Pieni teknologiapoliittinen linjanveto

Ihmiset suhtautuvat uuteen ja kehitteillä olevaan teknologiaan kumman kiihkeästi. Ilmeisintä tämä on tietenkin niiden kohdalla, jotka intoilevat kaikista uusista keksinnöistä ja niiden vallankumouksellisesta voimasta. Sellaista on jotenkin kiusallista katsella. Tämä ei johdu siitä, etteikö utopianrakentelu olisi lähellä sydäntäni, teknologian kehitys nyt vain ei tarjoa siihen mitään minua yhtään kiehtovia aineksia. Pikemminkin teknisistä keksinnöistä fantasiointi tuntuu silkalta poliittisen ja sosiaalisen mielikuvituksen puutteelta: poliittisia ja sosiaalisia muuttujia vähänkin säätämällä saa sentään aikaan niin paljon oudompia maailmoja.

Toisaalta: jos Systeemi tarvitsisi hovirunoilijaa ylistämään modernia tekniikkaa, voisin olla oikein sopiva hommaan. Ominaistahan noille teknologiaintoilijoille on, että he eivät itse asiassa pidä olemassaolevia saavutuksia oikein minään: kaikki oikeasti merkittävä on muka aina vasta tuloillaan, elämmehän suuren murroksen kynnyksellä. Minusta taas maailmaan mahtuu jo nyt paljon hienoja teknisiä keksintöjä, joista olen syvästi kiitollinen menneille insinöörisukupolville. Esimerkiksi vesijohto- ja viemäröintijärjestelmiä tekee aika ajoin mieleni ihan spontaanistikin puhjeta ylistämään. Sieltä sitä vain hanasta virtailee juomakelpoista vettä joka kotiin, aivan ylenpalttisen runsaana! Todella hieno systeemi, kannatti kehitellä.

Jollei lääketiedettä lasketa, niin uusimmat ilman muuta kaiken kehittelyvaivan arvoisiksi tunnustamani keksinnöt taitavat olla jostain yhdeksänkymmenluvulta. Vilpittömästi ylistäisin ainakin tekstinkäsittelyä ja internetiä, riisutussa perusmuodossaan ja ilman viimeisimmän "kehityksen” mukanaan tuomia turhia hörhellyksiä.

Mutta ei meiltä nyt enää mitään puutu. Nyt pitäisi vain kehitellä yhteiskuntarakenteita ja poliittisia järjestelmiä siihen suuntaan, että olemassaoleva teknologia saataisiin jotenkin järkevästi käyttöön siellä ja vain siellä mihin se sopii.

Haluan irtautua siitä tekno-optimismin kevytversiosta, jonka yleisenä oletusarvona on, että kaikkea aina kannattaa kehitellä. Hassua kyllä, reaalipoliittisesti jo tällainen maltillinen kanta liittouttaa minut lähinnä linkolalaisten, heideggerilaisten ja muiden luontoromanttisten ääri-ihmisten kanssa. Mutta eipä tunnu järin kotoisalta siinäkään leirissä, sillä jostain (minulle käsittämättömästä) syystä ne, jotka rohkenevat epäillä, ovatko useimmat teknologiset luomukset sittenkään kaiken niiden luomisen eteen nähdyn vaivan arvoisia, alkavat useimmiten samaan hengenvetoon vaahdota siitä, miten nämä kyseiset luomukset ovat suorastaan vaarallisia ja kulttuuria rappioittavia, pahoja itsessään. Tai että on jotenkin luonnollista ja/tai vempeleiden itsensä syy, ettei niitä osata olla käyttämättä tai käyttää vain siinä määrin kun on järkevää. Eikä monienkaan mielestä riitä, että kieltäydytään uusista teknologisista edistysaskelista, vaan saman tien pitäisi luopua myös paljosta jo olemassa olevasta.

Tekno-optimismi ja romanttinen primitivismi elävät vieläpä tyypillisesti rinnakkain yhdessä ja samassa ihmisessä. Moni ei selvästikään osaa päättää, tarjoaako teknologia suuren pelastuksen vai johtaako se lopulliseen tuhoon, mutta on silti horjumattoman vakuuttunut siitä, että juuri teknologian kehitys on aikamme tärkein kysymys.

