Ihan vaan pelkkiä mainoksia

Antti Nylénin uusi esseekokoelma on ihan ihana, minusta vielä parempi kuin edellinen. Mutta en oikein ymmärrä niitä (monia), jotka kehuvat vuolaasti miten "hyvin" Nylén "kirjoittaa" ja kiiruhtavat lisäämään, että eivät tietenkään ole hänen kanssaan mistään samaa mieltä. Minä en kai kovinkaan paljon arvosta "hyvää kirjoittamista". (Päättelen tämän siitä, että pidän myös monista suomenkielisistä kirjoittajista, joiden yleisesti väitetään kirjoittavan kamalan huonosti.) Minusta Nylénin kirja on hyvä koska hän ajattelee hyvin. Toisin sanoen 1) sanoo välillä myös sellaisia asioita, joita ei jokikinen korvat auki maailmassa kulkeva ihminen ole kuullut sanottavan jo sata kertaa ennenkin ja 2) pitää puhuvan minänsä koko ajan sisäisesti koherenttina. Näiden kahden piirteen yhdistyminen jonkun ajattelussa on niin harvinaista, että joka kerta siitä innostuu. Eikä siinä kaikki: huomaan olevani kirjan luettuani joistakin kysymyksistä Nylénin kanssa hieman enemmän samaa mieltä kuin mitä olin ennen kirjan lukemista. Tätä minä etsin.

Mainos numero kaksi: jollei joku vielä ole tullut kuunnelleeksi Fifi Audiosta näitä Teppo Eskelisen ja Ville-Pekka Sorsan juttuja, niin suosittelen lämpimästi. Siis ihan koko sarjaa (jonka esillepano sivustolla on kyllä ihmeen surkea - ikään kuin ne eivät muka Fifissä ymmärtäisi, että nämä talousjutut ovat niiden laadukkaimpia tuotteita). Eivät Eskelinen ja Sorsa mitään kuolematonta sano, kunhan vaan ihmettelevät yksinkertaisia asioita: niitä samoja, joita minäkin vähän väliä huomaan ihmetteleväni ja joiden ihmettelyyn olen kaivannut seuraa. No, radioääninä läsnäoleva virtuaaliseura sopii hyvin. Olisikin kamalaa törmätä kuolemattoman omaperäisiin ajatuksiin kuuloaistin kautta, vaikkei kyseessä olisikaan suora radiolähetys (mitä silloin tekisi? kelaisi hädissään taaksepäin ja alkaisi tehdä kuulemastaan muistiinpanoja?). Kohtaan kaiken painavan sanottavan ehdottomasti mieluiten kirjallisena.

Radiotyyppinen (= auditiivinen ja yksisuuntainen) viestintä sopii teknisiltä ominaisuuksitaan parhaiten hetkiin, jolloin ei jaksa lukea - puhumattakaan että jaksaisi puhua tai kirjoittaa. Viestimen tehtävänä on tällöin luoda lämpöistä tunnelmaa eli jutustella niitä näitä ymmärrettävällä tavalla, siten että ajatuksenkulkua on helppo seurata. Varsinainen radio harvoin tätä funktiota minun kohdallani täyttää (suoraan sanoen se herättää usein ihan kauheita aggressioita), mutta ilolla tervehdin kaikenlaisten ei-ammattimaisten audiomedioiden syntyä. Niiden lähetyksillä on taipumus olla vilpittömyydessään ja harmittomuudessaan söpöjä silloinkin, kun niissä ei oikein ole päätä eikä häntää (ajattelen tässä nyt Totuusradion kaltaisia kanavia). Ja näin pääsee auditiivinen viestintä ihmisen arjessa juuri sille paikalle, johon se periaatteessa parhaiten sopii.

Oiva viime hetken joululahjavinkki

...on tämä jykevä, kuvitettu lahjakirja. Kuten useimmat jykevät, kuvitetut lahjakirjat, se sopii ennen kaikkea (jollei jopa yksinomaan) keski-ikäiselle keskiluokkaiselle lahjansaajalle. En tarkoita niitä, jotka itse identifioituvat keski-ikäisiksi ja keskiluokkaisiksi (se olisi pieni joukko), vaan niitä jotka voidaan tällaisiksi objektiivisesti havaita. He muodostavat enemmistön kaikista aikuisista lahjansaajista, onhan kaikkien ituhippikommareiden kanssa yleensä kivutonta sopia sitovista molemminpuolisista lahjomattomuusperiaatteista.

Kirjan aihevalinta ilmentää kevyttä ironiaa jykevän kuvitetun lahjakirjan konseptia kohtaan ja kaikkihan ironiasta tykkäävät. Erityisesti keski-ikäiset keskiluokkaiset lahjansaajat. Mutta samanaikaisesti lahjansaajalle on selvää, että lahjaan käytetyt rahat menevät lyhentämättöminä isolle rumalle sanomakonsernille. Tämä on joululahjan kyseessä ollen tärkeää. Näin ei nimittäin lahjan antajalle tarjoudu tilaisuutta poseerata millään tapaa “eettisenä” ihmisenä - mikä herättäisi luultavimmin ärtymystä itsekin paljon lahjoja (vaikkakin toki myös vuohia kehitysmaihin) ostaneessa keski-ikäisessä keskiluokkaisessa lahjansaajassa.

