Parempi maailma halvalla

Jos näin lama-aikaan erehtyy ehdottamaan poliittisia toimenpiteitä, jotka edellyttävät rahan kanavointia uusiin kohteisiin, saa osakseen paljon paheksuntaa. Kun ei meillä ole varaa. Niinpä olen tällä kertaa päätynyt hallitusten iloksi ideoimaan yhteiskunnallisen uudistuksen, jonka välittömät kustannukset ovat poikkeuksellisen alhaiset. Jonkin verran tarvittaisiin tietysti viranomaisia uusia käytäntöjä valvomaan ja hallinnoimaan, mutta tämä maksaisi itsensä nopeasti takaisin.

Uudistus puuttuu lisääntymiskäytäntöihin, mutta useimmista lisääntymispoliittisista ehdotuksista poiketen siihen ei liity minkäänlaista ajatusta, että miesten ja naisten, homojen ja heteroiden tai kaksikkojen ja kommuunien välillä nykyisin vallitsevaa epätasa-arvoa jotenkin vähennettäisiin taikka hyväksyttyjä perhemuotoja moninaistettaisiin. Yksittäinen henkilö saisi uudistuksen jälkeen oikeuden vanhemmuuteen ihan samoin ehdoin kuin nykyisinkin - eli ylivoimaisesti helpoimmin siten, että osallistuu uuden ihmisyksilön biologiseen tuotantoon joko sukusoluja tämän rakenneaineeksi tarjoamalla (miehet) tai tekemällä sukusolutuotannon lisäksi kuukausikaupalla ruumiillista työtä, ottamalla terveydellisiä riskejä ja sietämällä huomattavaa kipua (naiset).

Ainoa muutos nykytilanteeseen olisi se, että suunnilleen samoihin aikoihin syntyneet lapset sekoitettaisiin synnytyssairaaloissa sopivasti keskenään ennen vanhemmille luovuttamista. Tämä parantaisi hetkessä maailmaa mitä moninaisimmin tavoin! Syntyvyys luultavasti laskisi, mikä tietenkin jo itsessään on tervetullut ilmiö. Tärkeämpää olisi kuitenkin se, että syntyvyyden lasku olisi valikoivaa. Tällaisten käytäntöjen vallitessa lapsettomiksi päättäisivät jäädä juuri ne potentiaaliset lisääntyjät, jotka olisivat objektiivisesti kaikkein epäsopivimpia vanhemmiksi eli jotka näkevät jälkeläiset itsensä jatkeena (tai parannettuna versiona) ja/tai joiden lisääntymismotivaatio perustuu hämärän epärealistisiin oletuksiin lasten kautta löytyvästä kuolemattomuudesta ja elämän tarkoituksesta. Vanhemmiksi ryhtyisivät enää vain ne, jotka olisivat oikeasti kiinnostuneita seuraamaan uuden ihmisen kasvua ymmärtäen, että kyseessä tosiaankin on erillinen yksilö. Vaikka vanhemmilla olisikin (ihan nykytyyliin) lain takaama omistussuhteenomainen valta lapsiinsa, lapset voisivat paremmin ja kokisivat vähemmän henkistä väkivaltaa. Lisäksi heistä tulisi varmaankin yhteiskuntakelpoisempia ja tasapainoisempia, kun geenien ja ympäristön vaikutus ei enää korreloisi keskenään kaikenlaisia äärimmäisyystapauksia tuottaen. (Nythän synnynnäisesti rauhaton /impulsiivinen/ kärsimätön/ arka/ flegmaattinen/ jne. lapsi syntyy keskimääräistä todennäköisemmin kotiin, joka on jo valmiiksi ilmapiiriltään rauhaton /impulsiivinen/ kärsimätön/ arka/ flegmaattinen /jne. , ja kun perhepiiristä yrittää sitten kurotella maailmalle, niin siinä onkin traumatisoivaa kulttuurishokkia kerrakseen.) Synnynnäisen temperamentin kaltaiseen synnynnäiseen lahjakkuuteen uskovalle Soininvaaralle (ja hänen hengenheimolaisilleen) vauvanvaihtoidean voisi puolestaan markkinoida täysin ylivertaisena keinona lisätä sosiaalista liikkuvuutta.

Kaiken tämän lisäksi tulisivat sitten vielä syvemmät kulttuuriset vaikutukset: kun omia biologisia jälkeläisiä saattaisi elää missä sosiaaliryhmässä tahansa, alkaisi kummasti löytyä motivaatiota rakentaa yhteiskuntaa, joka on kaikkien jäsentensä kannalta siedettävä. Mikä parasta, suhteellisesti eniten tämä tieto vaikuttaisi juuri kaikkein häikäilemättömimpien oikeistoegoistien yhteiskunnallisiin näkemyksiin, sillä onhan juuri heillä (ainakin oman todistuksensa mukaan) eniten taipumusta antaa geneettisille siteille huomattava merkitys määrittäessään oman solidaarisuutensa rajoja ja ehtoja. Rasistisia asenteitakin voisi olla hankala ylläpitää, kun ei koskaan varmasti tietäisi, minkävärinen vauva seuraavalla kierroksella osuu omalle kohdalle.

Samalla hiljenisi myös jatkuva julkinen moralisointi ja marina siitä, miten väärällä tavoin yksittäiset vanhemmat (milloin ketkäkin) kasvattavat lapsiaan. Rakenteellinen ongelma, rakenteisiin puuttuvat ratkaisut.

Hyvä vanhuus

Minun on jotenkin vaikea sietää näitä kaikkia hurskastelijoita, jotka kuvittelevat tietävänsä, että vanhukset "luonnollisestikin" tahtovat asua yksin kodeissaan niin pitkään kuin vain suinkin mahdollista ja että laitoksiin heidät on mielekästä ohjata vasta äärimmäisen pakon edessä.

Ymmärrän kyllä, että yhteiskunnan kannalta vanhusten pitäminen kodeissaan on edullista. Enimmäkseen tämä johtuu siitä, että lainsäädäntö on (tulevien perillisten etujen turvaamiseksi!) laadittu siten, että vanhuksen tuloja ja omaisuutta kohdellaan kovin eri tavoin, joten laitosasuvien omistusasunnot makailevat sitten vuosikausia tyhjillään. Mikäli vanhusten kodeissaan pitäminen on yhteiskunnan kannalta edullista siinäkin hypoteettisessa tilanteessa, että tämä epäkohta korjattaisiin, tämä johtuu puhtaasti siitä, että 1) kodeissaan asuvat eivät osaa hakea kaikkia tosiasiallisesti tarvitsemiaan avohoitopalveluja ja 2)yksin ollessaan vanhukset näppärästi kuolevat ensimmäiseen kaatumiseen tai sairaskohtaukseen eivätkä näin ollen kauaa käytä kalliita avopalveluitakaan. Ja kuolemat tapahtuvat mukavasti matalalla profiililla, kun yksin asuvat eivät suoranaisesti ole kenenkään vastuulla. Omaiset tuntevat itse epämääräistä syyllisyyttä eivätkä siis syytä ketään.

