Kaappihumanistin närkästys

Katselin tuossa Wim Wendersin Berliinin taivaan alla. Teoriassa tiedän, että en ole mitenkään immuuni yleishumaanille söpöilylle, jossa romantisoidaan muutosta ulkopuolisesta tarkkailijasta osalliseksi; voisin periaatteessa hyvinkin viehättyä tuollaisesta tematiikasta ja estetiikasta. Mutta silti en pystynyt katsomaan elokuvaa kepeänä yleishumaanina söpöilynä, sillä jouduin jo alkuminuuteilla tuohtumuksen valtaan. Minusta on anteeksiantamattoman typerä ratkaisu esittää enkelit kuulemassa ihmisten ajatuksia. Sillä mitä ne sitten kuulivat? Antiklimaattista kyllä, ”ihmiset” ”ajattelivat” ihan tavallisella kielellä hyvin artikuloituja, syntaktisesti virheettömiä, ymmärrettäviä lauseita. Tämä seikka yksin riitti latistamaan koko asetelman: elokuvan ihmiset paljastuivatkin heti alkuun ihmisiksi korkeintaan erittäin vahvoissa lainausmerkeissä.

Tuohtumuksestani huomaan, että minulle ajatusten/merkitysten ei-kielellisen välittymisen teoreettinen mahdollisuus ja tosiasiallinen mahdottomuus ovat vakavia asioita par excellence. En kestä sitä, että aiheen kohdalla sortuillaan epä-älyllisen puolivillaisiin ajatusleikkeihin, edes harmittoman humanistisen söpöilyn merkeissä. Olen jollain tasolla rekisteröinyt tuohtumistaipumukseni ennenkin, sillä kyseisenlaiset ajatusleikit eivät tietenkään ole mitenkään harvinaisia. Pahimmassa tapauksessa ajatusleikit antavat ymmärtää, että mikäli ajatusten lukeminen olisi mahdollista, suurin ero verrattuna vallitsevaan tilanteeseen olisi se, että tuolloin välittyisivät ihmiseltä toiselle nekin ajatussisällöt, jotka nyt voidaan jättää strategisesti kertomatta tai joista kenties suoraan valehdellaan. Mutta jos kommunikaation kieliriippuvuus katoaisi ja kyseenalaistuisi, niin eiväthän siinä tietenkään välittyisi jouhevasti ainoastaan ne ajatukset, joita ei ehkä haluta tai jakseta verbalisoida (tai joiden verbalisoinnit käytännössä peittyvät kaikkeen ylimääräiseen hälyyn), vaan yhtä lailla myös ne ajatukset, joita ei osata verbalisoida tai joita ei edes voitaisi minkään olemassaolevan kielen avulla verbalisoida. Ja niitähän nyt kai kuitenkin pääosa ihmisen ajatuksista on.

Olen huomannut tulevani käytännössä useimmissa yhteyksissä vähiten väärin ymmärretyksi, kun väitän olevani äärimmäisen tiukka teoreettinen antihumanisti, joka ei usko "ihmisestä yleensä" voitavan sanoa yhtään mitään. Mutta kyllä on myönnettävä, että on minulla aika selkeä näkemys siitä, mikä ihminen pohjimmiltaan on: läpeensä kielellinen ja juuri kielellisyytensä vuoksi kosmisen yksinäinen olento. Ihmisen osa on tulla toimeen sen tosiseikan kanssa, että hänellä on mieli täynnä ajatuksia, jotka ovat hänen kielellisen kykynsä tulosta (eli sangen monimutkaisia/ abstrakteja ja näin ollen mahdottomia teoriassakaan välittää eteenpäin yleiseläimellisin ei-kielellisin keinoin), mutta joiden kaikki verbalisointiyritykset tuntuvat enimmäkseen epätyydyttäviltä ja -täydellisiltä. Telepaattisten keinojen puutteessa ihminen on tuomittu yrittämään artikuloida artikuloitumatonta, loputtomiin, siinä ihmisen traaginen kohtalo.