Minusta ei ole. Ajattelenpahan vain, että inhimillisen kokonaishyvinvoinnin kannalta olisi parempi, jollei tarvitsisi niska limassa vääntää uusia vempeleitä, vaan voitaisiin ottaa niidenkin tuotantoon ja kuluttamiseen menevä aika rennosti: lukea kaunokirjallisuutta ja samoilla metsissä. Monet vempeleet olisi voinut yhtä hyvin jättää luomattakin, mutta nyt kun ne kerta on keksitty, niitä voi olla järkevää ja kustannustehokasta myös tuottaa ja käyttää. Ja jos joku huvikseen tahtoo askarrella lisääkin vempelemalleja yhteiseen käyttöön, niin mikäs siinä. Mutta turha tulla selittämään että siinä on kyse mistään ”yhteisestä hyvästä” – minä en ainakaan ole tilannut yhtään enempää teknologista kasvua ja kehitystä, enkä aio tilata. En siis suostu tuntemaan kiitollisuudenvelkaa, jos kasvun ja kehityksen hedelmiä minulle(-kin) siitä huolimatta syydetään. (Vaikka toki minäkin joidenkin rajattujen erityisalueiden kohdalla äänestäisin sen puolesta, että vielä tuntemattomille innovaatioille annetaan mahdollisimman hyvät syntyedellytykset suoralla julkisella rahoituksella.)

Onhan niitäkin ihmisiä, jotka esimerkiksi ymmärtävät, ettei BKT:n nousu kerro lisääntyneestä hyvinvoinnista vaan ainoastaan siitä, että elämä on yhä jäännöksettömämmin saatu kaapattua nimenomaan rahatalouden piiriin. Mutta jostain (minulle käsittämättömästä) syystä tämä BKT-uskon ja talouskasvuideologian kritiikki yleensä liitetään jo lähtökohtaisesti ympäristötietoisuuteen ja vihreään ajatteluun. Niinpä teknologisen edistysuskon kritiikki tukeutuu tuskastuttavan usein jotain kautta dogmiin, jonka mukaan tekno-optimistien puhe "aineettomasta kasvusta" on silkkaa ideologista sumutusta. Sillä havainnolla, että energiankulutus ja talouskasvu ovat historiallisesti ottaen toistaiseksi aina korreloineet keskenään, perustellaan väitettä, että niiden irtikytkentä on muka "mahdoton" (siis vahvemmassakin mielessä kuin vain aivan tietynlaisen talousjärjestelmän ehdoilla toimittaessa). Tätä immateriaalitalouden käsitteen vastaista dogmia on viime aikoina alettu toitottaa vähän joka suunnalla (kuten nyt vaikka täällä, täällä ja täällä). Totta toki on, ettei puhtaasti aineeton tuotanto ole mahdollista ja että mitä aineellisimpia hyödykekokonaisuuksia on tapana harhaanjohtavasti kutsua "palveluiksi", jotta ne menisivät paremmin kaupaksi ympäristötietoisille nykykuluttajille. Mutta mitä sitten? Käsitteellisesti ja periaatteellisesti aineellisen ja aineettoman tuotannon ero on erittäinkin helppo ymmärtää ja on selvää, että kahdesta markkinoilla samanarvoisesta hyödykkeestä voi toinen olla paljonkin toista aineellisempi. Siis myös ihan oikeasti.

Olisiko nyt niin kovin suuri vaiva käyttää eri argumentteja aineettoman (tietotyövaltaisen) kuin aineellisen (energia- ja raaka-ainevaltaisen) kasvun kritiikkiin? Kyllä minuakin epäilyttävät sekä materiaaliset että immateriaaliset talouskasvupyrkimykset. Rehellisyyden nimissä on silti sanottava, ettei huoli ympäristövaikutuksista selitä tai perustele tätä epäilystäni edes pääasiallisesti saati sitten kokonaan. Kyse on myös ihmiskuvasta ja hyvän elämän ihanteista - oletuksesta, että tosiasiallinen hyvinvointi on enemmän kiinni vapauden ja joutoajan määrästä kuin markkinoilla olevien aineettomien kulutushyödykkeiden laadusta. Oletan, ettei vähäinen vapaa-aika muutu aineettomia luksus-tuotteita kuluttaessa niin ravisuttavan hienoksi laatuajaksi, että ihminen sitä odottaessaan painaa mielihyvin vaikka miten pitkää päivää ympäristöystävällisen aineettoman tuotannon palveluksessa. Tämä voi olla väärä oletus: ehkä ihmiset tosiaankaan eivät halua kaikkein mieluiten lukea rauhassa romaaneja ja samoilla metsissä niin paljon kuin vain suinkin mahdollista perustarpeiden tyydyttymisen vaarantumatta. Ehkä kuvittelen näin vain, koska itse ilman muuta tätä haluaisin. Mutta sellainen on keskusteluilmapiiri, että eipä ole toisaalta kukaan vakavasti edes yrittänyt osoittaa kuvitelmaani vääräksi.