Luulisi että kotona asuminen on vanhuksen kannalta paitsi turvatonta myös nöyryyttävää. Arki on jatkuvaa muistutusta omasta raihnaisuudesta. Toimintakyvyn ylläpidon nimissä pitää päivittäin ponnistella äärimmilleen, jotta selviytyisi triviaaleista toimista, joiden muistaa nuorempana hoituneen hetkessä. Elämänsisältö supistuu arjen suorittamiseksi, päivän suurprojekti on käydä lähikaupassa. Puoli päivää saa jännittää, onnistuuko tänään nostamaan puurokattilan kuivauskaapista ja mikä kyseisen tehtävän suorittamiseen oikeastaan olisi paras tekniikka. Ja siihen tulee sitten vielä joku viranomainen virnuilemaan, että hyvinhän se puuronkeitto näköjään vielä sujuu, joten ei tarvitse kotiavun määrää vielä lisätä.

Esitänkin siis oman visioni hyvästä vanhuudesta.

Hyvä vanhuus eletään mukavasti laitoksessa. En tarkoita mitään ”kodinomaista palvelutaloa”, vaan sellaista perinteistä, jossa ateriat tuodaan nenän eteen, vanhuksia mahtuu useampia yhteen huoneeseen ja käytävillä haahuillaan mukavissa yhdenmukaisissa laitosasuissa.

Laitokseen päästäkseen ei tarvitse olla vihannes, mikä vähentää laitoshoidon kustannuksia per henkilö. Mukana on myös vanhuksia, jotka pystyvät syömään syöttämättä ja käymään vessassa taluttamatta, mutta se ei tarkoita että odotettaisiin laittavan itse ruokansa ja siivoavan vessansa. Etenkään heitä ei vaadita ottamaan vastuuta siitä, montako päivää joutuu virumaan lattialla, jos vahingossa kaatuu. Tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että ovat rasitteeksi sukulaisille, jotka ilman mitään korvauksia hyppäävät harva se päivä tarkistamassa, onko kaikki kunnossa.

Hyvän vanhuuden perusperiaate on, ettei yritetä tehdä kaikkea sitä, mitä nuorempanakin. Keskitytään sen sijaan tekemään niitä nautinnollisia asioita, joiden vaikeutumista vanhenemisen myötä on kaikkein helpoin teknologisesti kompensoida.

Hyvän vanhuuden itseoikeutettu keskus on hyvä läppäri apulaitteistoineen. Tärkeää olisi taata laitteiston monipuolinen käytettävyys sängyssä/nojatuolissa myös silloin, kun kuulossa, näössä, lihaskoordinaatiossa ja sorminäppäryydessä on huomattavia – siis todellakin huomattavia - puutteita.

Kun vanhainkoti tarjoaa peruslaitteiston, kukin vanhus tekee sitten mitä tykkää: katselee elokuvia, kuuntelee musiikkia, lukee blogeja, skypettää ja chattaa kaukana asuvien sukulaistensa kanssa, pelaa pasianssia, kirjoittaa elämäkertaansa, pitää omaa videoblogia vanhainkodin arjesta. Kenties myös häiriköi keskustelupalstoilla, tarkkailee jonkun tuntemattoman amerikkalaisen kotia 24/7 nauhoittavaa nettikameraa, kuuntelee puhesyntetisaattorin lukemia lapsipornotarinoita tai selaa pakkomielteisesti edestakaisin valokuvia edesmenneistä läheisistään. Joku katsoo repeatilla yhtä ja samaa Teletappi- jaksoa unohtaen kaiken aina juuri sopivasti seuraavaan kierrokseen mennessä, toinen lukee saksalaisen filosofian klassikoita fonttikoolla 72. Sama laitteisto tarjoaa virikkeitä sekä vireille että dementoituneelle, joten päästään eroon sellaisesta integroidusta viriketuotannosta, jonka selväpäisemmät vanhukset väistämättä kokevat nöyryyttäväksi. (Ylipäätään luulisi tuntuvan tyhmältä alkaa yhtäkkisesti laulaa, tanssia ja askarrella, jos esimerkiksi on edellisen kerran laulanut, tanssinut ja askarrellut kansakoulussa eikä silloinkaan järin vapaaehtoisesti.)

Henkilökohtainen tietokonetukihenkilö kiertäisi osastolla kerran viikossa vastaten perinpohjaisesti vanhusten kysymyksiin ja antaen uusia vinkkejä. Muun henkilökunnan tehtävä olisi huolehtia fyysisestä turvallisuudesta ja perustarpeiden tyydyttymisestä.

Kuten huomaamme, turvallisen laitosympäristön ja hyvän läppärin lisäksi hyvään vanhuuteen tarvitaan kovin vähän muuta.

No, ehkä sentään huumeita olisi hyvä olla. Koska kuitenkin kolottaa ja lähestyvä kuolema harmittaa muutoinkin, tarjolla olisi todellisuuspakoa halukkaille: kannabista, morfiinia, iso valikoima mielialalääkkeitä ja konservatiivisimmille alkoholia. Niitä ei markkinoitaisi harhaanjohtavasti lääkkeinä vaan yksiselitteisesti päihteinä. Lääketieteen nimissä niitä ei kenellekään tyrkytettäisi tai puututtaisi siihen, minkä kukin vanhus kokeilujensa perusteella valitsee. Hoitaja antaisi kuitenkin annostelupalveluita että homma pysyy suhteellisen turvallisena eikä tule yliannostuskuolemia.

Joo, olen kyllä erittäin tietoinen siitä, että tämänhetkisistä yhdeksänkymppisistä suurella osalla ei olisi edellytyksiä täysipainoisesti nauttia voimakkaan läppärikeskeisestä laitoselämästä. (Perusedellytyksenä pidän sitä, että henkilö on jo täysissä voimissaan ollessaan joskus käyttänyt hiirtä eikä vaistonvaraisesti pelkää tietokoneen ehkä räjähtävän, mikäli tulee painaneeksi väärää nappia.) Mutta jo suurten ikäluokkien lähtökohdat ovat tältä osin aivan toiset. Tuotekehittelyyn olisi siis korkea aika panostaa, jotta vanhusystävällinen viriketeknologia olisi massahalpatuotannossa edes siinä 15 vuoden päästä.

On hassua, että melkein kaikki puhe, jossa yhdistyvät käsitteet ’vanhukset’ ja ’teknologia’, pyörii erilaisten turvalaitteistojen ympärillä, vaikka juuri niiden käyttöönoton kohdalla on aika epäselvää, tuleeko teknologia edes halvemmaksi kuin se työvoima, joka sillä korvataan. Kun taas puhe kääntyy siihen seikkaan, että laitosvanhuksilla kenties pitäisi olla jotain tekemistäkin, aloitetaan tyypillisesti vapaa fantasiointi siitä, miten joka vanhusta kohden olisi hyvä olla iso lauma asiantuntevia taideterapeutteja ja jumppaohjaajia ja muisteluttajia ja pihamaalla taluttajia ja sanomalehden ääneenlukijoita. Muutoin niin hallitsevaa kustannustehokkuusnäkökulmaa ei enää mainita. Herää vahva epäilys, että virikkeet ovat siis jotain, mitä ei laitosvanhuksille vakavissaan aiotakaan tarjota - tällöinhän aiheesta on tietysti turvallisinta puhua vain nätin ihmisläheisten utopioiden tasolla. Ja kun sitten vanhainkodin viikko-ohjelmaan lätkäistään joku symbolinen askartelutunti, siitä tehdään mahdollisimman iso numero, jottei kukaan huomaisi kysyä, miten vanhuksen kenties olisi määrä käyttää ne kaikki jäljelle jäävät tunnit.