Silti mukana on myös eettinen juoni. Kun vain kaikki lahjansaajat tämän jykevän kuvitetun lahjakirjan edes pintapuolin lukisivat, siirtyisi kenties koko joukko äänestäjiä Kokoomuksesta Vihreisiin (askel se on pikkuruinenkin askel) ja arjen solidaarisuusverkosto vähän paranisi, kun kirjan lukeneet lääkärit ja lakimiehet alkaisivat tarjota paperittomille palvelujaan ilmaiseksi, poliisit jättäisivät heidät pidättämättä ja naistenlehden toimittajat tekisivät heistä uusia koskettavia henkilökuvia.

Tokikin kirjan olemassaolossa on jotain syvästi kiusallista: sovinnaista visuaalista estetiikkaa yhdistettynä (ketä tahansa) koskettaviin inhimillisiin nyyhkytarinoihin ja ihan tyhmässä formaatissa. Mutta näin se vaan maailma toimii. Nielkäämme mukinat: ei kun ostoksille, vielä ehtii.

Liikuntapuhetta: pieni astangaylistys

Mitä liikunnasta puhumiseen tulee, kaikki lähtökohtaiset intuitioni ovat jotakuinkin samat kuin Tuomas Nevanlinnalla (esim. täällä). Se, että ihmiset puuhastelevat oman kehonsa kanssa kaikenlaista, on toki sinänsä ymmärrettävää ja inhimillistä - mutta se että joku alkaa seurassa puhua näistä banaalin tyylittömistä puuhasteluistaan (raportointihengessä, kokemuksiaan sen teoreettisempiin kysymyksiin kytkemättä), tuntuu aina jotenkin äärimmäiseltä tilannetajuttoman itsekeskeisyyden ilmentymältä.

Olen itse liikunnanharrastaja juuri kaikkein säälittävimmästä päästä: sellainen, joka keski-ikäistyessään alkaa huomata oman kuolevaisuutensa, luopuu hädissään liikunta-asioita kohtaan perinteisesti tuntemastaan halveksunnasta ja yrittää tehdä senkin maailman suuntaan pieniä symbolisia sovituseleitä. Alle kolmikymmenvuotiaana ei olisi todellakaan päähäni pälkähtänyt osallistua johonkin ohjattuun liikuntaan.

Tästä kaikesta huolimatta tahdon tässä nyt ääneen sanoa, että minusta astangajooga on sangen miellyttävää. Tämän olin kypsä tunnustamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun muuan ikävä ulkoinen olosuhde koko alkuvuoden esti minua joogaamasta ja herätti nimenomaan siksi melkoisesti ärtymystä. Olosuhde väistyi pari kuukautta sitten ja nyt on ollut tilanne sillä tapaa suotuisa, että voin joogata vaikka joka arkiaamu, jos haluan. Yllättävän usein huomaan haluavani.

Moni muukin anti-liikuntaihmisenä itseään pitävä tuntuu sympatisoivan astangajoogaa. Luultavin syy tähän on se, että astangassa päähuomio on koko ajan nimenomaan hengityksen kontrollissa. Sopii siis kaikille niille, joiden pääasiallinen syy välttää useimpia liikunnaksi kututtuja toimintoja on se, että epämukava hengästys iskee päälle paljon ennen kuin vaikkapa hikoilusta on merkkiäkään. Astangassa tilanne pakotetaan päinvastaiseksi varsin jämerin keinoin.

En voisi kuvitella harrastavani joukkuepelejä, saati jotain missä tehdään ryhmässä samoja liikkeitä samaan tahtiin. Mutta vähintään yhtä tärkeää on, ettei tarvitse yksinään liikkua. Minua ei kiinnosta oma kehoni ja sen suorituskyky niin paljon, että tahtoisin ottaa sen kehittämisestä itse vähäistäkään vastuuta, ts. perehtyisin teoreettisesti johonkin liikuntamuotoon niin paljon, että voisin siinä toimia itse omana valmentajanani. Jos lähtisi yksikseen höseltämään jonnekin pururadalle, pitäisi kai edes vähän tietää mikä on turvallista ja/tai hyödyllistä, mutta astangassa voi delegoida kaiken ohjaajalle. Ohjaaja siinä sitten läsnäolevana tarkkailee ja puuttuu asiaan, jos teen jotain väärin. Jollen ensimmäisestä puuttumisesta ymmärrä, mitä oikeastaan tein väärin, ohjaaja toistaa korjauseleen niin kauan, että ymmärrän. Astangassa käytetään suhteellisen hyvää korjauselevalikoimaa, eikä esimerkiksi oleteta, että kaikki välttämättä ymmärtäisivät visuaalisia malleja (“tee perässä näin“) . Sitten kun aiheelliseksi näkee, ohjaaja ilmoittaa, että nyt voitaisiin ottaa uusi liike ohjelmistoon. Kun on ulkoapäin tarkkailtu, voi keskittyä ihan vain tekemiseen kaikenmaailman itsearviointien sijaan.