Tämä onkin sitten kaikki, mitä olen valmis väittämään ihmisenäolosta noin yleisesti. Vain poikkeustapauksissa tämä piiloinen ihmiskäsitykseni näyttäytyy edes minulle itselleni. En minä osaa provosoitua, jos ihmisestä puhutaan ikään kuin mitään traagista syvyyttä ei olisi. Mutta Berliinin taivaan alla ihan aktiivisesti rienaa piilokannattamani kaltaista humanismia. Se esittää kyvyttömyyden ymmärtää toisten ajatuksia muutoin kuin kielivälitteisesti nimenomaan ihmisen enkelistä erottavana piirteenä - mutta vain mitätöidäkseen samaan hengenvetoon täysin koko kysymyksenasettelun relevanssin. Yhtäältä mitätöidään ihmisen ihmisyys: näytetään, ettei ihmisellä olekaan mitään muita ajatuksia kuin lattean siisti sisäinen monologinsa. Toisaalta mitätöidään enkelin enkeliys: telepaattisilla kyvyillä on toki tietty näppärä cash value (ne tehostavat mukavasti enkelin empatiaominaisuuksia) mutta ei niistä mitään sen kummempaa seuraa. Ne eivät suista enkeliä hulluuteen tai muualle käsitettävyyden rajojen taa - kuten voisi tapahtuvaksi olettaa se, joka laillani uskoo juuri kokemuksen kielen armoilla olemisesta konstituoivan kaikkea inhimillisesti ymmärrettävissä tai kuviteltavissa olevaa yksilöyden kokemusta.

Kunhan hämmästelen

Niin kauan kuin muistan, on yksi spontaanin ihmetyksen aiheitani ollut se, etteivät ihmiset, joiden asuntojen ikkunat sattuvat sijaitsemaan kaupunkitilan kokonaisuuden kannalta visuaalisesti keskeisissä paikoissa, hyödynnä tätä asiaintilaa mitenkään. Vetävät vain poikkeuksellisen tiukasti verhot suppuun ja kaihtimet kiinni.

Minusta kadulle antava ikkuna tuntuisi luontevalta poliittisen propagandan tai kokeilevan taiteen näyttämöltä. Ikkunan haltijalla on vapaat kädet mihin tahansa (ilman galleriain portinvartijoita), ja hän saa lähes automaattisesti runsain määrin yleisöä. Suomessa on toki tapana rakentaa siten, ettei kaduilta useinkaan näy suoraan ihmisten olohuoneisiin; pieniä kaupunkikohtaisia eroja tosin on. Mutta esimerkiksi Hollannissa on aivan toisin, ja siellä pidempään oleillessani tämä nimenomainen asia kiihotti mielikuvitustani jatkuvasti (”jos minä asuisin tuossa…” ). Ja kyllä vähän ylempänäkin olevilla ikkunoilla jonkin verran näkyvyyttä on. Puhumattakaan tyhjistä katutason liikehuoneistoista, jotka vain odottavat seuraavaa vuokralaista. Eikö niiden omistajilla muka ikinä ole mitään sanottavaa? Tai ylipäätään halua harjoittaa anonyymisti vapaamuotoista itseilmaisua?

