskottavammin fiktiivisiä. Eseeromaani olisi siis monologimuotoinen essee, jonka joku ehkä voisi kirjoittaa. (Paino sanoilla joku ja ehkä.) Luulen että ideani tarkempi avaaminen vaatii hieman alustusta siitä, miten esseegenren ylipäätään näen. Siksipä seuraa hieman uusiin kotimaisiin esimerkkeihin tukeutuvaa tyypittelyä siitä, millä eri tavoin esseeminät (fiktiivisyysasteestaan riippumatta) voivat suhteutua tunneilmaisuun ja millaisia tunnesiteitä lukija voi näihin esseeminiin muodostaa.

Alalaji 1: analyyttinen tunnepuhe

Anu Silfverbergin taannoinen Luonto pakastimessa oli mielestäni paitsi nautinnollinen lukukokemus myös kiistattomasti esseekokoelma käsitteen perusmerkityksessä. Ne jotka väittävät sen koostuvan sanomalehtikolumneista eivät luultavasti ole edes lukeneet koko kirjaa, jossa niille kolumneille on jo tapahtunut aika paljon. Kieli oli ehkä vähän turhan journalistista eli yksinkertaista jopa minunkin makuuni, mutta ajatukset eivät olleet. Kirjan arkkitehtuurikin oli oikein hyvä, parhaat palat keskellä. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksi kirjan vastaanotossa toistuvasti korostettiin, että juuri Silfverberg on kotimaisessa nykyesseistiikssa se, joka on pannut rohkeasti tunteensa peliin ja tuonut tunteet näkyviin. No, toki hän itse esipuheessa ilmoittaa tehneensä jotain sinne päin, mutta oma suora kokemukseni oli ihan vastakkainen: Silfverbergin teksti tuntui omassa genressään suorastaan poikkeuksellisen älylliseltä ja analyyttisen epätunteelliselta.

Silfverberg toki nimeää vähän väliä erilaisia itsessään havaitsemiaan tunteita, mutta tällainen puhetapahan vain kertoo, että ei kyseisiin tunteisiin niin vahvasti samastu, etteikö pysty niitä itsereflektiivisesti analysoimaan ja selittämään. Vaikka kirjoittajan näkökulmasta olisikin välillä oltu jonkin nolostuttavan intiimin asian äärellä, tekstin itseanalyyttinen sävy ei vedä lukijaa nolosteluun mukaan. Tunnetason samastuminen ei tällaisen tekstin lukijassa ilmene haluna reagoida esseistin tunteisiin vaan haluna päästä käymään älyllistä keskustelua kirjoittajan kanssa: kysyä tarkennuksia ja ehdottaa uusia kontekstointeja käsitellyille ilmiöille.

Mutta mikä Silfverbergin esseeminän tunne-elämään samastumisen saa esimerkiksi minun tapauksessani aikaan? Yhtäältä varmastikin se, että kirjoittajan itsesuhde on tuttu, hän suhtautuu tunteisiinsa samalla tavalla refleksiivisesti kuin minäkin omiini. Toisaalta tuttuus kuitenkin perustunee lähes yhtä paljon esseiden sisältöön kuin muotoon: siihen että voin ymmärtää hänen kuvaamiensa tunteiden syntyvän hänen kuvaamissaan tilanteissa. Tämä tulee ilmeiseksi, kun vertaan Silfverbergin Luontoa pakastimessa toiseen tunne-erittelevää tunnepuhetta sisältävään esseekokoelmaan, Jaana Seppäsen Carmenin silmiin. Seppänen kirjoittaa ihan miellyttävällä tyylillä mutta koko se tunnemaailma, jota hän kuvaa ja analysoi, tuntuu minusta vieraalta: en ollenkaan pysty samastumaan tunteisiin, jollaisia Seppänen kertoo tuntevansa. Sama epämääräinen vieraus vaivaa toki myös älyllisiä kysymyksenasetteluja: Seppänen yrittää (osin kyllä ihan ennenkuulumattomin eli selvästi itseajatelluin argumentein) suostutella minua eroon uskomuksista jollaisia minulla ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. En voi sanoa, että olisin osannut pitää Carmenin silmistä, tunneperäisten subjektiivisten kosketuskohtien puute sai tuntemaan itsensä jotenkin ulkopuoliseksi (pahimmillaan suhteessa ihmiskuntaan tai vähintäänkin suhteessa kirjan implisiittiseen kohderyhmään).