Pidän joogakoulun ulkoisista puitteista myös. Liukuvat harjoitusajat tarkoittavat, että ihmisiä koko ajan tulee ja menee, huomaavaisen huomaamattomasti. Ihmiset joogaavat rinnakkain, jokaisella on vähän eri sarja tehtävänään, vähän eri vauhti. Ei turhia erotteluita tason mukaan (paitsi ihan aloittelijat tietysti erikseen), kaikki sukupuolet sekaisin. Eikä mitään mahdollisuuksia välinepelleilyyn: joogamaton kun ostaa kerran viidessä vuodessa, niin se on sitten siinä.

Ja se parikymmenääninen kurkunpäähengityksen kohina ympärillä on jotenkin kivan tunnelmallinen.

Mutta jos totta puhutaan, niin kuolevaisuudentunteen hälventäjänä ja keski-ikäisten lohduttajana astanga on harvinaisen surkea liikuntamuoto. Elinvoimaisuusnäkökulmasta se, että saa pantua kehonsa erikoisiin solmuihin, ei nyt vain mitenkään rinnastu siihen, että saisi sen vaikkapa juoksemaan vaivatta pitkiä matkoja. Mutta kun tuolla omallani ei ole kerrassaan minkäänlaisia lahjoja kuin enintään juuri solmualalla, niin päteköön siinä sitten.

On todennäköistä, että kaikki hardcore-astangajoogit ovat melkoisia hörhöjä, mutta se häiritsee minua nykyisin hämmästyttävän vähän. Saleihin sijoitellaan alttarinomaisesti gurun kuvia ja koulun pukuhuoneen ilmoitustaululla mainostetaan kaikkea "vaihtoehtoista" auranluennasta alkaen, mikä kyllä alkuun sai hieman epäluuloiseksi. Luultavasti alan leirit ja retriitit pursuilisivat kaikkea esoteerista energiavirtatietämystä, mutta normaaleilla tunneilla hörhöyden konkreettisin ilmentymä taitaa olla sääntö, jonka mukaan kuukautisten aikaan ei saa joogata. Perustelut ovat tieteellisyydessään tasoa "astanga on puhdistava harjoitus ja koska kuukautiset sinällään ovat puhdistava kokemus, olisi näiden yhteisvaikutus liian raju".

Huomaan välttäväni joogaamista kuukautisten aikaan, vaikka tuskin siitä nyt kovin helposti voisi jäädä kiinni. Ei minulla ole mitään mielivaltaisten sääntöjen noudattamista vastaan, jos ovat noinkin avoimesti mielivaltaisia. Joogakoululla joogakoulun säännöin.

Jos osallistuisin poliittiseen keskusteluun

Melkein tekisi mieli kirjoittaa närkästynyt kommentti myös tästä kaikkein uusimmasta, räikeästi alkeellisintakin oikeustajua loukkaavasta laista, joka pian (taannehtivasti - kuinkas muutenkaan!) astuu voimaan. En silti haluaisi haluta kommentoida moisia, sillä se energia, joka on käytettävissä reaalipoliittisten kysymysten ajatteluun, kannattaisi tietysti keskittää oikeasti merkityksellisiin kysymyksiin. Tuohan on sinänsä aika puhtaasti symbolinen lakiuudistus, käytännöllisesti ottaen kaikki sen oikeusvaikutukset voi pienellä vaivannäöllä kiertää. Toki sen ansiosta noussee monenkin ihmisen kynnys ryhtyä epäsäätyiseen avosuhteeseen itseään oleellisesti rikkaamman tai köyhemmän henkilön kanssa, kun sellainen kerta näinkin arvovaltaisella tavalla epäilyttäväksi touhuksi leimataan (ts. viestitään, että parempi olisi tällaisessa tapauksessa osapuolten vain suosiolla luopua kaikista pyrkimyksistä tasa-arvoiseen suhteeseen taloudellisesti itsenäisinä ihmisinä). Mutta joka tapauksessa tällainen laki vaikuttaa ihmisten elämään lähinnä vain kiertoteitse, moraalisen sanomansa kautta.