Hauskaakin

Olin blogeista lukenut, että Harry Salmenniemen Texas, sakset on hyvä. Tapa jolla sen hyvyydestä todistettiin herätti uteliaisuuteni, joten otin sen mukaani kirjastosta heti tilaisuuden tultua, vaikken runoihmisiä olekaan. Ja sehän totisesti on hyvä. Harvinaisen hauskakin, alakuloisen riipaisevasti.

Kepeämmin hauska on puolestaan kosteusvoidepurkkini, joka kertoo sopivansa ”kuivalle tai kuivalta tuntuvalle iholle”. Jostain syystä mieltäni kiehtoo kovasti kysymys, millaisen prosessin tuloksena valmistaja on päätynyt juuri tuohon omituiseen muotoiluun. Onko purkin kyljessä kenties ensin lukenut vain, että ”kuivalle iholle”, mikä on sitten aiheuttanut palautetulvan, kun luonnontiedemielinen asiakaskunta, joka ei suinkaan spontaanisti miellä kuivaa ihoa kuivalta tuntuvan ihon synonyymiksi, alkaa tivata valmistajalta kuivan ihon tunnusmerkistöä. (”Kuivaltahan minunkin ihoni tietysti tuntuu, mutta mistäpä minä, pahainen maallikko, voisin tietää, onko se kuiva...”). Ja voiteen käyttöalan määrittelyä on siis näin kenties päädytty lajentamaan.

Youtube-viihdeverkostossa vähäisiä joutohetkiäni viettäessäni olen tullut ihmetelleeksi sitäkin, miten vakavia asioiden tulee olla ollakseen oikeasti hauskoja. Havainnollistukseksi kaksi esimerkkiä musiikin piiristä. (Tosin kummankaan hauskuus ei ole lainkaan musiikillista, mikä juuri tekee siitä helposti analysoitavaa.)

Savage Garden: Truly, Madly, Deeply. Tämän koko hauskuus on alkuperäisessä videossa visuaalisine ylilyönteineen. Video edustaa täsmälleen sitä ainoaa laajalti kulttuurissamme kierrätettävää heteroromanttisen estetiikan muotoa, joka minua on ikinä (=ehkä noin viisitoistavuotiaana) vakavasti puhutellut. (Puolustuksekseni sanottakoon, että lyriikkoja olisin sentään pitänyt syvästi vastenmielisinä ja perinpohjaisen epäromanttisina jo silloin). Kun sitten näin tuon videon ensimmäisen kerran MTV:ltä kypsässä 23 vuoden iässä (eli auttamatta liian myöhään), ensireaktioni oli alkaa hihittää holtittomasti. Efekti oli ihan sama toisella kolmannella ja varmaan kymmenennelläkin kerralla - ja nyt taas, kun se muutama päivä sitten tuli vastaan youtubessa.

Ilmiö lienee pääpiirteissään se, että tiettyihin esteettisiin muotoihin liittyy vahvasti henkilökohtainen tunnelataus, mutta samalla on tullut älyllisesti mahdottomaksi olla näkemättä niiden camp-ulottuvuutta. Hämmennys purkautuu hihityksenä sitten. Tätä ei voi verrata siihen, että naureskelisin kevyesti kasariheville tai kotimaiselle iskelmälle; enhän ole koskaan varsinaisesti ole kokenut olevani (tai ole kokenut edes ”joskus” menneisyydessä olleeni) se, jota niissä puhutellaan.