Elokuvapuheen kaipuu

Kesällä kävin katsomassa poikkeuksellisen paljon Finnkino-elokuvia. Yllätyksekseni vastaan tuli myös pari ehdottomasti näkemisen arvoista: Melancholia ja Ole luonani aina. Ja näin jälkeenpäin hämmästyttää, miten vähän analyyttista elokuvapuhetta netistä löytyy, kun sitä alkaa etsiä. Tarkoitan siis jotain muuta kuin juonireferaatteja. Se, että paperilehtien elokuva-arvostelut ovat yleensä pelkkiä juonireferaatteja, on yleisesti tunnettu tosiasia - mutta miksei tulkitsevaa elokuvajutustelua löydy muualtakaan: blogeista, keskustelupalstoilta?

Koska tiedän olevani elokuvanktsojana huono (ymmärrän yleensä ottaen paremmin sanoja kuin kuvia), olisi hauska lukea uutuuselokuvista myös ihan perusteellisia tulkintoja. Siis sellaisia perinteisen mallisia, joita taiteentutkijoilla tapana tehdä kanonisoiduista klassikoista. Mutta turha edes haaveilla.

Ja vähän kummallisia ovat ne ylimalkaisella lajityyppilokeroinnilla täydennetyt juonireferaatitkin. Melancholiankin kohdalla monessa tekstissä ensin myönnetään elokuvan olevan tyystin symbolismin kyllästämä ja sitten heti perään aletaan puhua "fantasiasta" ja "surrealismista" tavalla, joka antaa ymmärtää, ettei elokuvassa mitään symbolista olekaan. En tiedä miten fantasian ja symbolismin käsitteitä on elokuvateoreettisissa keskusteluissa tapana käyttää, mutta minusta tämä on melkoisen hämmentävää.


Selvennän maallikkokäsittein. Nähdäkseni elokuvakerronnassa noin yleisesti ottaen esiintyy kahdenlaisia realismin ylityksiä: yhtäältä on varsinaisia fantasiaelokuvia (jotka rinnastuvat kirjallisuuden puolella erotettavissa olevaan fantasiaromaanigenreen), toisaalta taas on olemassa sellainen vakiintunut elokuvakerronnallinen käytäntö, jossa tilanne ja henkilöt näytetään ensin ulkoapäin mutta sitten sujahdetaan jonkun henkilöhahmon pään sisään ja kuvataan tämän tunne-elämää symbolisin asetelmin. Visuaalisiin ilmaisukeinoihin rajoituttaessa siirtymä ulkoisesta realismista psykologiseen realismiin näyttäytyy siis fantasiaelementtien näennäisenä mukaantulona. Varsinaisesta fantasiasta tämä poikkeaa sikäli, että katsoja on ensin nähyt ulkoapäin sen henkilön, jonka fantasioita hänelle myöhemmin esitellään ja näin ollen tulkitsee fantasioiden sisältöä koko ajan tätä tietoa vasten. Klassinen esimerkki, joka selventänee kaikille mitä tarkoitan, on Rosemaryn painajainen. Tämän vuoden ensi-illoista Black Swan (joka oli ihan kelpo filmi sekin) kuuluu ilmiselvästi samaan lajityyppiin. (Tosin se ei psykologisen realismin kehyksessä tulkittuna kuvannut kuin normaalia pikku stressiä, ei todellakaan mitään hulluksitulemisia.)

Von Trieriin palatakseni: minusta myös von Trierin kaksi uusinta on mielekkäintä tulkita osaksi tätä samaa kerrontatyyppiä: fantasiaelementit ovat tiettyjen, myös ulkoapäin nähtyjen päähenkilöiden fantasioita. Tai en minä mistään objektiivisesta "mielekkyydestä" tiedä, mutta sellaisina minä elokuvat suoraan ja spontaanisti näin ja vain siltä pohjalta kykenen niitä ymmärtämään (eli näkemään ne johdonmukaisina harkittuina kokonaisuuksina). Mutta tähän perinteeseen useimmat juonireferoijat selvästikään eivät elokuvia sijoita. Jopa niinkin osoitteleva yksityiskohta kuin se, että lähestyvän planeetan nimi tosiaan oli Melancholia, sivuutettiin monessa arviossa ja kriitikot jopa hokivat miten tavattoman "irrallisia” elokuvan kaksi osaa muka ovat toisistaan. Vielä räikeämmin sama ilmiö tuli esiin, kun muinoin Antichristin jälkeen arvioita googlettaessani minulle paljastui, että monet näkivät lopun naishirviön (”misogyynisen”) von Trierin fantasiana kun taas minä olin kuvitellut sen olevan elokuvan alkuosassa objektiivisesti ulkoapäin nähdyn (juuri traumatisoituneen ja traumansa kieltäneen) miespäähenkilön tunne-elämän kuvitusta. Toisin kuin Melancholia (tai von Trierin parhaat Dogville ja Manderlay), Antichrist ei minua juurikaan puhutellut enkä suoraan sanoen niin vastenmielisen väkivaltaista elokuvaa taitaisi vapaaehtoisesti toista kertaa katsoa. Mutta nyt kun ihan sama kaava toistuu Melancholiankin vastaanotossa, alkaa ihmetyttää, että kun kerta tietyt elokuvat selvästi voi nähdä näinkin fundamentaalisti keskenään yhteensopimattomin tavoin, mikseivät ihmiset tunne tarvetta yrittää ymmärtää tilannetta ja vertailla yksityiskohtaisesti katsomiskokemuksiaan. Vaikka siis netissä olisi yllin kyllin tilaa niin tehdä.

Siten kuin minä Melancholian näin, sen aiheena oli masennus ihan kliinisessä mielessä: tavat joilla yksilö masennuksensa edessä tempoilee ja antautuu. Kakkososa lähinnä kertasi ykkösen tapahtumat hieman symbolisemmin esitettynä. Varsin rajallinen teemaelokuva siis, kaikista näennäisistä maailmanloppukuvastoistaan huolimatta.

Ole luonani aina on elokuvana syvempi ja surulllisempi. Siinäkin on fantasiaelementtejä, joita ei (minun mielestäni) ole syytä lukea scifiksi, ts. vaihtoehtomaailman rakenteluksi tai nykymaailman ilmiöiden kommentaariksi. En sano mitään Ishiguron kirjasta kun en ole sitä lukenut (enkä tunne tarvettakaan lukea, koska elokuva toimi niin erinomaisesti omillaan), mutta tuo Mark Romanekin ohjaama elokuva ei minusta ollut tippaakaan yhteiskunnallinen. Ei se tosin ollut psykologinenkaan: vinksahtanut maailma ei tuntunut kenenkään päähenkilön subjektiivisen kokemuksen kuvitukselta yhtään sen kummemmin kuin oman yhteiskuntamme kuvaltakaan. Minusta Ole luonani aina on harvinaisen puhtaasti eksistentialistinen elokuva. Kloonien elämä on tarkka kuva ihmiselämän (universaalista) olemuksesta; siitä miten itsestäänselvän sopeutuvasti ihminen hyväksyy kaikkea muuta kuin itsestäänselvän kuolevaisuutensa ja luovuttaa elämänsä yhteisölle. Näin minä sen näin enkä oikeastaan taida ruveta kiusaamaan itseäni googlettamalla miten muut ovat nähneet. Pitäisi luultavasti taas kahlata läpi joukko juonireferaatteja vain.