En ole ainoa joka tuohtuu lakien symbolisista viesteistä – massathan toki ottavat mitä innokkaimmin kantaa juuri luonteeltaan lähinnä symbolisiin säännöksiin. Mutta tunnen kyllä kaikkein syvintä vieraantuneisuutta koko ihmiskunnasta juuri näiden symbolisten taisteluiden alueella – esimerkiksi havaitessani, että ihan järkevätkin ihmiset nousevat kyllä sankoin joukoin puolustamaan homojen oikeuksia kirkolliseen vihkimiseen mutta samaan aikaan sivuuttavat olankohautuksella sen, että ihmisiä kielletään asumasta yhdessä ja hankkimasta lapsia, jolleivät he samalla teeskentele halukkuutta sulauttaa yksilölliset elämäntyylinsä yhteen kuin naimisissa ikään. Ja ilmeisesti nämä viimeksi mainitut normitukset kokee syvästi loukkaavina minun lisäkseni vain jokunen avioliittofundamentalistinen kepulainen...

No, onneksi sentään oikeasti merkityksellisiä poliittisia kysymyksiä on tapana käsitellä ihan tolkulliseen sävyyn - ainakin tietyissä piireissä eli niissä, joita esimerkiksi tämän juuri äsken läpi selaamani pamfletin kirjoittajakunta edustaa. Sisältö näyttää olevan ihan niitä samoja perusasioita, joista nyt on jo pamfletoitu vuosi jos toinenkin, mutta joista jankuttamista on ilmeisesti syytä vain jatkaa, kun ei viesti ole edes Vasemmistossa mennyt läpi. Hyvä että joku jaksaa kaikkein itsestäänselvimpiäkin itsestäänselvyyksiä toistella, sitähän kai poliittiseen keskusteluun osallistuminen edellyttää.

Tänään tunnen myös tarvetta ottaa kantaa kysymykseen, onko tolkun hiventäkään siinä ehdotuksessa, että kehitysyhteistyöjärjestöille suunnatut lahjoitukset saisi vähentää verotuksessa.

Ei ole.

(Onpa virkistävää esittää mielipiteitä.)

Vihreä lanka, joka tuota mainittua kysymystä esiin toi, totesi sivulauseessa, että yliopistoille annetut lahjoitukset saa nyt jo verovähentää. Kääk, en ollut tiennytkään. Täytyy kyllä sanoa, että mikä tahansa tiettyä yhteiskuntafilosofiaa johdonmukaisesti toteuttava veropoliitiikka olisi jotenkin siedettävämpi vaihtoehto kuin nämä läpinäkymättömät tilkkutäkkisysteemit.

Ehkä pitäisi tässä jokin verotusfilosofinen pamfletti kirjoittaa.

Ihan tyypillinen fanikin vielä

Maarit Verrosesta vielä sen verran, että kaikki lukemani verroset ovat olleet jollain tapaa kiehtovia, vaikkei monikaan niistä ole kirjana onnistunut ollenkaan siten kuin nämä kaikkein yhteiskunnallisimmat. Verronen kuvaa toistuvasti aivan tiettyä (neuroottisuudessaan ja omahyväisyydessään lievästi ärsyttävää) ihmistyyppiä - sellaista, joka on sangen yleinen elävässä elämässä mutta jostain syystä siivottu pois kaunokirjalllisuudesta.

Jos minulle annettaisiin mahdollisuus henkilökohtaisesti tutustua vapaasti valitsemaani kotimaiseen nykykirjailijaan – esimerkiksi “mukaan autiolle saarelle” -menetelmällä – valitsisin ilman muuta Maarit Verrosen.

Pirkko Saisiota puolestaan en ottaisi autiolle saarelle, sillä hän on sillä tapaa itsensä henkilöbrändännyt, että tässähän tuntuu siltä kuin tuntisin hänet jo muutenkin. Että mitäpä sitä enää.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin: olen kiihkeä Saisio-fani. Niinkin kiihkeä, etten edes kaikki tahdonvoimani keskittäen kyennyt pidättäytymään ottamasta Lokikirjaa kirjaston uutuushyllystä, vaikka jo muutaman sekunnin selailusta arvasin, että laadukas taide-elämys sen lukeminen ei tulisi olemaan.

Eikä totisesti ollutkaan.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin: nautin Lokikirjasta suuresti. Luin sen yhteen menoon ja hihitin lukiessani ainakin joka toiselle kömpelölle puujalkavitsille.

Mutta olihan se jotenkin kauhean kiusallista. Kiusallisuuden perusrakenne: fani huomaa että on muitakin faneja ja alkaa nähdä miten suurella ammattitaidolla hänen fanituskohteensa on fanituotteeksi rakennettu. Alkaa tuntea faniutensa epäautenttiseksi - sillä juuri siitä on Lokikirjan olemassaolo eli kustannetuksi tuleminen täysin kiistaton todiste. Mistään muusta syystä kuin vahvan faniuden jo riivaamana ei yksinkertaisesti kukaan moista lukisi. On selvää että Siltalalla tiedetään tämä: siellä brändäysryhmässä on suunniteltu, että kyllä näitä kaikkia puuduttavia vieras- ja ruokalistoja ihan hyvin julkaista, kunhan jossain vain salaperäisesti vilahtelee persoona Saisio.