Toista sangen yleistä hauskuuden ja vakavuuden keskinäisriippuvuuden mekanismia edustaa viimeisimmistä löydöksistäni ehkä tyylipuhtaimmin Leevi &The Leavings: Kyllikki – ja tätä ajattelen nyt ihan vain lyriikkojen kannalta. Suoraan ja sellaisenaan lähestyttynä Kyllikki on vilpitön ja uskottava rakkauslaulu, ja nähdäkseni kuuntelukokemuksen hauskuus perustuu siihen metatason havaintoon, että näin tosiaan on. Älyllisesti on tietenkin helppo ymmärtää, että rakkauden maallisen kontekstin merkityksen voi uskottavasti mitätöidä vain luomalla vaikutelman, että kontekstista ei mitenkään ehdoin tahdoin vaieta. Niin kontekstista vaikeneminen kuin sen vatvominenkin todistaa sen merkityksellisyydestä - ja rakkauden oman logiikan mukaanhan maallinen konteksti tosiaan on uskottavasti mitätöitävä, jotta rakkaus näyttäytyisi puhtaana ja ainutkertaisena. On arkiodotusten vastaista havaita, että juuri Kyllikin kaltainen viritelmä onnistuu niin erinomaisesti tässä vaikeassa ja paljon kilpaillussa lajissa, ja tähän havaintoon liittyvä hämmennys on kiihdyttävän hihityttävä.

Oman kierteensä kuvioon tuo sekin, että hauskuuden tavoittamiseksi Kyllikki täytyy nähdä vakavana rakkauslauluna, mikä taas edellyttää, että päättäväisesti torjuu osoitteleviin sanavalintoihin yms. sisältyvän ehdotuksen katsella koko asetelmaa jo lähtökohtaisesti etäännytettynä ja humoristisessa valossa. Kyllikki näyttäytyy aidosti hauskana vain, jos kieltäytyy näkemästä sen pintaan väkinäisesti kiinnitetyssä huonossa huumorissa hauskuuden häivääkään.

(Sivuhuomio: en yleensä jaksa kovin paljon innostua kaikenmaailman sukupuoliroolien nurinkääntämisistä ja sensellaisista - mutta Kyllikin sopivuus myös naisen suuhun on poikkeuksellisen ilmeinen. Lesbisenä sovituksena Kyllikki olisi vähintään yhtä uskottava rakkauslaulu, mutta sekä tragiikan että komiikan huiput sijoittuisivat kiinnostavalla tavalla hieman eri pisteisiin kuin alkuperäisessä versiossa.)

Truly Madly Deeplyn tehoa lisää se, ettei voi olla aivan varma, ovatko visuaalisen estetiikan ylilyönnit tahattomia vai kosiskellaanko niillä ehkä juuri kaltaisiani camp-kuulijoita. Kyllikin suhteen sama epäilys herää käänteisessä muodossa: ehkä todellinen tarkoitus on ollut tehdä sitä huonoa huumoria ja sanoituksen onnistuneisuus vakavana rakkauslauluna on tahatonta, silkka vahinko?

Kaappihumanistin närkästys

Katselin tuossa Wim Wendersin Berliinin taivaan alla. Teoriassa tiedän, että en ole mitenkään immuuni yleishumaanille söpöilylle, jossa romantisoidaan muutosta ulkopuolisesta tarkkailijasta osalliseksi; voisin periaatteessa hyvinkin viehättyä tuollaisesta tematiikasta ja estetiikasta. Mutta silti en pystynyt katsomaan elokuvaa kepeänä yleishumaanina söpöilynä, sillä jouduin jo alkuminuuteilla tuohtumuksen valtaan. Minusta on anteeksiantamattoman typerä ratkaisu esittää enkelit kuulemassa ihmisten ajatuksia. Sillä mitä ne sitten kuulivat? Antiklimaattista kyllä, ”ihmiset” ”ajattelivat” ihan tavallisella kielellä hyvin artikuloituja, syntaktisesti virheettömiä, ymmärrettäviä lauseita. Tämä seikka yksin riitti latistamaan koko asetelman: elokuvan ihmiset paljastuivatkin heti alkuun ihmisiksi korkeintaan erittäin vahvoissa lainausmerkeissä.

