Kaappihumanistin närkästys

Katselin tuossa Wim Wendersin Berliinin taivaan alla. Teoriassa tiedän, että en ole mitenkään immuuni yleishumaanille söpöilylle, jossa romantisoidaan muutosta ulkopuolisesta tarkkailijasta osalliseksi; voisin periaatteessa hyvinkin viehättyä tuollaisesta tematiikasta ja estetiikasta. Mutta silti en pystynyt katsomaan elokuvaa kepeänä yleishumaanina söpöilynä, sillä jouduin jo alkuminuuteilla tuohtumuksen valtaan. Minusta on anteeksiantamattoman typerä ratkaisu esittää enkelit kuulemassa ihmisten ajatuksia. Sillä mitä ne sitten kuulivat? Antiklimaattista kyllä, ”ihmiset” ”ajattelivat” ihan tavallisella kielellä hyvin artikuloituja, syntaktisesti virheettömiä, ymmärrettäviä lauseita. Tämä seikka yksin riitti latistamaan koko asetelman: elokuvan ihmiset paljastuivatkin heti alkuun ihmisiksi korkeintaan erittäin vahvoissa lainausmerkeissä.

Tuohtumuksestani huomaan, että minulle ajatusten/merkitysten ei-kielellisen välittymisen teoreettinen mahdollisuus ja tosiasiallinen mahdottomuus ovat vakavia asioita par excellence. En kestä sitä, että aiheen kohdalla sortuillaan epä-älyllisen puolivillaisiin ajatusleikkeihin, edes harmittoman humanistisen söpöilyn merkeissä. Olen jollain tasolla rekisteröinyt tuohtumistaipumukseni ennenkin, sillä kyseisenlaiset ajatusleikit eivät tietenkään ole mitenkään harvinaisia. Pahimmassa tapauksessa ajatusleikit antavat ymmärtää, että mikäli ajatusten lukeminen olisi mahdollista, suurin ero verrattuna vallitsevaan tilanteeseen olisi se, että tuolloin välittyisivät ihmiseltä toiselle nekin ajatussisällöt, jotka nyt voidaan jättää strategisesti kertomatta tai joista kenties suoraan valehdellaan. Mutta jos kommunikaation kieliriippuvuus katoaisi ja kyseenalaistuisi, niin eiväthän siinä tietenkään välittyisi jouhevasti ainoastaan ne ajatukset, joita ei ehkä haluta tai jakseta verbalisoida (tai joiden verbalisoinnit käytännössä peittyvät kaikkeen ylimääräiseen hälyyn), vaan yhtä lailla myös ne ajatukset, joita ei osata verbalisoida tai joita ei edes voitaisi minkään olemassaolevan kielen avulla verbalisoida. Ja niitähän nyt kai kuitenkin pääosa ihmisen ajatuksista on.

Olen huomannut tulevani käytännössä useimmissa yhteyksissä vähiten väärin ymmärretyksi, kun väitän olevani äärimmäisen tiukka teoreettinen antihumanisti, joka ei usko "ihmisestä yleensä" voitavan sanoa yhtään mitään. Mutta kyllä on myönnettävä, että on minulla aika selkeä näkemys siitä, mikä ihminen pohjimmiltaan on: läpeensä kielellinen ja juuri kielellisyytensä vuoksi kosmisen yksinäinen olento. Ihmisen osa on tulla toimeen sen tosiseikan kanssa, että hänellä on mieli täynnä ajatuksia, jotka ovat hänen kielellisen kykynsä tulosta (eli sangen monimutkaisia/ abstrakteja ja näin ollen mahdottomia teoriassakaan välittää eteenpäin yleiseläimellisin ei-kielellisin keinoin), mutta joiden kaikki verbalisointiyritykset tuntuvat enimmäkseen epätyydyttäviltä ja -täydellisiltä. Telepaattisten keinojen puutteessa ihminen on tuomittu yrittämään artikuloida artikuloitumatonta, loputtomiin, siinä ihmisen traaginen kohtalo.