No tämmöistä on fanin arki. Lokirjan jatko-osankin varmaan luen, jos ilmestyy. Puolustuksekseni sanottakoon, että enemmän silti odotan Voimattomuuden ja Kohtuuttomuuden jatko-osaa (eikö sen trilogia pitänyt olla?) ja olen vilpittömästi sitä mieltä että 90% Saision tuotannosta on myös ihan oikeasti eli faniudestani riippumatta hyvää kaunokirjallisuutta. Vaikkei sitä tietysti Lokikirjasta arvaisi.

Kirkkaan selkeää

Luin Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää. Tykkäsin. Kirjan maailma on tosin lähes sama kuin Karsintavaiheenkin - mutta se maailma on hieno! Tällä en tarkoita, että se olisi jotenkin yllätyksellisesti ja mielikuvitusta käyttäen rakennettu. Päinvastoin: se on ihan tämä tuttu nykymaailma, vain hyvin lievästi muunneltuna. Se on maailma, jonne päädymme läheisessä tulevaisuudessa, jollei nyt mitään ihan erikoista satu. Mutta nykyisyydestä mukaan otetut elementit on valittu tyylikkään provokatiivisesti.

Parasta on, että Verronen nostaa reippaasti yhteiskunta-analyysinsa pääosaan juuri paskaduuniprekariaatille tutut työelämäkäytänteet. Koko kuvattu järjestys lepää niiden varassa, teoksen maailma on ennen kaikkea maailma, jossa joka ikinen ihminen on saatu (hyvällä tai pahalla) uskomaan, että mikä tahansa työ on parempaa kuin joutenolo. Kaikki muu on loogista seurausta tästä - ja siinä sitä sitten mennään… Esimerkiksi teknologiaan tulkitsisin Verrosen suhtautuvan aika neutraalisti. Se että ihmiset hänen kuvaamassaan maailmassa sirutetaan, ei selitä yhtään mitään kyseisestä maailmasta. Yhtä hyvin siruttomat voisivat olla arkisesti paperittomia, tällaisten pikku yksityiskohtien sirottelu ympäriinsä on vain tapa kertoa, että ollaan (lähi-)tulevaisuudessa. Ratkaisu on myös hauska. (Se että yhteiskunnallinen realismi naamioituu tahallisen kömpelösti huonoksi scifiksi on vanha vitsi - mutta tavallaan toimii.)

Minulle tuli kirjasta poliittisesti toiveikas olo: jos näin tarkkanäköistä valta-analyysia kirjoitetaan (ja ilmeisesti myös luetaan), vieläpä näin populääreissä ja keveissä muodoissa, ollaan jo aika pitkällä. Vaikkei Kirkkaan selkeää minulle itselleni tuonut kovinkaan paljon uutta enää erinomaisen Karsintavaiheen jälkeen, niin jotenkin voisi kuvitella, että Tiksu P:n kaltainen, tunne-elämältään entistäkin haaleampi päähenkilö saattaisi onnistua ohjaamaan Verrosen tekstien vastaanottoa selkeämmin yhteiskunnalliseen suuntaan. Se ihmisryhmä, joka on tottunut lukemaan kaikkea kaunokirjallisuutta joko päähenkilöön eläytyen tai päähenkilöä psykopatologisoiden, joutuu viimeistään tämän kirjan kohdalla valitsemaan jonkin muun lukustrategian. (Siis vaikkei vielä Karsintavaiheen kohdalla olisi kokenutkaan joutuvansa.)

Mutta kun sitten googlasin esiin pari arviota kirjasta, toiveikkuuteni huomattavasti väheni. Siellä tulkittiin, että Kirkkaan selkeää on ”kaukaiseen tulevaisuuteen” sijoittuvaa ”synkkää scifiä”. Sitten alettiin kauhistella (teoksen oletetusti paljastamaa) maailman yliteknologisoitumista ja luonnosta vieraantumista.

Se kyllä pitääkin selvästi paikkansa, että eläytymiset ja psykopatologisoinnit vastaanotosta tällä kertaa puuttuvat – mutta tilalla on valittelua kirjan ”psykologisesta ohuudesta”. Mitähän sekin tarkoittaa - sitäkö ehkä, että materiaalia eläytymiseen ja psykopatologisointeihin on liian vähän? Kirkkaan selkeää on tosiasiassa kaikkea muuta kuin psykologisesti ohut, se on silkkaa sopeuttamisen psykologiaa. Sehän tästä tulevaisuusvisiosta niin pelottavan tekeekin: monenlaisia poliittisia ja taloudellisia vallan muotoja voi mainiosti kuvitella kirjassa kuvatun ”tavallisen ihmisen arjen” taustalle. Kirja pysyttelee (taloudellisesti huono-osaisehkon) minäkertojan näkökulmassa ja hänen kokemukselleen on ominaista täydellinen kiinnostuksen puute siihen, mitä maailmassa on poliittisesti tai taloudellisesti tekeillä. Tuloksena on aika veikeä, tarinaton epäromaani: lukija turhautuu, kun hänen eteensä heitellään kerta toisensa jälkeen johtolankoja, joihin minäkertoja ei mitenkään tartu (ja jotka siis liukuvat lukijankin ulottumattomiin). Ei niin etteikö minäkertoja huomaisi johtolankoja tai tajuaisi niiden merkitystä, häntä ei vain kiinnosta.