Alalaji 2: tunteiden ilmentäminen ja oirehdinta

Tervejärkinen analyyttisyys ei tietenkään ole mikään esseekirjoittamisen itsestäänselvä ideaali, ja oma viehätyksensä on myös tekstillä, joka ei tematisoi kirjoittajansa tunnereaktioita tarkastelun kohteeksi vaan ilmentää niitä suoraan. Mahdollisuus bongata tekstistä traumaattista oirehdintaa ja (näennäisen) itsetiedottomia projektioita tuo lukemiseen omanlaistaan virittyneisyyttä ja intensiteettiä. Tämä toki edellyttää, että lukija pystyy jossain määrin samastumaan yhtäältä tiedostamattomia traumoja hallitsemattomasti oirehtivaan olemistapaan yleisellä tasolla ja toisaalta erityisesti niihin nimenomaisiin traumoihin, joita kirjoitus ilmentää ja oirehtii. Samastumisvaatimus ei kuitenkaan käy kriteeriksi, jolla voisi erotella esseealalajeja toisistaan, sillä kuten edellä tuli esiin, myös analyyttinen alalaji edellyttää  jo valmiiksi olemassaolevaa tunne-elämällistä tuttuutta puhutellakseen.

Minun kohdallani esimerkiksi Timo Hännikäisen esseet täyttävät tekstin perustunneväritykseen ja peruspelkoihin samastumisen kriteerin, joten hänelle jotenkin automaattisesti antaa anteeksi sen, että hänen argumentaationsa on johonkin Sifverbergiin verrattuna todella sekavaa ja ristiriitaista ja tulvillaan omituisia implisiittisiä tosiasiaoletuksia. Antti Nylen puolestaan käyttää tätä kakkosalalajin kirjoitustekniikkaa täysin hallitun oloisesti ja elegantisti. Hän esimerkiksi leikkii koko ajan mittasuhteilla: objektiivisesti isot (tai tilastollisesti keskimäärin isoina pidetyt)asiat näytetään pieninä ja päinvastoin. On ihan kiinnostava huomata, että vaikkei aina edes kuvittele tajuavana mitä traumaa tai pakkomiellettä mikäkin mittasuhdevääristymä oirehtii (= esittää oirehtivansa), niiden äärellä syntyy silti vahva intiimiyden yleisvaikutelma. Sen voi siis luoda täysin mekaanisesti tietyin aika yksinkertaisin tekstuaalisin keinoin. Tällainen intensiivisyys on esteettisesti miellyttävää mutta isoina annoksina raskasta.

Tässä esseen alalajissa on se riski, että ne, joille esseistin oirehtimat pelot ja traumat ovat vieraita, reagoivat julkiseen oirehdintaan samastumisen sijaan ymmärtämällä: vetävät esiin keittiöpsykologisen käsitearsenaalinsa ja kuoliaaksisyleilevät esseistin palauttamalla kaikki hänen ajatuksensa hänen tunne-elämäänsä. (Tätä tuskin kukaan esseisti erityisemmin toivoo, mutta äärimmäiset tapaukset kuten Hännikäinen jo vähän houkuttavat omaakin sisäistä keittiöpsykologiani astumaan esiin.) 

Alalaji 3: tunne-elämän pitäminen taka-alalla

Kolmas alalaji ovat esseistit, jotka eivät puhu tunteistaan analyysin kohteina (osana havainnoitavaa maailmaa), mutta eivät myöskään millään täysin ilmeisillä ja läpinäkyvillä tavoilla oirehdi ja ilmennä niitä itse tekstissä, vaan onnistuvat säilyttämään puhtaan älyllisen perusvireen. Tätä lajityyppiä edustaa tyypillisimmillään tasapainoinen ja humaani, järkkymättömän maltillinen keskitien sovittelija loputtomine "yhtäältä näin mutta toisaalta noin" -jahkailuineen. Toisaalta saman alalajin sisään menevät myös yliälylliset, läpeensä ironiset ja kyynisyyteen taipuvaiset kaikelleilkkujat. Näitä molempia yhdistää voimakas oman suhteellisuudentajun esiin tuominen. Jotta vaikutelma menee läpi, pitää esseiden aihevalinnoissa pysyä melko sovinnaisilla linjoilla. Heti jos kaikelleilkkuja ottaa asiakseen ilkkua myös muiden silmiin lähes näkymättömälle hyttyselle, hänkin paljastaa henkilökohtaiset traumansa eli sen, että hänen subjektiivisiin silmiinsä kyseiset hyttyset näyttävät isoilta. Onnistuneita esimerkkejä kaikelleilkunnasta onkin esseistiikasta vaikea löytää, sillä se lipsahtaa helposti jossain kohdin oirehdinnan puolelle. Satunnainenkin tällainen lipsaus taas muuttaa helposti lukijan perusasenteen koko kirjoittajan tuotantoon: hän alkaa jäljittää oireita sieltäkin, missä oikeastaan hallitsee puhtaasti älyllinen logiikka. 