Tämä onkin sitten kaikki, mitä olen valmis väittämään ihmisenäolosta noin yleisesti. Vain poikkeustapauksissa tämä piiloinen ihmiskäsitykseni näyttäytyy edes minulle itselleni. En minä osaa provosoitua, jos ihmisestä puhutaan ikään kuin mitään traagista syvyyttä ei olisi. Mutta Berliinin taivaan alla ihan aktiivisesti rienaa piilokannattamani kaltaista humanismia. Se esittää kyvyttömyyden ymmärtää toisten ajatuksia muutoin kuin kielivälitteisesti nimenomaan ihmisen enkelistä erottavana piirteenä - mutta vain mitätöidäkseen samaan hengenvetoon täysin koko kysymyksenasettelun relevanssin. Yhtäältä mitätöidään ihmisen ihmisyys: näytetään, ettei ihmisellä olekaan mitään muita ajatuksia kuin lattean siisti sisäinen monologinsa. Toisaalta mitätöidään enkelin enkeliys: telepaattisilla kyvyillä on toki tietty näppärä cash value (ne tehostavat mukavasti enkelin empatiaominaisuuksia) mutta ei niistä mitään sen kummempaa seuraa. Ne eivät suista enkeliä hulluuteen tai muualle käsitettävyyden rajojen taa - kuten voisi tapahtuvaksi olettaa se, joka laillani uskoo juuri kokemuksen kielen armoilla olemisesta konstituoivan kaikkea inhimillisesti ymmärrettävissä tai kuviteltavissa olevaa yksilöyden kokemusta.

Kunhan hämmästelen

Niin kauan kuin muistan, on yksi spontaanin ihmetyksen aiheitani ollut se, etteivät ihmiset, joiden asuntojen ikkunat sattuvat sijaitsemaan kaupunkitilan kokonaisuuden kannalta visuaalisesti keskeisissä paikoissa, hyödynnä tätä asiaintilaa mitenkään. Vetävät vain poikkeuksellisen tiukasti verhot suppuun ja kaihtimet kiinni.

Minusta kadulle antava ikkuna tuntuisi luontevalta poliittisen propagandan tai kokeilevan taiteen näyttämöltä. Ikkunan haltijalla on vapaat kädet mihin tahansa (ilman galleriain portinvartijoita), ja hän saa lähes automaattisesti runsain määrin yleisöä. Suomessa on toki tapana rakentaa siten, ettei kaduilta useinkaan näy suoraan ihmisten olohuoneisiin; pieniä kaupunkikohtaisia eroja tosin on. Mutta esimerkiksi Hollannissa on aivan toisin, ja siellä pidempään oleillessani tämä nimenomainen asia kiihotti mielikuvitustani jatkuvasti (”jos minä asuisin tuossa…” ). Ja kyllä vähän ylempänäkin olevilla ikkunoilla jonkin verran näkyvyyttä on. Puhumattakaan tyhjistä katutason liikehuoneistoista, jotka vain odottavat seuraavaa vuokralaista. Eikö niiden omistajilla muka ikinä ole mitään sanottavaa? Tai ylipäätään halua harjoittaa anonyymisti vapaamuotoista itseilmaisua?

Tähän joku varmaan toteaa, että jos haluaa harjoittaa anonyymisti vapaamuotoista itseilmaisua, niin tehköön sitten vaikka haluamansalaisen poliittis-taiteellisen nettisivuston. Mutta kyse ei tietenkään ole yhtään vertailukelpoisista medioista. Netissä joutuu kilpailemaan ankarasti huomiosta, täällä kun on jokaiselle surffarille tarjolla juuri hänen makuunsa sopivia täsmävirikkeitä pilvin pimein. En usko olevani ainoa, jonka netissä roikkumista pääasiallisesti rajoittava tekijä ei suinkaan ole kiinnostavan materiaalin loppuminen, vaan se, että jossain vaiheessa niskat jumittuvat ja silmät kuivuvat. Tätä hetkeä edeltävä rajallinen aika kannattaa siis käyttää harkiten. Fyysisessä kaupunkitilassa on kaikki toisin. Kaduilla kulkevat ihmiset ovat tyypillisesti erilaisissa odotus-ja välitiloissa. Ihmiset odottavat bussia ja junaa ja aerobic-tuntinsa alkamista (ei se varmaan enää nykyisin ole mikään ”aerobic” mutta en nyt jaksa muistaa mikä sitten...). Melkein aina kun kaksi ihmistä on sopinut tapaavansa toisensa kaupungilla, toinen saapuu paikalle vähän aiemmin kuin toinen ja maleksii siinä sitten hajamielisenä korttelin ympäri. Akuuttia virikevajetta lievittämään kelpaa lähes mikä tahansa – juuri tähänhän katumainonta perustuu. Tätäkin merkintää jäisi kuulkaa moni innostusta puhkuen lähilukemaan, jos se paperille printattuna liimattaisiin jonkun bussikatoksen mainospaikalle. (Siis vaikka saman tekstin kiinnostusarvo ei täällä nettiympäristössä kummoinen olekaan).