Viimekätinen viesti tietysti on, että tämä tuskastunut lukija yrittää itse luoda vääränlaista tarinaa ja etsii Valtaa (eli järjestyksen tärkeimpiä tukipylväitä) ihan väärältä tasolta.

Tuo ihan sama kerronnallinen rakenne minua muuten taisi Michael Haneken Valkoisessa nauhassakin eniten viehättää. Elokuvan loppu, jossa kertoja käänsi muitta mutkitta huomion omaan elämäntarinaansa oli hienon antiklimaattinen: eihän katsoja ollut missään vaiheessa ollut vähääkään kiinnostunut hänen rakkaushuolistaan tai muista sensellaisista sivujuonteista. Verrosen asetelmissa rakkaushuolten tilalla ovat työnhankinta- ja toimeentulohuolet. Sama perusteema, kuvattavana vain eri historiallinen tilanne.

Kommunikaatiosta

Netinkäyttön moraalinen paheksunta elää hämmentävän sitkeässä, vaikka sen ilmenemismuodot ovatkin ajan myötä muuttuneet vähän hienovaraisemmiksi. Enää ei kukaan sano, että menisit nyt vaan reippaasti sienimetsään tai askartelisit lastesi kanssa joulutonttuja, senkin tosielämästä vieraantunut nettiaddikti. (Tosin monikin netinkäyttäjä selvästi kokee tarvetta puolustautua juuri näitä menneisyyden ääniä vastaan ja todistelee nettifoorumeilla kiivaasti juuri sitä, että hänen elämäänsä kuuluu kyllä muutakin kuin vain lukemista ja kirjoittamista eri muodoissaan). Uusien moralistien mukaan pahuus ei kuitenkaan piile niinkään siinä, että ihmisten välinen kommunikaatio tapahtuu tietokoneitse, kuin siinä, että se on anonyymiä. Näin voidaan antaa synninpäästö kaikkien tasapuolisesti harjoittamalle facebookkaukselle ja kohdentaa paheksunta juuri siihen, mikä nettikommunikaatiossa on kaikkein hienointa ja radikaaleinta. Toisin sanoen juuri niihin elementteihin, jotka aidosti uhkaavat tosielämän sosiaalisten hierarkioiden monopolia mahdollistamalla sen, että ihminen voi olla läsnä useissa eri yhteisöissä ja esiintyä jokaisessa eri nimimerkillä ilman, että on missään osoitettavissa sellaista ylintä paikkaa, jossa hän “omana itsenään”, “omalla nimellään” tekee tiliä persoonansa eri puolista ja siitä miten ne viime kädessä liittyvät yhteen. Juuri nimimerkkiperinteen ansiosta netissä on mahdollista kommunikoida lähtökohtaisen tasa-arvoisesti: oletusarvohan on, että sillä, mikä kenekin osallistujan asema kulloisenkin foorumin ulkopuolisessa maailmassa on, ei tunnusteta olevan mitään merkitystä.

Totta kai tällaisten demokraattisten paikkojen olemassaolo kismittää niitä, jotka ovat tehneet työtä oman nimensä rakentamiseksi eli sosiaalisen asemansa eteen. Siinä missä netinkäytön varhainen moralistinen paheksunta tuli ikään kuin alhaaltapäin (“mikä oikein luulet olevasi, kun ei Tavallinen Elämä riitä, vaan pitää jonnekin internettiin päästä...”), uusi tulee selvästi ylhäältä: se ilmentää etuoikeutettujen halua pitää kiinni omalla nimellään saavuttamistaan etuoikeuksista.

Nyt sanotaan, että on toki sinänsä ok keskustella netissä, mutta että keskustelun “laadun” takaa vain se, että pannaan reilusti oma nimi ja kuva profiiliin. Blogimaailman uusimman anonymiteetinvastaisen rintaman ehkä kiihkein soturi Antiaikalainen on tätä kantaa edustavien joukoissa ihan piristävä poikkeus sikäli, ettei hän ilmoita vastustavansa ainoastaan nettikeskustelua vaan keskustelua ylipäätään. Tämä onkin rehellistä. Se ettei halua saada kommentteja muilta kuin omilta kavereiltaan on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä. Joskus nyt vain ei kiinnosta tutustua keneenkään (kun ei ehkä tuttujenkaan kanssa kommunikointiin riitä energiaa) eikä kuulla yhtään uutta ja yllättävää ajatusta (kun on entisissäkin vielä hämmentävän paljon sulattamista). Jos tilanne on on (väliaikaisesti tai pysyvästi) tämä, se on hyvä tiedostaa ja tehdä selväksi.