Nyt on syksyn festivaalikausi jo alkanut, joten kaikkein viimeisimmät elokuvakokemukseni ovat kyllä muita kuin Finnkino-levityksiä. Ja vaikka esimerkiksi Cristi Puiun Aurorassa ei ole häivähdystäkään fantasiasta tai symbolismista, on siinä niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa hämmentävyyttä, että mieluusti seuraisin (tai jopa kävisin) keskusteluja senkin tulkinnasta. Sama koskee Athina Rachel Tsangarin Attenbergiä (joka muuten näyttää olevan myös R&A -ohjelmistossa, suosittelen)

Konventionaalisen elokuvakerronnan ja konstailemattoman realismin saralla oma Espoocine-ykkössuosikkini oli varmaan Jean-Paul Civeyracin Des filles en noir. Enpä kyllä tiedä, voiko sitä mistään kovin helposti (ja laillisesti) saada käsiinsä. (Kotimaassa teatteriolosuhteissa tuskin ainakaan näytetään.)

Lisäys edelliseen eli kesälukemisista noin muutoin

No, rehellisyyden nimissä myönnän, että en minäkään ole immuuni kauniin kielen houkutuksille, en edes kotimaisen proosan kulutustottumusteni osalta. Esimerkiksi Markku Pääskysen kirjat luen puhtaasti kielen tähden. Vaikka niissä on useinkin aika tympeät henkilöt, tympeät aiheet ja tympeät sanomat (Enkelten kirjassakin oli kaikki nämä), minä rakastan Pääskysen kieltä. Kieltä, joka on erottuvasti omanlaisensa, ilman liiallista yrittämisen makua. Mutta noin pääsääntöisesti minusta on oikein kiva, että on olemassa romaanit, runot ja näytelmät erikseen. Jollei jakoa olisi keksitty, se kannattaisi ilman muuta keksiä. En osaa sanoa, mitä noista kolmesta luen mieluiten, mutta en erityisemmin kaipaa niiden sekoituksia.

Tosin esimerkiksi omat runonkulutustottumukseni ovat niin selkiytymättömät, etten oikein tiedä mitä oikeastaan haen, kiinnostaako minua pohjimmiltaan kieli edes runossa. Luultavasti tykkäisin kevytmodernismistakin, jos vain kevytmodernistit valitsisivat vähän kiinnostavampia aihepiirejä kokoelmilleen. Mutta miten valitsevatkin aina niin tylsiä?

Nyt täällä on kuukausikaupalla pyörinyt Eino Santasen Punainen seinä, joka on aika ruma ja ikävä mutta vaatii jostain syystä tullla selailluksi uudelleen, eikä suostu palaamaan kirjastoon ennen kuin saan siitä jonkin otteen. Mutta pidänkö siitä? En oikeastaan. Helena Sinervon Väärän lajin lauluista pidin, se oli nopea ja nautinnollinen kokemus, helpoimminlähestyttävää Sinervoa ikinä.

Kotimaisen proosan puolella olen tänä kesänä lueskellut nuorten (ja nuorehkojen eli ylipäätään itseäni nuorempien) naisten esikoiskirjoja: Salmelaa, Raumaa, Loisaa, Henrikssonia. Eniten taisin pitää Rauman suoraviivaisen realistisesta nuorisomasennuskuvauksesta, vaikka eivät nuo muutkaan huonoja olleet. Salmela on paikoin ihan vitsikäs, Loisa reippaan sujuva ja Henriksson jotenkin...vilpitön?

Vaikka psykologisten lukuromaanien ystävänä suhtaudun lähtökohtaisen nuivahkosti itsetarkoitukselliseen kokeellisuuteen, niin myönnettävä on, että vielä vähemmän minua viehättää se sangen epäkokeellinen käytäntö, että romaaniin väkisin tungetaan jokin päälleliimattu juoni ja lopussa odottavia "paljastuksia". Väkinäinen pyrkimys dramaturgisten jännitteiden säilyttämiseen huononsi huomattavasti paitsi tuota mainittua Iida Rauman Katoamisten kirjaa myös esimerkiksi (niin ikään äskettäin lukemaani) Turkka Hautalan Paluuta. Molemmissa tapauksissa narratiivinen suspensio oli paitsi turhaa ja päälleliimattua myös haitallista: se rikkoi aihepiiriin sopivaa rytmiä ja tunnelmaa. (Ehkä tämä tällainen on erityisen tyypillistä Gummeruksen kustannuspolitiikalle?)

Tavallaan jonkinlainen ajassa etenevä kerronta tietysti kuuluu kaikkeen (epäkokeelliseen) proosaan - mutta tulevaa juonenkulkua koskevan uteliaisuuden aktiivinen lietsonta on eri asia. Tarkoitan sitä, että kirja suurieleisesti vähättelee henkilöidensä ja maailmansa (ja samalla tietenkin myös kielensä) kiinnostavuutta muistuttamalla joka toisella sivulla, että lukija ei vielä tiedä kaikkea ja että kiinnostavimmat "tapahtumat" ja "paljastukset" ovat vasta tulossa, joten lukijan tulisi kiiruhtaa niitä kohti sen sijaan että jää märehtimään sitä minkä jo on lukenut. Vaikeinta on tietysti ymmärtää, miksi kukaan kirjailija tahtoisi kirjojaan luettavan sillä asenteella, mutta lähes yhtä outo on oletus, että kiireen tuntu ja suorittamispaineet lisäisivät kenenkään lukijan lukukokemuksen nautinnollisuutta. Mutta ehkä ne sitten lisäävät. Luetaanhan sitä dekkareitakin.

Psykologisen lukuromaanin käyttämättömät potentiat

Monessakin tapauksessa ihailen suuresti sellaista perinteistä, suoraviivaisen epäkokeellista kirjoitustyyliä, jonka moni paheksuen viihteellisiin lukuromaaneihin assosioi. Tarkoitan siis kirjallisuutta, joka rakentaa kiinnostavia maailmoja ja sijoittaa niihin psykologisesti uskottavia hahmoja lukijan samastuttaviksi. Kirjallisuutta, jonka kirjoittajalle kieli näyttäisi olevan ihan vain maailman kuvaamisen problematisoitumaton väline (vaikka se esimerkiksi hänen hahmoilleen olisikin ratkaiseva yksilöllisen olemassaolon ja maailmaan kiinnittymisen muoto). En siis erityisemmin romaania lukiessani kaipaa kielellistä kokeellisuutta tai ”proosan ja runouden raja-aitojen murtamista”. Intertekstuaalisuudesta puhumattakaan.

On toki myönnettävä, että useimmat viime vuosina lukemistani hyvistä kirjoista – kotimaisistakin - tuppaavat olemaan tyyliltään jotain muuta kuin tuota kaikkein suoraviivaisinta psykologista realismia. Tämä on nähdäkseni kuitenkin vain kontingentti empiirinen asiaintila. Se liittyy realististen psykologisten lukuromaanien aiheenvalintatottumuksiin. Jos kirjailija ihan välttämättä tahtoo kuvata ensisijaisesti syntymää, kuolemaa, väkivaltaa, seksiä ja rakastumisia, niin kenties hänen tosiaankin on pakko ruveta tyylillisesti kokeilevaksi, jos mielii kyetä ilmaisemaan aiheistaan mitään uutta eli ilmaisemisen arvoista. Mutta perinteisen psykologisen romaanin ei tietenkään ole pakko kuvata juuri syntymää, kuolemaa, väkivaltaa, seksiä ja rakastumisia. Ja juuri tässä seikassa piilee konstailemattoman psykologisen lukuromaanimuodon käyttämätön potentia.