No, eivätpä toisaalta omakotiasujatkaan juuri pystyttele pihoilleen räväkästi kantaaottavia installaatioita, vaikka miten tilaa olisi. Vaikea on ihmisiä ymmärtää.

Terveisiä vaan ulkotiloista

Lojuskelen lähinurmikentälläni, jonka kartta näyttää nimeävän Roineenpuistoksi. Jotenkin tämä yllättävä kesäisyys vaati, että leiriydyn tänään tänne kirjoittamaan.

Eksoottisesti saavun luoksenne uudella nettitikkuyhteydellä. Viivytin kyllä nettitikkuhankintaa viimeiseen saakka, enkä ehkä olisi sitä ottanut vieläkään, jos olisin tiennyt yhteyden näin hitaaksi ja romahtelevaiseksi kuin miltä se nyt alustavan käytön perusteella vaikuttaa. Mutta eipä ole paljon vaihtoehtoja.

En minä tahdo päästä nettiin vaivattomasti aina ja kaikkialta. Haluaisin ainoastaan päästä sinne edes joskus, edes jostain kodin ulkopuolella, edes kohtuullisella vaivalla ja esimerkiksi kahvikupin hinnalla. Vaikka kattava ilmainen julkinen wlan olisi epäilemättä näissä asioissa ainoa oikea ratkaisu kaikkeen, niin henkilökohtaisiin tarpeisiini riittäisi vallan mainiosti myös pisteittäinen puolijulkinen wlan, kahvilat ja sensellaiset. Olinkin jostain syystä pitkään siinä harhassa, että pisteittäinen puolijulkinen wlan on olemassaoleva tosiasia. Tämä vanhentunut mielikuva romahti oikeastaan lopullisesti vasta kun tässä eräänä lähimenneisyyteni päivänä laukkasin ympäri Hämeenlinnaa akuutin wlan-tarpeen valtaamana. Ennen pelastavaan Kukkoon päätymistäni (ok, tässä nyt vähän mainosta Kukolle) kävin läpi koko joukon hämeenlinnalaisbaareja ja -kahviloita.”Onhan meillä joskus ollut, mutta nyt se on kyllä rikki” oli hämmästyttävän yleinen vastaus.

Jos olisin vähänkin vainoharhaisempi, päättelisin tästä, että joku kommunikaattorivalmistaja tai mokkulantoimittaja on käynyt maksamassa kahviloille ja baareille kelpo summat, jotta niidenkin wlan menisi ”rikki”. Mutta luultavasti ei ole tarvinnut, vaan kysyntä on hävinnyt ihan itsestään. Ihmisistähän on tunnetusti niin ihanaa, kun kaikki asiat ovat omia, vaikkeivät nyt sitten niin toimisikaan. Pääasia että saa harjoittaa vapaita valintoja kuluttajana eikä tarvitse koskea mihinkään saastaiseen yhteiskäytössä olevaan. Oma pikku kaista omille pikku biteille.