Tähän joku varmaan toteaa, että jos haluaa harjoittaa anonyymisti vapaamuotoista itseilmaisua, niin tehköön sitten vaikka haluamansalaisen poliittis-taiteellisen nettisivuston. Mutta kyse ei tietenkään ole yhtään vertailukelpoisista medioista. Netissä joutuu kilpailemaan ankarasti huomiosta, täällä kun on jokaiselle surffarille tarjolla juuri hänen makuunsa sopivia täsmävirikkeitä pilvin pimein. En usko olevani ainoa, jonka netissä roikkumista pääasiallisesti rajoittava tekijä ei suinkaan ole kiinnostavan materiaalin loppuminen, vaan se, että jossain vaiheessa niskat jumittuvat ja silmät kuivuvat. Tätä hetkeä edeltävä rajallinen aika kannattaa siis käyttää harkiten. Fyysisessä kaupunkitilassa on kaikki toisin. Kaduilla kulkevat ihmiset ovat tyypillisesti erilaisissa odotus-ja välitiloissa. Ihmiset odottavat bussia ja junaa ja aerobic-tuntinsa alkamista (ei se varmaan enää nykyisin ole mikään ”aerobic” mutta en nyt jaksa muistaa mikä sitten...). Melkein aina kun kaksi ihmistä on sopinut tapaavansa toisensa kaupungilla, toinen saapuu paikalle vähän aiemmin kuin toinen ja maleksii siinä sitten hajamielisenä korttelin ympäri. Akuuttia virikevajetta lievittämään kelpaa lähes mikä tahansa – juuri tähänhän katumainonta perustuu. Tätäkin merkintää jäisi kuulkaa moni innostusta puhkuen lähilukemaan, jos se paperille printattuna liimattaisiin jonkun bussikatoksen mainospaikalle. (Siis vaikka saman tekstin kiinnostusarvo ei täällä nettiympäristössä kummoinen olekaan).

No, eivätpä toisaalta omakotiasujatkaan juuri pystyttele pihoilleen räväkästi kantaaottavia installaatioita, vaikka miten tilaa olisi. Vaikea on ihmisiä ymmärtää.

Terveisiä vaan ulkotiloista

Lojuskelen lähinurmikentälläni, jonka kartta näyttää nimeävän Roineenpuistoksi. Jotenkin tämä yllättävä kesäisyys vaati, että leiriydyn tänään tänne kirjoittamaan.

Eksoottisesti saavun luoksenne uudella nettitikkuyhteydellä. Viivytin kyllä nettitikkuhankintaa viimeiseen saakka, enkä ehkä olisi sitä ottanut vieläkään, jos olisin tiennyt yhteyden näin hitaaksi ja romahtelevaiseksi kuin miltä se nyt alustavan käytön perusteella vaikuttaa. Mutta eipä ole paljon vaihtoehtoja.

En minä tahdo päästä nettiin vaivattomasti aina ja kaikkialta. Haluaisin ainoastaan päästä sinne edes joskus, edes jostain kodin ulkopuolella, edes kohtuullisella vaivalla ja esimerkiksi kahvikupin hinnalla. Vaikka kattava ilmainen julkinen wlan olisi epäilemättä näissä asioissa ainoa oikea ratkaisu kaikkeen, niin henkilökohtaisiin tarpeisiini riittäisi vallan mainiosti myös pisteittäinen puolijulkinen wlan, kahvilat ja sensellaiset. Olinkin jostain syystä pitkään siinä harhassa, että pisteittäinen puolijulkinen wlan on olemassaoleva tosiasia. Tämä vanhentunut mielikuva romahti oikeastaan lopullisesti vasta kun tässä eräänä lähimenneisyyteni päivänä laukkasin ympäri Hämeenlinnaa akuutin wlan-tarpeen valtaamana. Ennen pelastavaan Kukkoon päätymistäni (ok, tässä nyt vähän mainosta Kukolle) kävin läpi koko joukon hämeenlinnalaisbaareja ja -kahviloita.”Onhan meillä joskus ollut, mutta nyt se on kyllä rikki” oli hämmästyttävän yleinen vastaus.

Jos olisin vähänkin vainoharhaisempi, päättelisin tästä, että joku kommunikaattorivalmistaja tai mokkulantoimittaja on käynyt maksamassa kahviloille ja baareille kelpo summat, jotta niidenkin wlan menisi ”rikki”. Mutta luultavasti ei ole tarvinnut, vaan kysyntä on hävinnyt ihan itsestään. Ihmisistähän on tunnetusti niin ihanaa, kun kaikki asiat ovat omia, vaikkeivät nyt sitten niin toimisikaan. Pääasia että saa harjoittaa vapaita valintoja kuluttajana eikä tarvitse koskea mihinkään saastaiseen yhteiskäytössä olevaan. Oma pikku kaista omille pikku biteille.