Tätä jäin miettimään viimeksi lukiessani Juha Itkosen kirjoja. Juha Itkosella on tietty viihdekirjailijuuteen päin viettävä imago - pitkälti perustellustikin ja samoista syistä kuin vaikkapa Riikka Pulkkisella. Kuitenkin Seitsemäntoista oli minusta mainio kirja. Se ei ollut sitä minkään rakenteellisten kikkojen tähden, vaan koska siinä fokusoidaan johonkin sellaiseen mikä seitsentoistavuotisuudessa on oleellista ja alikäsiteltyä. Se inspiroi lukemaan myös kirjan Kohti, joka minulta Itkosen tuotannosta oli aikanaan jäänyt väliin. Kohtikin tavallaan viehätti minua suuresti, psykologisen romaanin tekninen puoli eli hahmonrakennus oli siinä selvästi hallussa. Samalla lukukokemus oli kiusaannuttava. Kohti nimittäin flirttailee viihdekirjallisuudelle täysin häpeilemättä: vyöryttää yliannoksen kaikenlaista "yleisinhimillisesti koskettavaa" melodramatiikkaa. Laiskan ja helpon viihdemelodramatiikan tunnistaa parhaiten siitä, että vaikka hahmoilla olisikin yksilöllisiä (ja kulttuurisesti ja historiallisesti erityisiä) psykologisia piirteitä, dramaturgisesti keskeisiä tilanteita ei rakenneta lainkaan niiden varaan. Vaikka lukija saattaisi hyvin kyetä eläytymään vaikkapa hienovaraisen yksilölliseen suruun, jota aivan tietty hahmo kokee tilanteessa x, hahmon luoja heittää ihan vain varmuuden vuoksi hahmonsa sellaiseen karkeaan tilanteeseen y, jossa kuka tahansa inhimillinen olento tuntee surua. Näin kirjailijan mahdolliset hahmonrakennustaidot valuvat hukkaan.

Joka tapauksessa olisi hauskaa päästä tekemään kokeita aiheen tiimoilta. Aloin fantasioida, että joku tilaisi Juha Itkoselta realistisen psykologisen lukuromaanin, joka tulisi kirjoittaa seuraavia sääntöjä noudattaen:
-huomio on henkilöiden välisissä suhteissa ja vuorovaikutukseen liittyvässä tunnedynamiikassa (kuten aina)
-kukaan ei saa syntyä, kuolla, joutua kuolemanvaaraan tai sairastua vakavasti
-fyysistä väkivaltaa ei saa esiintyä
-seksiä tai tiedostettuja pyrkimyksiä seksiin ei saa esiintyä
-henkilöiden välillä ei saa olla minkäänlaisia pari-, perhe- tai sukulaisuussuhteita (eikä pyrkimyksiä sellaisten muodostamiseen tai muistelua sellaisten katkeamisista)

Uskon että jos joku kotimainen nykykirjailija niin Itkonen selviytyisi haasteesta.

Vapaaehtoisesti lukuromaanikirjailijat eivät ilmeisesti aio aihevalikoimiaan laajentaa niin kauan kuin helpolle melodramatiikallekin on tilausta. Myös ne, jotka mainiosti kykenisivät johonkin vivahteikkaampaankin, pelaavat varman päälle: haalivat kirjoihinsa noita oletettuja "yleisinhimillisiä peruskokemuksia" jättäen kaiken kulttuurisesti ja historiallisesti spesifimmän aineksen pelkäksi taustaksi niille. Mutta tämä tosiaankin tarkoittaa, että konstailemattoman psykologisen realismin projekti on huomattavan vajaa ja keskeneräinen, sillä kuten tiedämme, tosielämässä ihmisillä on paljon erittäin kiihkeää ja kompleksista tunne-elämää myös liittyen sellaisiin vuorovaikutussuhteisiin, jolla ei ole suoranaista tekemistä verisukulaisuuksien, seksin, romanttisen rakkauden tai edes institutionalisoituneiden ystävyyssuhteiden kanssa. (Parhaiten tämä puoli inhimillistä tunne-elämää taitaa tällä hetkellä tulla representoiduksi elämäkertagenressä).

Itkosen kirjoista yleisesti vielä: ei se helppo melodramatiikka suoraan sanoen ole ainoa, mikä minua niistä vieraannuttaa. Yhtä paha on se kaikenkattava sovituksen sanoma. Sukupolvikuiluja kurotaan innokkaasti umpeen jokaisessa Itkosen kirjassa, pahimmillaan niiden lisäksi myös sukupuolikuiluja ja sosiaalisia kuiluja. Ja kaikki Itkosen henkilöhahmot ovat psykologisesta uskottavuudestaan huolimatta raivostuttavan samanlaisia, tarkemmin sanottuna terveitä: jossain vaiheessa alkaa itse kukanenkin tasapainoisen analyyttisesti reflektoida elämäänsä, kohdata tunteitaan ja luopua vahingollisista defensseistään. Mutta tämä lienee ihan vilpittömästi Itkosen oma maailmankatsomus, ja jos on, niin sopiihan sitä julistaa.

Vaalivoitot ja -tappiot

Minulla ei ole mitään erityisempää näkemystä Perussuomalaisten vaalivoitosta. En oikein täysin ymmärrä, mikä tilanteessa on niin ainutlaatuista. Paitsi tietenkin se, että nyt on samaan puolueeseen koottu poikkeuksellisen paljon toimijoita, jotka eivät tiedä juuri mistään mitään ja jotka näin ollen tuskin saavat aikaan oikein mitään. Ei tämä nyt ainakaan millään tapaa pelottavalta kuulosta.

Sen sijaan olen jo ollut pari viikkoa aika järkyttynyt siitä, millaisin kriteerein vaalivoittoja ja -tappiota poliittisille toimijoille attribuioidaan. Ihan kuin Kokoomus olisi lahjonut koko puoluekentän olemaan käyttämättä hyväkseen edes kaikkein ilmeisimpiä tilaisuuksia yhdistää voimansa ja heivata Kokoomus ulos hallituksesta. Joten tässä nyt sitten ollaan.

Keskusta tempaisi heti tulosten selvittyä hatustaan mielikuvituksellisen tulkinnan, jonka mukaan juuri se oli nyt erityisesti ”hävinnyt” vaalit ja saanut kansalta epäluottamuslauseen. Ja tulkinta meni mukisematta kaikille läpi. No, varmasti Keskusta hävisi siinä pinnallisessa mielessä, että ryvettynyt kepu-brändi ja kepu-henkilöt haluttiin (osittain) vaihtaa uusiin. Aidolle keskustalaiselle luulisi kuitenkin olevan tärkeintä, että keskustalaiset ydinarvot (paikallisuus, maaseutuelinkeinojen puolustaminen ympäristönsuojelun kustannuksella jne.) menestyvät, ajaapa niitä sitten kuka tahansa. Eikö tulos ollut juuri vilpittömän aatteellisen keskustalaisen näkökulmasta oikein hieno? Yhtäältä keskustalaisarvot selvästi löivät läpi oman puolueen ulkopuolellakin (vihdoin myös kaupungeissa!), mikä turvannee yhteiskunnan keskustamyönteisen kehityksen lähitulevaisuudessa. Toisekseen oma puolue sai paitsi uuden hyvin luontevan poliittisen liittolaisen puoluekartalle myös aivan uudenlaista uskottavuutta vanhojen liittolaistensa silmissä, kun kaikkein rumimpien omien tavoitteiden näkyvä edistäminen saatiin näppärästi ulkoistettua muille.