Ilahtuneena kyllä panin merkille, että vuokra-asuinsijani asioista päättävä taloyhtiö oli päättänyt panostaa yhteiskäyttöiseen pyykkitupaan hankkimalla sinne runsaasti uutta kalustoa. Melkein olisi voinut luulla, että koko palvelu ajetaan vaivihkaa alas, kuten on tapahtunut niin monessa muussakin taloyhtiössä. Näin etenkin kun pyykkituvan käyttöaste on varauslistan mukaan matalahko ja seinän takaa kantautuvista linkousäänistä päätellen talossa asuu myös niitä, joiden mielestä on tosi ihanaa elää ikioman pyykkikoneen kanssa, vaikka se sitten veisikin yli puolet suihkutilasta jne.

Ylistettyjä olkoot pyykkituvat. Otan oikeudekseni suhtautua suurella epäluulolla kaikkiin ihmisiin, joiden omallatunnolla on pyykkitupavastaista äänestyskäyttäytymistä taloyhtiökokouksissa.

Määritelkäämme: taide, viihde, valistus

Näin tässä finnkinolaisen mainstream-elokuvan nimeltä Katseeseen kätketty (en mitenkään omasta valinnastani, vaan koko lailla vahingossa, sanottakoon puolustuksekseni). Se oli katsomiskokemuksena paitsi lattea myös todella tunkkainen ja sinänsä vieläpä ihan tavanomaisella tavalla. Siinä oli jotenkin alleviivatusti koottu yhteen kaikki tunkkaisen mielen lempiteemat: yritettiin sekä lietsoa esiin tunneperäistä innostusta teemoihin ”kosto” ja ”oikeus” että usuttaa ajattelemaan ihmisen elämää sarjana henkilökohtaisia peruuttamattomia ”valintoja”.

Jäin miettimään sitä tosiseikkaa, että minulle sangen usein tulee nimenomaan tunkkainen olo elokuvista, joissa on jännitys- tai dekkarielementtejä; ne jotenkin puhuttelevat ihmisessä juuri sitä osaa, jonka olemassaolosta minä kaikkein vähiten soisin itseäni muistutettavan. Siis juurikin tuota ihmeellistä ”valitsevaa” ja kostonhimoista olentoa.

Käsittämättömintä on, että nuo tuommoiset niin usein mielletään jonkinlaiseksi viihteeksi. Ei istu minun viihdekäsitykseeni. Hyvässä viihde-elokuvassa tulee mielestäni ehdottomasti olla henkilöitä, jotka ovat epärealistisella tavalla vapaita sellaisesta tympeästä pakkoneuroottisesta kuonasta, joka tosimaailman ihmisille on ominaista. (Siis siitä, joka saa heidät esimerkiksi uskomaan, että kosto saattaisi puhdistaa ilmaa tai että rakkaus on puolittaista, jollei se pääse jollain yltiöbanaalilla tavalla ”toteutumaan” - vrt. mt.). Näihin psykologisesti täysin epärealistisiin henkilöihin samastuminen tuottaa sitten katsojalle välitöntä nautintoa. Hyvän taide-elokuvan henkilöt puolestaan ovat psykologisilta rakenteiltaan lattean realistisia, mutta heihin pidetään pontevan brechtiläisesti etäisyyttä tavalla, joka estää kaiken (tunkkaisuudentunnetta tuottavan) samastumisen.

Hyvät viihde-elokuvat ovat harvinaisempia kuin hyvät taide-elokuvat, mikä on sääli. Pitkä aika on siitä, kun viimeksi semmoisen näin. (Sen sijaan tälläkin hetkellä teattereissa menee ainakin yksi hyvä taide-elokuva: Michael Haneken Valkoinen nauha. Tai meni Engelissä ainakin vielä vähän aikaa sitten.)