Kaikissa kolmessa tapauksessa esseeminä tunteineen voi olla fiktiivinen tai vähemmän fiktiivinen ja hänen edustamansa tunteenilmaisu- ja -käsittelytyyli  voi olla joko tietoisesti valittu tai sitten kirjoittajalleen se ainoa luonteva. Ja kuten olen yrittänyt tuoda esiin, kaikkiin kolmeen kuuluu sekä esseistejä, jotka puhuttelevat minua että niitä jotka jättävät kylmäksi: puhuttelevuuteen vaikuttaa selvästi enemmän esiin tulevien subjektiivisten tunnemekanismien sisältö kuin se suhtautuuko kirjoittaja subjektiivisiin tunnemekanismeihinsa niitä analysoiden, niitä oirehtien vai ne sivuuttamaan pyrkien.

Varsinaisen esseegenren paradigmaattiseksi malliksi kannattaisi ehkä ottaa näistä alalaji ykkönen, kun taas kakkonen on se, mistä uusi esseeromaani voisi lähteä liikkeelle (tähän palaan ihan kohta). Alalaji kolmosen - siis tämän älyllisen, suhteellisuudentajuisen ja tunteista vaikenevan - roolista minulla ei kuitenkaan ole harkittua käsitystä. Vaikutelmani on, ettei mitään kovin suurta menetettäisi, jos sen edustajat joko siirtyisivät kirjoittamaan esseealalajeja 1 ja 2 tai alkaisivat tehdä esseiden sijaan reilusti tiedettä/ tietokirjallisuutta.
 
Koska johdonmukainen tunne-elämän taka-alaistaminen vie lukijalta mahdollisuudet tunnesamastumiseen, tämä kolmas tyylilaji on molemmissa ilmenemismuodoissaan niin puhtaasti älyn varassa, että tällaisten esseiden on hyvin vaikea onnistua. Lukija ärsyyntyy, jos ehdotonta ideologista tasapuolisuutta teeskentelevissä toisaalta--toisaalta -pohdinnoissa on ideologisia vinoumia (yleensä tietysti on) tai jos mukaironiset nälväisyt eivät osukaan maaliin. Etenkin tasapainoisella toisaalta--toisaalta -pohdiskelijalla (jolta puuttuu emotionaalisen lisäksi myös esteettinen aseistus eli epärakentavalle kyynisyydelle kiistatta ominainen tyylikkyys) täytyy olla rajoitteidensa vastapainoksi todella kiinnostavaa sanottavaa ja hiottu kieli. Mutta ilman muuta tässäkin tyylilajissa voi kirjoittaa loistavasti.

Sitten vihdoin itse asiaan: se mistä siis lähtisin liikkeelle eseeromaanigenren rakentamisessa on mahdollisimman puhdas kakkostyypin essee, jossa omia tunteita ei analysoida tai nimetä, vaan epäsuorasti ilmennetään. Tällaista muotoa ei puhtaana edusta yksikään empiirinen esimerkki, sillä tosiasiassa kaikki oirehtijat myös analysoivat, paljonkin.

Jos tahdot kirjoittaa esseeromaanin tarkoittamassani mielessä, noudata seuraavanlaista tekniikkaa: Valitse itseltäsi joitakin tunne-elämän perustraumoja, psyykkisiä sairauksia ja perversioita eli ylipäänsä vahvan yksilöllistä kokemuksellista ainesta, joiden tahdot antaa kirjoittua esseeksi. Lähde liikkeelle sellaisista maailmaa koskevista käsityksistä, joihin näiden traumojen, sairauksien ja perversioiden tähden miltei uskot, ajatuksista joita miltei ajattelet - tai ehkä tosiasiassakin ajattelet, mutta vain hiljaa mielessäsi max kaksi minuuttia ennen kuin järjen ääni keskeyttää. Kokeile mitä tapahtuu, jos ajatuskokeenomaisesti et hyväksykään järjen äänen kehotusta lähteä etsimään näiden melkein-ajateltujen ajatusten alkuperää ajattelijan tunne-elämästä. Etsi perusteet maailmasta itsestään, rationalisoi reippaasti traumasi uskottavaksi teoriaksi maailmasta.

Esseeromaani tässä rajatussa merkityksessä ei ole romaani, joka sirottelee esseististä ainesta (eli kirjailijan aitoja subjektiivisia näkemyksiä) fiktion sekaan. Esseeromaanin juju olisi olla muodon kannalta tarkastellen kokonaisuutena pupuankka, joka olisi näkökulmasta riippuen joko puhtaasti essee (puhuisihan se koko ajan maailmasta, viittaisi jaettuun todellisuuteemme) tai puhtaasti romaani (oltaisiinhan koko ajan kuitenkin fiktiivisen hullun pään sisällä). Haasteena olisi kirjoittaa siten, ettei lopputulosta voisi lukea yksinomaisesti kumpanakaan. Kirjailija ei myöskään saa sirotella rauhoittavia lukuvihjeitä siitä, mitä kohtia tulee lukea esseenä ja mitä kohtia romaanina. Tavoitteena olisi, että lukija joutuu itse valitsemaan, mitä hullun sanomisista hän päättää pitää kiinnostavina teorioina maailman luonteesta ja mitä taas tietynlaisten traumojen muotokuvina. Hyvä esseeromaani nimenomaan pakottaisi lukijan piinallisen tietoiseksi siitä, että juuri hän itse päättää. Puhtaan monologimuotoista tekstiä  kirjoittamalla kirjailijan olisi kenties helpointa pitää tästä periaatteesta johdonmukaisesti kiinni.