Ymmärrän kyllä että keskustalaisilla oli strategiset syynsä olla sanomatta tätä ääneen - mutta mikseivät ketkään muutkaan sanoneet? Ei minua tietenkään erityisesti liikuta, ovatko nimenomaan keskustalaiset vilpittömän aatteellista porukkaa vai ihan vain vallanhimoisia opportunisteja. Tällainen on kuitenkin omiaan herättämään kiusallisen epäilyksen, että mikä tahansa puolue käyttäytyisi vastaavassa tilanteessa samaan tapaan. Jotain se kai tästä vallitsevasta poliittisesta kulttuurista kertoo, ettei selvästikään koeta mitään sosiaalista painetta edes teeskennellä julkisuudessa puoluerajat ylittävää aatteellisuutta. Ei koeta moraalista velvollisuutta esimerkiksi iloita arvoiltaan lähimpänä olevien puolueiden voitoista silloinkin kun nämä ovat oman puolueen pahimpia kilpailijoita (kuten arvoiltaan lähimmät aina ovat). Voitot ja häviöt määritellään täysin mekaanisesti puolueyksikön saaman kannatuksen perusteella ikään kuin puolueen näkökulmasta olisi lähtökohtaisesti täysin yhdentekevää, kenelle äänet menevät, jollei oma puolue kerta niitä saa.

Äänestäjien menettäminen Perussuomalaisille ei nyt vain ole kaikkien puolueiden näkökulmasta yhtä todennäköistä eikä myöskään omien tavoitteiden edistymisen näkökulmasta yhtä iso tappio. Miksi ihmeessä kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta puhuvat ikään kuin näin olisi, ts. ikään kuin esimerkiksi vanhoista hallituspuolueista Kokoomus olisi nyt säilyttänyt kannatuksensa jotenkin objektiivisesti ja yksiselitteisesti todella paljon paremmin kuin Keskusta?

No, en kyllä ylipäätään tajua miksi kenelläkään asioihin vaikuttamaan pyrkivällä puolueaktiivilla olisi erityisempää kiinnostusta oman puolueen koon itseisarvoiseen kasvattamiseen. Se kertooko vaalivoitto voittaneen puolueen tavoitteiden tosiasiallisesta menestyksestä, on kontekstisidonnainen tulkintakysymys. Vihreät epäilemättä hävisivät vaaleissa muutenkin kuin mekaanisessa laskennallisessa mielessä. Hävisikö mikään muu puolue, se on aika epäselvää. On nimittäin vaikea ennustaa, mihin perussuomalaiset nyt sitten päättävät poliittisesti keskittyä: he saattavat äärikeskustalaisuutensa ohessa ruveta ajamaan tiettyjä vasemmistolaisia ydintavoitteita, ryhtyä aggressiivisesti legitimoimaan tiettyjä perinteisiä kokoomuslaisia tavoitteita tai sitten tehdä jotain ihan muuta. Oikeastaan vain se on selvää, että vihreitä arvoja he eivät tule ajamaan.

Eivät ihan kaikki perussuomalaiset tietenkään ole puhtaasti äärikeskustalaisia, onhan niillä urbaani halla-aholaissiipensä myös. Niinpä luin persuvoiton kunniaksi loppuun myös nurkissani jo pitkään ajelehtineen läpyskän ”Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?”. Ei siitä kyllä mitään selvinnyt, sillä kaikki sen sisältämät keskustelukontribuutiot olivat sävyltään kumman kiihkeitä ja tunteikkaita. Ainoastaan Mike Pohjola osoitti edes jonkinlaista vilpitöntä älyllistä mielenkiintoa aiheeseen, muttei hänkään päässyt kiinnostaviin kysymyksiin asti. (Kuten: Miten ihmeessä viattoman suoraviivainen junttikonservativismi ja punavihertaustaisten käännynnäisten postmodernin performatiivinen ”konservatismi” kykenevät laisinkaan kommunikoimaan liikkeen sisällä? Millaisin sidoksin hommalaisuus tarkkaan ottaen kytkeytyy sellaisiin lähiaatteisiin kuten antifeministiseen populäärisosiobiologiseen miesasialiikkeeseen? Mikä on kiihkeänä skientisminä ilmenevän luonnontiederomantiikan osuus kuvion kokonaislegitimaatiossa? Millaiset jäljet ysärilibertarismi on jättänyt hommalaisten näennäiskollektivistiseen yhteiskuntakäsitykseen?).

Totta puhuen en kyllä haluaisi löytää itseäni pohtimasta halla-aholaisuuttakaan. Mieluummin ymmärtäisin mitä kokoomusnuoret tarkoittavat, heillä kun on sosiaalisten taitojensa/ verkostojensa ja taloudellisen asemansa vuoksi suurempi riski saada valtaa jopa ilman sellaisia kannattajamassoja, joihin hommalaiset joutuvat tukeutumaan. Enkä siis todellakaan tarkoita, että tahtoisin kysyä, mitä Wille Rydman tarkoittaa, sillä on läpinäkyvän selvää, ettei hän tarkoita yhtään mitään - kunhan vaan tahtoo olla mahdollisimman paljon esillä ja provokatiivisesti Paha. Mutta mitä ihmettä esimerkiksi Lasse Männistö tarkoittaa? Panin merkille tällaisen kokoomushenkilön olemassaolon vasta vaalien alla, liukuessani toistuvasti metroon hänen vaalimainoksensa sivuitse. Siinä olikin usein vaikea pysyä vakavana, sillä mainos oli vallattoman absurdi. En löytänyt Männistön vaalislogania äsken googlella mistään, mutta muistinvaraisesti se meni jotenkin näin: ”Verot ovat elämäsi suurin sijoitus. Kuka hoitaa sijoitustasi?” Ja ällistyttävää kyllä, tyyppi pääsi mielipuolisella sloganillaan ja parodiselta näyttävällä hymyllään eduskuntaan. Tämän ymmärtäminen on totisesti suurempi haaste kuin halla-aholaisuuden. Millainen käsitteellinen apparaatti ja poliittinen järkeilytyyli pitäisi sisäistää, jotta verojen kutsuminen ”sijoitukseksi” tuntuisi luontevalta tai edes loogisesti ristiriidattomalta? En osaa oikein edes kuvitella.