Ilahtuneena kyllä panin merkille, että vuokra-asuinsijani asioista päättävä taloyhtiö oli päättänyt panostaa yhteiskäyttöiseen pyykkitupaan hankkimalla sinne runsaasti uutta kalustoa. Melkein olisi voinut luulla, että koko palvelu ajetaan vaivihkaa alas, kuten on tapahtunut niin monessa muussakin taloyhtiössä. Näin etenkin kun pyykkituvan käyttöaste on varauslistan mukaan matalahko ja seinän takaa kantautuvista linkousäänistä päätellen talossa asuu myös niitä, joiden mielestä on tosi ihanaa elää ikioman pyykkikoneen kanssa, vaikka se sitten veisikin yli puolet suihkutilasta jne.

Ylistettyjä olkoot pyykkituvat. Otan oikeudekseni suhtautua suurella epäluulolla kaikkiin ihmisiin, joiden omallatunnolla on pyykkitupavastaista äänestyskäyttäytymistä taloyhtiökokouksissa.

Määritelkäämme: taide, viihde, valistus

Näin tässä finnkinolaisen mainstream-elokuvan nimeltä Katseeseen kätketty (en mitenkään omasta valinnastani, vaan koko lailla vahingossa, sanottakoon puolustuksekseni). Se oli katsomiskokemuksena paitsi lattea myös todella tunkkainen ja sinänsä vieläpä ihan tavanomaisella tavalla. Siinä oli jotenkin alleviivatusti koottu yhteen kaikki tunkkaisen mielen lempiteemat: yritettiin sekä lietsoa esiin tunneperäistä innostusta teemoihin ”kosto” ja ”oikeus” että usuttaa ajattelemaan ihmisen elämää sarjana henkilökohtaisia peruuttamattomia ”valintoja”.

Jäin miettimään sitä tosiseikkaa, että minulle sangen usein tulee nimenomaan tunkkainen olo elokuvista, joissa on jännitys- tai dekkarielementtejä; ne jotenkin puhuttelevat ihmisessä juuri sitä osaa, jonka olemassaolosta minä kaikkein vähiten soisin itseäni muistutettavan. Siis juurikin tuota ihmeellistä ”valitsevaa” ja kostonhimoista olentoa.

Käsittämättömintä on, että nuo tuommoiset niin usein mielletään jonkinlaiseksi viihteeksi. Ei istu minun viihdekäsitykseeni. Hyvässä viihde-elokuvassa tulee mielestäni ehdottomasti olla henkilöitä, jotka ovat epärealistisella tavalla vapaita sellaisesta tympeästä pakkoneuroottisesta kuonasta, joka tosimaailman ihmisille on ominaista. (Siis siitä, joka saa heidät esimerkiksi uskomaan, että kosto saattaisi puhdistaa ilmaa tai että rakkaus on puolittaista, jollei se pääse jollain yltiöbanaalilla tavalla ”toteutumaan” - vrt. mt.). Näihin psykologisesti täysin epärealistisiin henkilöihin samastuminen tuottaa sitten katsojalle välitöntä nautintoa. Hyvän taide-elokuvan henkilöt puolestaan ovat psykologisilta rakenteiltaan lattean realistisia, mutta heihin pidetään pontevan brechtiläisesti etäisyyttä tavalla, joka estää kaiken (tunkkaisuudentunnetta tuottavan) samastumisen.

Hyvät viihde-elokuvat ovat harvinaisempia kuin hyvät taide-elokuvat, mikä on sääli. Pitkä aika on siitä, kun viimeksi semmoisen näin. (Sen sijaan tälläkin hetkellä teattereissa menee ainakin yksi hyvä taide-elokuva: Michael Haneken Valkoinen nauha. Tai meni Engelissä ainakin vielä vähän aikaa sitten.)