Olen alustavasti tyytyväinen taide- ja viihde-elokuvan määritelmiini, vaikken totta puhuen tiedä, onko niille oikeasti mitään analyyttista käyttöä. Viimeksi näkemäni hyvä elokuva oli Dardenne-veljesten Lupaus, eikä se ainakaan mahdu kumpaankaan malliin. Ehkä se oli hyvä... valistuselokuva? Dardennemaisesti se kuvasi syrjäytyneitä, mutta täysin epädardennemaisesti siinä oli lähes sympaattinen päähenkilö ja optimistinen perustunnelma. Jopa vähän sokerinen - mutta toisaalta toivo asetettiin juuri sinne minne se on syytäkin asettaa: yksilön kykyyn kokea antamansa lupaukset sitoviksi (vaikkei hän olisikaan minkään orjamoraalinen kunnon kansalainen) ja poikien kyvyssä irtautua isistään (vaikkeivat nämä olisikaan täysin yksioikoisesti hirviöitä). Että sinänsä ihan suloinen asetelma, sanoisin.

Epäkunnossa

Ihmisestä kai aika paljon kertoo se, millaisia ihmisiä hän eniten kadehtii. Minä kadehdin niitä, jotka näkevät maailman voittopuolisesti koomisessa valossa. En tarkoita ihmisiä, jotka vääntävät alituiseen vitsejä: siinä on kyse ensi sijassa jostain muusta, luultavasti ainakin ylikehittyneestä tarpeesta olla jotenkin pidetty ja hyvää seuraa - mitä todellakaan en kadehdi. Kadehdin niitä sellaisia epäasiallisia hihittelijöitä, jotka nauravat itse eivätkä jää odottelemaan mitään vitsejä. Sellaisia jotka eivät naura toisille positiivisen hyväntahtoisesti (näihin kontaktia etsien) tai ilkeän pahantahtoisesti, vaan enemmänkin vain viattoman autistisesti: koska maailma ihmisineen nyt vain on niin hassu. Siinä sellaisessa olemistavassa on jotain ihastuttavaa, silloinkin kun tyrskintä täysin epäkohteliaasti kohdistuu minuun itseeni. Sillä tavoin maailman näkeviä ihmisiä kohti huomaa hakeutuvansa, sillä parhaimmillaan sellainen maailmasuhde tarttuu.

Kyllähän minä ihan tartunnattakin joskus tunnen toistuvaa tarvetta hihitellä asiattomasti asiallisissa tilanteissa, mutta vain surkean hetkittäisesti, kausittain. Ja alttius sellaiseen tuntuu enemmän hormonaalisesti kuin kognitiivisesti määräytyneeltä tilalta. Noiden tuollaisten kausien ja suhdanteiden armoilla oleminen on jotenkin pelottavaa.

Ilmeisesti ihminen osaa alitajuisesti huolehtia siitä, että nauraa riittämiin. Jos ei maailma näytä riittävän hassulta sellaisenaan, otetaan järeämpiä keinoja käyttöön. On jotenkin säälittävää tarvita tähän virikkeitä, jotka on varta vasten suunniteltu olemaan hauskoja. Monet hauskoiksi suunnitellut virikkeet toimivat kyllä minuunkin, että sikäli lienen ihan normaali. Viime viikkoina huomaan useanakin iltana katselleeni Youtubesta vanhoja Pasiloita. Ne ovat kiistattoman hauskoja toisellakin katsomisella, mutta ihan liian läpinäkyvää on, mitä tämä tarkoittaa: meneillään on kausi, jolloin komiikka-anturini eivät toimi ollenkaan siten kuin niiden soisin toimivan. Tarvitaan siis korvikkeita.

Melodramatiikka-anturit sen sijaan näyttävät kyllä aktivoituneen. Onneksi itkeminen mennee tähän vuodenaikaan kuvitteellisen siitepölyallergian piikkiin, ainakin jos osaa näyttää muuten sopivan välinpitämättömältä oman kyynelehtimisensä suhteen. Toivon osaavani, sillä maailman voittopuolisesti melodramaattisessa valossa näkevät ihmiset ovat kiistatta aika rasittavia. Melodramaattisessa moodissa ollessaan moni vieläpä mieltää itsensä muka jotenkin ”herkäksi”, vaikka täysin ilmeistä on, että juuri silloin ihmiseltä puuttuu kaikki se vastaanottavaisuus ja herkkyys vivahteille, joka epäasiallisille hihittelijöille on ominaista. On siis mennyt jokin aistikanava tukkoon.