Soininvaara

Kun Eufemia taannoin kontrastoi minun poliittisen ajattelutyylini Osmo Soininvaaran vastaavaan, olin hieman ymmälläni. Tunnistan toki oman, välillä koomisiinkin mittasuhteisiin paisuvan kyvyttömyyteni mennä kepeän strategisesti mukaan peleihin, joiden sääntöjä en pohjimmiltani täysin hyväksy. Jo esimerkiksi vaalikoneiden käyttö on minulle aivan liian tuskallista ja mieltä kuohuttavaa: useimpiin kysymyksiin vastaaminen olisi mahdollista vain, jos heittäytyisi mukaan vieraaseen kielipeliin ja hyväksyisi joukon perustelemattomia ja artikuloimattomia (ja ehkä jopa artikuloitumattomissa olevia) oletuksia. Mutta minun silmissäni Soininvaara ei ole - reaalipoliittisesta maltillisuudestaan huolimatta - koskaan kuulunut niihin, jotka itsestäni poiketen menevät suin päin mukaan mihin tahansa vallalla olevaan keskustelukulttuuriin ajaakseen omia tavoitteitaan sen asettamilla ehdoilla. Päinvastoin, Soininvaara tuntuisi jotenkin salakuljettavan oman tunnistettavan argumentaatiotyylinsä mukanaan kaikkiin poliittisen keskustelun konteksteihin ja houkuttelee ihmeen hyvin muutkin siihen mukaan. Luulen, että jos Soininvaara laatisi vaalikoneen, minun olisi sen kysymyksiin helppo suuremmitta tunnekuohuitta vastata: vaikka kaikki oikeasti tärkeät kysymykset jäisivätkin kysymättä, Soininvaaran esiin nostamat kysymykset ovat aina itsessään mielekkäitä ja ymmärrettävästi muotoiltuja.

Soininvaaran argumentaatiotyyli on oikeistopoliitikon tyyliksi poikkeuksellisen miellyttävä kahdesta syystä. Ensinnäkään hän (toisin kuin melkein kaikki poliitikot kaikissa puolueissa) ei juuri koskaan lähde retorisesti liikkeelle joistakin ”meidän kaikkien” yhteisesti jakamista arvoista/ tavoitteista/ päämääristä ja pyri sitten oikeuttamaan kannattamiaan poliittisia toimenpiteitä esittämällä ne neutraaleina ”keinoina” kyseisten päämäärien saavuttamiseksi. Sen sijaan hän vertaa vain suoraan olemassaolevaa sääntelyperiaatteiden kimppua a ja sen yhteiskunnallisia vaikutuksia vaihtoehtoiseen sääntelyperiaatteiden kimppuun b ja sen mahdollisiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Toisekseen Soininvaara hyvin johdonmukaisesti käsitteellistää rakenteet ensisijaisiksi subjekteihin nähden. Hän ei toisin sanoen lähtökohtaisesti oleta, että juuri samat toimijat päätyvät tiettyyn toimintaan sääntelyperiaatteiden b voimassa ollessa kuin sääntelyperiaatteiden a voimassa ollessa. Ja tämähän on perusehto sille, että voidaan tarkastella itse periaatteiden ohjausvaikutuksia sen sijaan että ”poliittinen” ”keskustelu” degeneroituu pelkäksi kiistelyksi siitä, millaisten elämäntapojen, intressien ja arvojen voi luultavimmin olettaa yhdistyvän minkäkinlaisten sosiaalisten identiteettien ympärille – eli ketkä luultavimmin missäkin tilanteessa voittavat tai häviävät.

Vaikka soininvaaralainen tyyli em. periaaatteineen on varmaan monen mielestä itsessäänkin pahoin painottunut ja liberaali-individualismin saastuttama, minun on jotenkin mahdoton olla kokematta sitä neutraaliksi ja rationaaliseksi. Tosin on myönnettävä, että henkilöhistoriallisista syistä Soininvaara on saattanut suoraankin olla vaikuttamassa siihen, millaiset hyvän poliittisen argumentaation standardit olen sisäistänyt. Muistan hyvin, miten luin Ratkaisevaa aikaa juuri siihen ratkaisevaan aikaan 80-luvun lopulla, jolloin aloin vähitellen hahmottaa, mikä on yhteiskunta ja miten siitä voi puhua. Pyörittelin siinä esitettyjä argumentaatioketjuja edestakaisin kunnes poliittisen diskurssin perusolemus alkoi avautua. Soininvaaran tyyliin ja henkilöön assosioitunee siis mielessäni positiivisia oivalluskokemuksia, joiden syntyyn tosiasiassa myötävaikuttivat ensisijaisesti aivan muut tekijät kuin hänen esittämiensä väitteiden ainutlaatuinen nerokkuus. (Esi-internetilliseen aikaan eläneen maaseututeinin ulottuvilla oli vain niin kovin vähän älyllistä virikettä.)

Eivätkä Soininvaara-sympatiani rajoitu pelkkään tyyliin: bloginsa perusteella hänellä on myös kykyä poimia esiin minustakin varsin relevantteja poliittisia kysymyksiä ja pitää niitä sopivan sitkeästi esillä, erityisesti mitä tulee asuntopoliitiikkaan ja liikennepolitiikkaan. Kaupunkisuunnittelu- ja kaavoitusasioissa tekee harvoin mieli olla eri mieltä. Jopa työelämästä ja julkisista palveluista Soininvaara on puhunut enimmäkseen ihan järkevästi – vaikka ei minulta toki ole bloginkaan perusteella jäänyt huomaamatta, että lipsaukset asiallisesta tyylistä tuppaavat kummasti kasaantumaan niihin kohtiin, joissa mainitaan köyhät tai pitkäaikaistyöttömät.

Mutta vihdoin asiaan. Äsken luin tämän uusimman Sata-komiteakirjan. Siinä oli koottuna Soininvaaran näkemyksiä juuri niistä aiheista, joita käsitellessään hänen ajattelunsa on aina tuntunut kaikkein vieraimmalta - ja nyt olen ehkä kypsä myöntämään, että Eufemian eronteko on kyllä tavallaan osuva. On Soininvaarallakin minun näkökulmastani melkoista taipumusta mennä strategisista syistä mukaan mihin tahansa vallassa oleviin järkeilymalleihin ja retorisiin tyyleihin.

Kyse ei oikeastaan ole siitä, miten paljon vierasta ainesta on valmis ottamaan annettuna, vaan siitä millaisia vieraita elementtejä omaan poliittiseen argumentaatioonsa ottaa. Siitä en osaa vähääkään ärsyyntyä, että Soininvaara esimerkiksi suostuu pohtimaan optimaalisia sosiaaliturvauudistuksia niinkin ahtaissa kehyksissä kuin hän eksplisiittisesti ilmoittaa tekevänsä: sosiaalimenot eivät saisi lisääntyä eikä varsinaista perustuloa saa ottaa käyttöön. Voi vain ihailla sitä, että Soininvaara on saanut aikaan ihan järkeviä muutosesityksiä näissäkin rajoissa - älyllisesti hieno suoritus, vaikkei hänen ehdottamillaan rakenteellisilla pikku-uudistuksilla juuri pienuutensa tähden olekaan mitään poliittista relevanssia suuntaan tai toiseen. Mutta Sata-komiteakirjan täysin sietämätön piirre on se, että Soininvaara selvästi yrittää tulla Kokoomusta vastaan paitsi tehtävänrajauksissa myös argumentaatiotavoissa. Soininvaara kosiskelee ”kaikkihan me tietenkin halutaan rangaista laiskoja sosiaalipummeja” -henkistä yleisöään todistelemalla, että juuri perustulonomainen sosiaaliturvahan se köyhiä kaikkein tehokkaimmin kyykyttäisikin. Luultavasti juuri Sata-komiteakirjan ajoittaiset avoimen moralistiset äänenpainot ovat tosiaankin päälleliimattu retorinen strategia, Soininvaara kun on kaikessa moralisoinnissa suorastaan läpinäkyvän huono ja kömpelö. Pelottavammalta oikeastaan tuntuu Soininvaaran outo kiinnostus pitkäaikaistyöttömän hahmoon ihan itsessään. Siinä tuntuisi pulpahtavan pintaan jokin aito henkilökohtainen pakkomielle: Soininvaara jostain syystä luulee tietävänsä, millaisia ihmisiä perusturvan varassa eläjät tyypillisesti ovat ja kokee tarvetta paljastaa tämän muillekin. Hän fantasioi kiihkeästi perusturvan varassa elävistä eksoottisista Toisista, eikä vaikuta lainkaan kiinnostuneelta vertaamaan fantasioitaan mihinkään empiiriseen numerotietoon. Tämä on hämmentävää juuri siksi, että Soininvaara kaikkien muiden ihmisryhmien kohdalla niin esimerkillisen tarkkaan välttää esittämästä spekulaatioita siitä, millaisia tarpeita, haluja tai preferenssejä kyseiseen ryhmään kuuluvilla ihmisillä varmaankin ”tyypillisesti” on.