Olen alustavasti tyytyväinen taide- ja viihde-elokuvan määritelmiini, vaikken totta puhuen tiedä, onko niille oikeasti mitään analyyttista käyttöä. Viimeksi näkemäni hyvä elokuva oli Dardenne-veljesten Lupaus, eikä se ainakaan mahdu kumpaankaan malliin. Ehkä se oli hyvä... valistuselokuva? Dardennemaisesti se kuvasi syrjäytyneitä, mutta täysin epädardennemaisesti siinä oli lähes sympaattinen päähenkilö ja optimistinen perustunnelma. Jopa vähän sokerinen - mutta toisaalta toivo asetettiin juuri sinne minne se on syytäkin asettaa: yksilön kykyyn kokea antamansa lupaukset sitoviksi (vaikkei hän olisikaan minkään orjamoraalinen kunnon kansalainen) ja poikien kyvyssä irtautua isistään (vaikkeivat nämä olisikaan täysin yksioikoisesti hirviöitä). Että sinänsä ihan suloinen asetelma, sanoisin.

Epäkunnossa

Ihmisestä kai aika paljon kertoo se, millaisia ihmisiä hän eniten kadehtii. Minä kadehdin niitä, jotka näkevät maailman voittopuolisesti koomisessa valossa. En tarkoita ihmisiä, jotka vääntävät alituiseen vitsejä: siinä on kyse ensi sijassa jostain muusta, luultavasti ainakin ylikehittyneestä tarpeesta olla jotenkin pidetty ja hyvää seuraa - mitä todellakaan en kadehdi. Kadehdin niitä sellaisia epäasiallisia hihittelijöitä, jotka nauravat itse eivätkä jää odottelemaan mitään vitsejä. Sellaisia jotka eivät naura toisille positiivisen hyväntahtoisesti (näihin kontaktia etsien) tai ilkeän pahantahtoisesti, vaan enemmänkin vain viattoman autistisesti: koska maailma ihmisineen nyt vain on niin hassu. Siinä sellaisessa olemistavassa on jotain ihastuttavaa, silloinkin kun tyrskintä täysin epäkohteliaasti kohdistuu minuun itseeni. Sillä tavoin maailman näkeviä ihmisiä kohti huomaa hakeutuvansa, sillä parhaimmillaan sellainen maailmasuhde tarttuu.

Kyllähän minä ihan tartunnattakin joskus tunnen toistuvaa tarvetta hihitellä asiattomasti asiallisissa tilanteissa, mutta vain surkean hetkittäisesti, kausittain. Ja alttius sellaiseen tuntuu enemmän hormonaalisesti kuin kognitiivisesti määräytyneeltä tilalta. Noiden tuollaisten kausien ja suhdanteiden armoilla oleminen on jotenkin pelottavaa.

Ilmeisesti ihminen osaa alitajuisesti huolehtia siitä, että nauraa riittämiin. Jos ei maailma näytä riittävän hassulta sellaisenaan, otetaan järeämpiä keinoja käyttöön. On jotenkin säälittävää tarvita tähän virikkeitä, jotka on varta vasten suunniteltu olemaan hauskoja. Monet hauskoiksi suunnitellut virikkeet toimivat kyllä minuunkin, että sikäli lienen ihan normaali. Viime viikkoina huomaan useanakin iltana katselleeni Youtubesta vanhoja Pasiloita. Ne ovat kiistattoman hauskoja toisellakin katsomisella, mutta ihan liian läpinäkyvää on, mitä tämä tarkoittaa: meneillään on kausi, jolloin komiikka-anturini eivät toimi ollenkaan siten kuin niiden soisin toimivan. Tarvitaan siis korvikkeita.