Useimmat anonyymien nettikeskusteluiden paheksujat väittävät kuitenkin lämpimästi kannattavansa keskustelua ja kommunikaatiota. Anonyymi nettikeskustelu vain on niin vääränlaista: niin aggressiiviista, epäasiallista, epäystävällistä... Ei siis mitään aitoa kommunikaatiota lainkaan, he julistavat ja antavat ymmärtää itse omissa yksityisyyksissään harjoittavansa nimenomaan aitoa kommunikaatiota: kerrassaan avartavia toiseuden kohtaamisia tapahtuu heille siellä piiloissaan tämän tästä.

Ja sellainen hurskastelu minut totisesti saa ärtymään.

Toki useillekin nettikeskusteluille on ominaista aggressiivisuus ja krooninen ohipuhunta. Jotkut väittävät asiaintilan johtuvan siitä, että netissä ihmiset kohtaavat sellaisiakin ihmisiä, joita eivät sosiaalisesti segregoituneessa tosielämässä kohtaa. Keskiluokkaiset ihmiset keskiluokkaisilla työpaikoillaan törmäävät vain kaltaisiinsa, niihin jotka oikeastikin ovat kaikesta suunnilleen samaa mieltä ja puhuvat arjessaan suunnilleen samaa kieltä. Enpä oikeastaan usko. Luulen, että netissä anonyymeinä kohdataan enimmäkseen ihan niitä samoja ihmisiä kuin työpaikan kahvihuoneessakin. Ja ihmisiä raivostuttaa juuri se, että he aavistavat näin olevan.

Oleellinen kysymys ei olekaan, miksi nettikeskustelijat puhuvat kroonisesti toistensa ohi, vaan mikä tästä ohipuhunnasta juuri netissä tekee niin sietämätöntä, että ihmiset joutuvat raivon valtaan ja tahtovat vimmaisesti torjua kaiken näkemänsä. No, netissä ohipuhunnat dokumentoituvat kiusallisen objektiiviseksi todistusaineistoksi siitä, miten huonosti ihmiset lukevat toisiaan, siitä miten harvoin he pysähtyvät kuuntelemaan saati ymmärtävät kuulemaansa. (Runoilijatkin. ) Ehkäpä nettikommunikaatio on raivostuttavaa juuri koska sitä yrittäessään päätyy helposti lähelle sen oivaltamista, miten vaikeaa toisten ihmisten (ainakin kaikkien muiden kuin lähimpien ystävien) kohtaaminen tosielämässäkin on?

Myös netin ulkopuolella ollaan tämän tästä tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden yksilöllisistä luontumuksista ei juuri mitään tiedetä ja joiden kanssa jutellessa väärinymmärrysriski on ihan perusasioissakin huomattava. Mutta entä jos ainoa mikä ihmistä sellaisissa tilanteissa suojaa aggressiiviselta turhautumiselta onkin biologia? Entä jos ihminen nyt vain on sillä tapaa ohjelmoitu, että kun se puhuessaan näkee ympärillään elekieleltään myötämielisiä, tuttua minimipalautetta antavia lajitovereita, se tuntee olonsa hyväksi ja kuvittelee ajatustensa tulevan ymmärretyiksi? Entä jos netissä uhkaa paljastua, miten suuri osa kaikesta tästä arkisesta yhteisymmärryksestä on illuusiota vain?

Mutta ei sellainen vilpitön kauhukaan kaikkea selitä. Kaiken muun kuin omalla nimellä tapahtuvan kommunikaation mustamaalaamisessa on myös harkitun propagandatyön piirteitä.

Nimettömän kommunikoinnin vastustajat ottavat mielellään siitä esimerkikseen jonkin verkkohesarin keskustelupalstan tyyppisen foorumin, jossa ei juuri pysyvillä profiileilla pelata, vaan osallistujat vaihtuvat aiheiden mukana ja jokaista puheenvuoroa täytyy kommentoida omana itseriittoinen kokonaisuutenaan. Tällaisen täysin anonyymin keskustelun onnistuminen onkin epäilemättä kaikkein vaikeinta: se edellyttää kykyä kuunnella, ottaa jokainen repliikki kirjaimellisesti, pidättäytyä ylimääräisistä oletuksista, olla projisoimatta repliikin taakse mitään. Jotain kaunista sellaisesssa kommunikaatiossa on, sitä haluaisi osata. Toisaalta ei ole ihme, että nämä täysin anonyymit kommunikaatioyritykset netissä niin usein menevät mönkään, sillä asetelma on oikeastikin lähtökohdiltaan haasteellisempi kuin netin ulkopuolisissa tilanteissa juuri koskaan.