No, sinänsä Soininvaaran konstruktio köyhästä on ihan raikkaan persoonallinen yhdistelmä eri poliittisten suuntausten hellimistä stereotypioista. Köyhälle on ominaista (koulutustaustasta yms. riippumaton) heikkolahjaisuus sekä elämänhallintaongelmat. Työelämän suhteen hänellä on vain yhdenlaisia intressejä: pitäisi saada mahdollisimman paljon rahaa käteen. Soininvaara ei edes yritä uskotella, että tyypillisellä köyhällä olisi varaa ilmentää mitään muita henk.koht preferenssejään työmarkkinoilla. Ensinnäkään tyypillinen köyhä ei voi työnhaussaan suosia mitään tietynlaisia työn sisältöjä toisiin verrattuna, sillä vähälahjaisena hän kykenee tekemään vain yhdenlaisia töitä: niitä kaikkein mekaanisimpia, joihin suunnilleen kuka tahansa kykenee. Toisekseen on yhdentekevää, miten tyypillinen köyhä henkilökohtaisesti arvottaa rahaa suhteessa vapaa-aikaan, sillä hän tekee helppojakin töitä niin paljon keskimääräistä hitaammin ja huonommin, että saadakseen raavittua vapailta markkinoilta kokoon edes jotakin hänen olisi joka tapauksessa annettava kaikkensa ja ahkeroitava aamusta iltaan.

Itse asiassa köyhän hahmo vilahtelee Sata-komiteakirjassa vain hyvin satunnaisesti siellä täällä - mutta huomaan silti toivovani kirjalle mahdollisimman vähän lukijoita juuri koska nämä vähäisetkin vilahdukset onnistuvat ihmeen tehokkaasti vesittämään kaiken mikä kirjassa muuten saattaisi olla lukemisen arvoista.

Minustakin keinotekoiset esteet matalatuottoisen työn tekemiselle ovat haitallisia ja minäkin jättäisin uusien työpaikkojen synnyn enimmäkseen vapaan markkinamekanismin huoleksi – mutta juuri tämä abstrakti vaatimus on vaarassa leimautua silkaksi työtä itseisarvottavaksi oikeistomoralismiksi, kun sitä konkretisoidaan soininvaaralaisittain. Soininvaaran konkretisoinnit (joilla hän tietenkin myy perustuloideaa Kokoomukselle) saavat epätuottavien töiden kannattavuuden lisäämisen näyttämään itsessään pelottavalta skenaariolta. Ei ollenkaan ihme, jos konservatiivisin osa vasemmistoa tämän luettuaan linnottautuu entistäkin tiiviimmin ay-bunkkereihinsa. Jos minulla olisi sama mielikuva ”tyypillisestä” perusturvan varassa eläjästä ja ”tyypillisestä” matalan tuottavuustason työstä kuin Soininvaaralla, niin totta kai vastustaisin kiivaasti perustuloa ja tahtoisin pitää systeemin rakenteellisesti jotakuinkin ennallaan, mitä nyt ehkä vähän nostaisin perusturvan tasoa. Jos perusturvan varassa eläjä on vähälahjainen ressukka, joka pystyy tekemään vain hyvin helppoja ja mekaanisia töitä (ja niitäkin paljon keskimääräistä hitaammin), hänet on minun arvomaailmani mukaan ilman muuta paras jättää rauhaan kokopäivätyöttömäksi. Jollei jollekulle kerta voida tarjota mitään alkeellisiakaan valinnanvapauksia työmarkkinoilla, niin huomattavasti inhimillisempää on määrätä hänet perinteiseen työttömän rooliin kuin ohjata ”kannustavalla” sosiaaliturvalla mihintahansa paskaduuniin – etenkin kun hänen vähälahjaisena olisi annettava kokopäivätoimisesti kaikkensa selvitäkseen edes auttavasti kyseisestä paskaduunista.

Päällisin puolin Sata-komiteakirjan Soininvaara on melkoisessa ristiriidassa muutama vuosi sitten Vauraudessa ja ajassa äänessä olleen Soininvaaran kanssa. En oikein hahmota millaisia lisäoletuksia Soininvaaran pitäisi olettaa tekevän, jotta tämä ristiriita selittyisi ja muuttuisi näennäiseksi. Olettaako hän kenties, että kaikki itsessään antoisa ja korkeaa koulutusta tai asiantuntemusta edellyttävä työ on aina ikään kuin luonnostaan joko äärimmäisen tuottavaa tai sitten täysin nollatuottoista, minkä vuoksi työpaikkojen syntymistä sentyyppisille aloille ei ole tarpeen edistää perusturvan rakenteita uudistamalla? Vai onko ratkaiseva oletus pikemminkin se, että vaikka perustulon (tai hyvin ”perustulomaisesti” toimivan sosiaaliturvajärjestelmän) yksi tavoite onkin mahdollistaa myös tällainen inhimillisesti mielekäs mutta taloudellisesti vähätuottoinen työ, sellaiseen työhön kuitenkin siirryttäisiin yksinomaan korkeatuottoisen keskiluokkaisen kokopäivätyön suunnasta downshiftaamalla - ei missään tapauksessa esimerkiksi (akateemisen) pitkäaikaistyöttömyyden piiristä?

Niin tai näin, outoja oletuksia.

Jos joku suunnittelee äänestävänsä huomenna Soininvaaraa eikä ole tullut lukeneeksi tätä uusinta kirjaa, niin varoitan. Sieltä ihan oikeasti pilkottaa jotain tosi epäilyttävää.

Kirja itsessään oli kyllä ihan kiinnostava, opin uusia seikkoja voimassa olevasta sosiaaliturvajärjestelmästäkin. En minä kirjaan tosin alun perin sellaisen tiedon toivossa tarttunut. Tartuin, koska niin julkiset viittaukset ko. kirjaan kuin kirjan alaotsikkokin antoivat ymmärtää, että tässä teoksessa Soininvaara yksityiskohtaisen havainnollisesti perustelee näkemystään, että kolmikantasysteemi on köyhien suurin vihollinen (...kuten muuten varmaan pitkälti onkin). Mutta eipä ko. aihetta sitten puitu kuin ihan loppusivuilla eikä niilläkään ollut yllätyksellisiä paljastuksia vallitsevasta korruptiosta ja mädännäisyydestä. Harhaanjohtavaa oli kirjan mainonta tältä osin siis.