Melodramatiikka-anturit sen sijaan näyttävät kyllä aktivoituneen. Onneksi itkeminen mennee tähän vuodenaikaan kuvitteellisen siitepölyallergian piikkiin, ainakin jos osaa näyttää muuten sopivan välinpitämättömältä oman kyynelehtimisensä suhteen. Toivon osaavani, sillä maailman voittopuolisesti melodramaattisessa valossa näkevät ihmiset ovat kiistatta aika rasittavia. Melodramaattisessa moodissa ollessaan moni vieläpä mieltää itsensä muka jotenkin ”herkäksi”, vaikka täysin ilmeistä on, että juuri silloin ihmiseltä puuttuu kaikki se vastaanottavaisuus ja herkkyys vivahteille, joka epäasiallisille hihittelijöille on ominaista. On siis mennyt jokin aistikanava tukkoon.

Kunnia ja muut sananvapauden rajat

Sananvapauden suhteen olen noin yleensä ottaen aika ehdoton. Niin on moni muukin, eikä minulla liene aiheeseen mitään kovin yllättävää tai omaperäistä lisättävää. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että minulla ja sananvapausrajoituksiin myönteisemmin suhtautuvilla tahoilla on kovin erilaiset intuitiot myös siitä millä tavoin ja missä kohdin sananvapautta on kaikkein ymmärrettävintä haluta rajoittaa. Tämä havainto jäi vaivaamaan, etenkin kun se tuntuisi jollain epämääräisellä tavalla liittyvän näihin Eufemiankin käsittelemiin kunnia-asioihin.

Kunnianloukkauksista puhutaan aika usein silloin halutaan rajoittaa ilmaisuvapautta netissä: pitäisi kuulemma saada anonyymit solvaajat tilille teoistaan. Silti kunnianloukkaussyytteitä nostettaessakin ajattelun logiikka tuntuisi useimmiten olevan kaukana mistään varsinaisesta kunnia-ajattelusta. Ihmiset ovat huolissaan maineensa huononemisen materiaalisista seurauksista, oman henkilöbrändinsä pilaantumisesta tavalla, joka hankaloittaa menestystä markkinoilla. Eivät he tuohdu loukkauksista silkkaa turhamaisuuttaan eli puhtaasti kunnian vuoksi.

Minulla ei ole materiaa menetettäväksi enkä koe itseäni muutenkaan kunnon markkinatoimijaksi, mikä varmaan selittää sen, että minulle on aika yhdentekevää mitä nuo "ketkä tahansa muut" (suuret massat ja markkinakanssatoimijat) minusta ajattelevat. Paljon paremmin ymmärrän halua rajoittaa mahdollisuuksia kunnianloukkauksiin sanan varsinaisessa ja vakavassa mielessä. Kunnia on aristokraattinen käsite, kunnianloukkaus on ennen kaikkea sellaista mustamaalausta, joka asettaa uhrin noloon valoon aidosti vertaistensa silmissä. Ja koska jokainen varmasti uskoo nimenomaan vertaistensa olevan sangen arvostelukykyisiä, ei tyylitön ja yksioikoinen solvaaminen tai edes kömpelö valehtelu voi uhata kenenkään kunniaa tässä vakavassa mielessä.

(Lähden tässä nyt siitä oletuksesta, että täysjärkinen ihminen ymmärtää jokaisen tekstin olevan jonkun kirjoittama. Näissä oloissa on kaikille lähtökohtaisesti itsestäänselvää, että esimerkiksi haukku voi toimia mainoksena. Minäkin luulen esimerkiksi aikojen kuluessa muodostaneeni tuntemattomasta ihmisestä positiivisen ennakkokäsityksen vähintään yhtä monta kertaa sillä perusteella, että joku kolmas osapuoli on puhunut hänestä selän takana pahaa kuin sillä perusteella että joku kolmas osapuoli on puhunut hänestä selän takana hyvää. Oleellista on kuka puhuu ja millaisia argumentteja käyttää.)