Mutta eihän suurin osa nettikommunikaatiosta tuollaista ole, vaan tapahtuu jollakin erikoistuneemmalla palstalla palstan omien vakionimimerkkien kesken. Sellaisen kommunikaation onnistuminen ei välttämättä edellytä yli-inhimillistä kykyä ennakko-oletuksista pidättäytymiseen, vaan apua on myös esimerkiksi aidosta henkilökohtaisesta kiinnostuksesta ja kokonaisvaltaisesta eläytymiskyvystä toisen maailmanhahmotustapaan - ihan kuin netin ulkopuolellakin. Pitkään jatkuva nimimerkkipohjainen nettikommunikaatio on toisiin ihmisiin tutustumista, ja jos jollain alalla internet mielestäni selkeästi voittaa kaikki yleisesti käytössä olevat kasvokkaiskommunikaation muodot, niin juuri uusiin ihmisiin tutustumisen väylänä. Ei ihme, että juuri tämä nettikommunikaation funktio kaikkein kiivaimmin halutaan sivuuttaa. Puhutaan ikään kuin kommunikaatiota olisi netissä vain kahta lajia: yhtäältä sitä joka tapahtuu “omalla nimellä” (paradigmaattisena tapauksena Facebook, jossa kaikki kommunikaatioon osallistuvat aina jo valmiiksi ovat toisilleen tuttuja) ja toisaalta sitä joka tapahtuu “anonyymisti” (paradigmaattisena muotona HS:n tai Suomi24:n tyyppinen keskustelupalsta, jossa pysyvien nimimerkki-identiteettien muodostus ei ole oleellisessa roolissa).

Ja huolestuttavasti vaikuttaa siltä kuin itse nettitodellisuus olisi hyvää vauhtia mukauttamassa itseään tähän moralistien luomaan jäsennykseen, ruumiillistamassa kahtiajakoa.

Erityisen selvää tämä on blogien suhteen. Iso osa blogimaailmaa on degeneroitunut pelkäksi Facebookin etäispäätteeksi, jossa IRL-tutut omina itseinään jakavat kuulumisiaan keskenään eivätkä todellakaan tahdo kohdata ketään ulkopuolista. Se toinen puoli bloggaajista taas etsii maksimaalisen isoa yleisöä kertomalla anonyymisti jotain viihdyttävää (hassut anekdootit) , shokeeraavaa (suuret seksipaljastukset) tai hyödyllistä (ruokareseptit, meikkivinkit) . Tällaisen blogin kirjoittaja ei miellä laisinkaan kurottelevansa kommunikatiivisesti kohti lukijoita, vaan kilpailevansa reilussa urheiluhengessä yleisömääristä muiden samassa sarjassa kisaan osallistuvien bloggaajien kanssa.

Ei toki ole täysin kuollut sekään vanhanaikaisen epäelitistinen moralismi, jolle vuorovaikutuksen aitouden mittana on oikean nimen sijaan fyysinen keho – ja joka siis näkee myös omalla nimellä tapahtuvan nettikommuknikaation potentiaalisesti hieman epäilyttävänä. Hyvä esimerkki nettikommunikoinnin moralisoinnin kritiikiksi naamioidusta nettikommunikaation moralisoinnista on vaikkapa tämä ajattelumalli, joka sietää facebookkailuakin vain koska nettikommunikaatio havaintojen mukaan lisää sitä, että ihmiset istuvat tuttujensa kanssa kahvilla. Kirjoittaja unohtaa tosin kertoa, mitä yleisinhimillisesti hienoa ja arvokasta siinä on, että ihmiset istuvat tuttujensa kanssa kahvilla. (Mukavaahan se kyllä ihan on, ei siinä mitään. )

Koen maailmaa sikäli ihan sovinnaisesti ja perinteisesti, että vaikka sympatisoinkin antiaikalaistyyppistä kommunikatiivisuusimperatiivin kritiikkiä, näen itse jotain täysin itsestäänselvän itseisarvoista siinä, että ihminen alati räpistelee kohti hyvinkin eri tavalla ajattelevia ihmisiä, yrittää ymmärtää heitä ja tulla ymmärretyksi. En voi perustella kyseistä pyrkimystä enkä kuvitella siitä luopumista - se nyt vain kuuluu hyvään elämään, kuten on meilläpäin tapana sanoa. Mutta jotta tällaisen toisten ihmisten ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen edellytyksiä voisi millään alkeellisestikaan mielekkäällä tavalla alkaa eritellä, olisi kyllä otettava huomioon, että keskinäisen ymmärryksen aitoon lisääntymiseen johtavat prosessit eivät aina tai edes pääsääntöisesti tunnu niihin osallisista erityisen mukavilta. Ja että tutun kanssa kahvittelu saattaa tuntua mukavalta myös silloin, kun juttutuokion aikana ei mitään erityisempää toisen ajatusten ymmärtämistä tai kommunikaatiota tapahdu.