Itselleen ominaisten hulluuden muotojen tutkiskelu ja liioittelu lienee sinällään sangen yleinen tapa kirjoittaa fiktiota. Esseeromaanin kuitenkin erottaisi tavanomaisesta romaanista se, ettei se lainkaan kuvaisi mitä tietynlainen (tiettyihin tunnepakkomielteisiin jumittunut tai joiltain luontenpiirteiltään äärimmäinen) ihminen voisi tuntea tai voisi tehdä tai millaisiin tilanteisiin hän voisi joutua. Sen sijaan fokusoitaisiin tiukasti siihen, mitä kyseisenlainen ihminen voisi ajatella maailmasta, miten hän voisi nähdä ilmiöiden keskinäiset riippuvuudet ja syy-seuraussuhteet ja millaisia teorioita hän rakentaisi kokemuksilleen selityksiksi, jollei lähtisikään etsimään niille selityksiä omasta itsestään (kuten me  psykokulttuuriin sosiaalistuneina tosiasiassa teemme).

Tähän tietysti voidaan esittää vastaväite, että nettihän jo on täynnä epärefleksiivisten hullujen kirjoittamia teorioita ja manifesteja, jotka esitetään juurikin teorioina ja manifesteina, ei fiktiona. Myönnän että niissä harvoin on mitään kovin kiinnostavaa tai kiehtovaa. Jotenkin silti uskon, että jos kirjailijat (jotka lienevät ihmisistä itsereflektioon taipuvaisimpia) tietoisesti kieltäisivät itseltään itsereflektion, saattaisi tämän koejärjestelyn kautta löytyä kiinnostavia, laadullisesti uudenlaisia hulluuden muotoja, jotka eivät koskaan laboratorio-olojen ulkopuolisessa luonnossa manifestoituisi.

Teoreettinen kiinnostukseni esseeseen ja sen kehityssuuntiin johtuu pitkälti siitä, että uskon haaveilemani esseeromaanin syntyvän todennäköisemmin esseen kuin romaanin mutaationa. Ainakaan uusissa kotimaisissa romaaneissa ei ole liiemmälti näkynyt merkkejä halusta rikkoa lajityyppien rajoja. Esimerkiksi esseeromaaneja kaipaavan Melenderin uusin (ja paras!) teos Lohtu on muotonsa puolesta ihan perusromaani, jossa en kykene näkemään mitään merkkejä sen kummemmin esseemäisydestä kuin myöskään tekijänsä ilmaisemasta vastenmielisyydestä romaanihenkilöihin samastumisen kautta lukijaan vaikuttavaa psykologista romaania kohtaan.

Vähän enemmän esseeromaanin suuntaan (ja mikä kiinnostavinta: kohti esseeromaania nimenomaan minun tarkoittamassani mielessä) menee Kristina Carlsonin William N. päiväkirja. Ja totta puhuen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja taitaa täyttää muodolliset kriteerit jotakuinkin yhtä hyvin kuin William N.: molemmat pysyvät monologimuodossa ja rakentuvat lähes yksinomaan sen varaan, että niissä kuvataan päähenkilön käsitystä maailmasta sellaisenaan; juoni ja tapahtumat ovat sivuosassa eikä minkäänlaista vuorovaikutuksen kuvausta esiinny. Carlsonista Kyrö poikkeaa oikeastaan vain siinä, että Mielensäpahoittajan ideologinen sisältö on silkkaa sovinnaista söpöstelyä. Mutta vaikka Mielensäpahoittajan asetelma sinällään on juuri se, josta hyvä esseeromaani lähtisi rakentumaan, niin kovin kaukana hyvästä esseeromaanista vielä ollaan; Antti Nylen on huomattavasti lähempänä. En sitä paitsi miellä esseeromaania tyyliksi, jolla kirjoitettaisiin William N:n ja Mielensäpahoittajan kokoisia pikku fragmenttikokoelmia: monologimaisen esseeromaanin häiritsevyys pääsisi parhaiten oikeuksiinsa kunnon järkäleessä, jossa vyörytettäisiin lukijan niskaan kerralla koko maailman selitys.

Jos näitä tällaisia on tietämättäni jo jossain kirjoitettu, niin antakaa ihmeessä lukuvinkkejä.