Tästä näkökulmasta toisen ihmisen kunniaa on aika vaikea yksiselitteisesti loukata. Aivan liian helposti käy niin, että sitä yrittäessään saattaa vain itsensä häpeään. Ainoa eettisesti todella hankala tilanne on se, että joku varastaa toiselta äänen ja identiteetin. Ja nettianonymiteetti tekee uudella tavalla mahdolliseksi paitsi julkisen nimittelyn ja solvaamisen myös tällaiset varkaudet.

Jos minä haluaisin nolata jonkun, en todellakaan rientäisi solvaamaan ja nimittelemään häntä julkisesti blogissani tai Suomi24:n keskustelupalstoilla. Sen sijaan alkaisin kirjoitella netissä hänen nimellään (tai monien häneen yhdistämällä vakiintuneella nimimerkillä). Enkä mitään tökeryyksiä tietenkään. Opettelisin uhrini tyylin niin ettei kukaan uskoisi minua pelkäksi kaimaksi. Hakeutuisin uhrin elämän kannalta keskeisille foorumeille ja tekisin siellä niin pieniä ylilyöntejä, että suurin osa yleisöstä ei huomaisi mitään erikoista (saati epäilisi, että saattaisin olla joku muu kuin se joka väitän olevani). Mutta tähtäisin siihen, että juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa. Niin varovainen kannattaisi olla, ettei tätäkään välttämättä tapahtuisi: kärsimystä ja häpeää uhrille seuraisi yllin kyllin joka tapauksessa. (Ihmisellähän on tunnetusti taipumus silkkaa turhamaisuuttaan yliarvioida se miten tarkkaan hänen nimissään olevia tekstejä luetaan ja miten pitkällemeneviä johtopäätelmiä hänen henkilöstään niiden perusteella tehdään).

Minusta on vähän outoa, miten heikosti juuri tämä tämmöinen kunnia on suojattu - muuten kun alalla kuitenkin voi nostaa oikeusjuttuja vähän mistä tahansa. Ei, en kannata sitä, että toisen nimellä esiintymisestä tehtäisiin rikos (siinä olisi riskinsä: luultavasti vain parodioiden yms. tekeminen hankaloituisi laintulkitsijain tulkitessa, että kansa on lähtökohtaisesti täysin medialukutaidotonta eikä tunnista räikeintäkään parodiaa parodiaksi). Mutta tunnustan kyllä mainiosti ymmärtäväni, että on mahdotonta suhtautua täysin tyynesti tuollaiseen oman identiteetin/nimen hienovaraisesti mustamaalaustarkoituksissa toteutettuun nappaamiseen. Voin hyvin kuvitella sen puhtaasta turhamaisuudesta kumpuavan raivon, jonka tällaisen kiusaamisen uhriksi joutuminen voisi aiheuttaa – vaikken siis osaakaan kuvitella, mikä kaiken maailman nettianonyymien taholta tulevissa julkisissa solvauksissa ja nimittelyissä voisi oikeasti raivostuttaa. Sympatiaakin solvausten uhrille tulee mukavasti sivustaseuraajilta.

Lisäyksiä edelliseen

Tylsää selitellä jälkikäteen sanomisiaan, mutta maahanmuuttopolitiikka aiheena taitaa sitä edellyttää. Siispä: ei ollut tarkoituksenani tarkastella maahanmuuttoväittelyitä jostain etääntyneen latteasta ”molemmissa osapuolissa on vikansa” -näkökulmasta, kuten oli kai tulkittu. On toki suorastaan naurettavan helppoa olla tässä asiassa jollain puolella eli kaikkia näitä heinäluomia vastaan. Mutta edelleen ihmettelen, miksi heinäluomia vain ympäripyöreästi paheksutaan ”populisteina” sen sijaan, että hiillostettaisiin heitä täsmentämään mistä ihmeestä tarkkaan ottaen on peräisin tämä "Suomen" tai "suomalaisten" oletetusti itsestäänselvä moraalinen oikeus säännellä maahanmuuttoa puhtaasti omien käytännöllisten etujensa näkökulmasta.

Ei tällaista tivaamista ainakaan valtakunnanjulkisuudessa raportoitu tapahtuneen esimerkiksi juuri Heinäluoman lausahdusten jälkeen. Sinnemäenkin kerrottiin vain tarttuneen siihen kokonaisuuden kannalta toisarvoiseen seikkaan, että Heinäluoma väitti liiallisen maahanmuuton automaattisesti synnyttävän ”rasismia” (tarkoittanee yleisesti maahanmuuttajavihaa?) - minkä vuoksi sitä tulisi välttää. No, saattaisi toki olla ihan aiheellista korostaa, että ne mekanismit, joiden kautta työperusteinen maahanmuutto tosiasiallisesti synnyttää ulkomaalaisvihaa, toimivat vain oloissa, joissa sosiaaliturvajärjestelmä on vahvasti työperusteinen (kuten se nimenomaan demarien painostuskoneistojen ansiosta Suomessa yhä on). Mutta toisaalta: miksi edes lähteä saivartelemaan tästä tosiasiaväittämästä tässä asiayhteydessä? Saivartelu luo huolestuttavasti sellaista vaikutelmaa, että vihreätkin hyväksyvät heinäluomalaiset lähtökohdat, toisin sanoen teesin, että mikäli maahanmuutto kiistatta automaattisesti aiheuttaisi rasismia, tämä olisi hyvä peruste rajoittaa maahanmuuttoa.

Onko siis tosiaankin tärkeämpää säilyttää meillä täällä mukavan konfliktiton ilmapiiri kuin puolustaa sellaisia yleisiä periaatteita kuten yksilöiden oikeutta liikkua maantieteellisesti ja valita oma asuinpaikkansa? Mahdollistahan on, että potentiaalinen maahanmuuttaja itse, täydessä ymmärryksessä ja hyvin informoituna, päätyy henkilökohtaista kokonaistilannettaan arvioituaan siihen lopputulokseen, että on valmis tulemaan Suomeen silläkin uhalla, että kokee täällä syrjintää ja joutuu tekemään jotain surkeaa paskaduunia jatkuvan rasistisen väkivallan pelossa. Minun oikeustajuni mukaan oleellinen kysymys (joka vihreidenkin kannattaisi uskaltaa esittää) on se, olisiko potentiaalisilla maahanmuuttajilla oltava edes (!) tähän oikeus. Kokonaan toinen kysymys on, olisiko ehkä järkevää - noin yleisinhimillisesti ja ihan kantasuomalaisten omankin hyvinvoinnin kannalta - ruveta toimiin, joilla ennaltaehkäistäisiin kyseisenlaisten jakojen muodostumista (tai oikeammin: purettaisiin jo muodostuneita jakoja). Miksi siis pitäisi aina lähteä mukaan jaarittelemaan "asenteista" ja "kulttuurisesta ilmapiiristä" ja sensellaisesta? Pahimmassa tapauksessa keskustelu pyörii näissä kysymyksissä jopa silloin, kun kyse on humanitaarisperusteisesta maahanmuutosta eli perustavista ihmisoikeuksista.

Mutta joo. Keskusta irtisanoutui kyllä ihan reippaasti sos.dem. populismista; toivottavasti sai sympatiapisteitä vihreiltä siitä hyvästä. Olen nimittäin täällä salaa fantasioinut, että Vihreät, Keskusta ja Vasemmistoliitto muodostaisivat seuraavan hallituksen. Kristilliset voisi myös ottaa mukaan. Täysin kokoomus- ja demarivapaa hallitus voisi nimittäin teoriassa panna työmarkkinoiden & sosiaalipolitiikan perusrakenteet koko lailla uusiksi. (Siis mikäli vain sen osapuolet malttaisivat keskittää kaiken toimintatarmonsa niihin nimenomaisiin politiikan alueisiin, joiden osalta niillä oikeastikin on jotain yhteistä.) Jäämme odottamaan.