Tuohtumuksestani huomaan, että minulle ajatusten/merkitysten ei-kielellisen välittymisen teoreettinen mahdollisuus ja tosiasiallinen mahdottomuus ovat vakavia asioita par excellence. En kestä sitä, että aiheen kohdalla sortuillaan epä-älyllisen puolivillaisiin ajatusleikkeihin, edes harmittoman humanistisen söpöilyn merkeissä. Olen jollain tasolla rekisteröinyt tuohtumistaipumukseni ennenkin, sillä kyseisenlaiset ajatusleikit eivät tietenkään ole mitenkään harvinaisia. Pahimmassa tapauksessa ajatusleikit antavat ymmärtää, että mikäli ajatusten lukeminen olisi mahdollista, suurin ero verrattuna vallitsevaan tilanteeseen olisi se, että tuolloin välittyisivät ihmiseltä toiselle nekin ajatussisällöt, jotka nyt voidaan jättää strategisesti kertomatta tai joista kenties suoraan valehdellaan. Mutta jos kommunikaation kieliriippuvuus katoaisi ja kyseenalaistuisi, niin eiväthän siinä tietenkään välittyisi jouhevasti ainoastaan ne ajatukset, joita ei ehkä haluta tai jakseta verbalisoida (tai joiden verbalisoinnit käytännössä peittyvät kaikkeen ylimääräiseen hälyyn), vaan yhtä lailla myös ne ajatukset, joita ei osata verbalisoida tai joita ei edes voitaisi minkään olemassaolevan kielen avulla verbalisoida. Ja niitähän nyt kai kuitenkin pääosa ihmisen ajatuksista on.

Olen huomannut tulevani käytännössä useimmissa yhteyksissä vähiten väärin ymmärretyksi, kun väitän olevani äärimmäisen tiukka teoreettinen antihumanisti, joka ei usko "ihmisestä yleensä" voitavan sanoa yhtään mitään. Mutta kyllä on myönnettävä, että on minulla aika selkeä näkemys siitä, mikä ihminen pohjimmiltaan on: läpeensä kielellinen ja juuri kielellisyytensä vuoksi kosmisen yksinäinen olento. Ihmisen osa on tulla toimeen sen tosiseikan kanssa, että hänellä on mieli täynnä ajatuksia, jotka ovat hänen kielellisen kykynsä tulosta (eli sangen monimutkaisia/ abstrakteja ja näin ollen mahdottomia teoriassakaan välittää eteenpäin yleiseläimellisin ei-kielellisin keinoin), mutta joiden kaikki verbalisointiyritykset tuntuvat enimmäkseen epätyydyttäviltä ja -täydellisiltä. Telepaattisten keinojen puutteessa ihminen on tuomittu yrittämään artikuloida artikuloitumatonta, loputtomiin, siinä ihmisen traaginen kohtalo.

Tämä onkin sitten kaikki, mitä olen valmis väittämään ihmisenäolosta noin yleisesti. Vain poikkeustapauksissa tämä piiloinen ihmiskäsitykseni näyttäytyy edes minulle itselleni. En minä osaa provosoitua, jos ihmisestä puhutaan ikään kuin mitään traagista syvyyttä ei olisi. Mutta Berliinin taivaan alla ihan aktiivisesti rienaa piilokannattamani kaltaista humanismia. Se esittää kyvyttömyyden ymmärtää toisten ajatuksia muutoin kuin kielivälitteisesti nimenomaan ihmisen enkelistä erottavana piirteenä - mutta vain mitätöidäkseen samaan hengenvetoon täysin koko kysymyksenasettelun relevanssin. Yhtäältä mitätöidään ihmisen ihmisyys: näytetään, ettei ihmisellä olekaan mitään muita ajatuksia kuin lattean siisti sisäinen monologinsa. Toisaalta mitätöidään enkelin enkeliys: telepaattisilla kyvyillä on toki tietty näppärä cash value (ne tehostavat mukavasti enkelin empatiaominaisuuksia) mutta ei niistä mitään sen kummempaa seuraa. Ne eivät suista enkeliä hulluuteen tai muualle käsitettävyyden rajojen taa - kuten voisi tapahtuvaksi olettaa se, joka laillani uskoo juuri kokemuksen kielen armoilla olemisesta konstituoivan kaikkea inhimillisesti ymmärrettävissä tai kuviteltavissa olevaa yksilöyden kokemusta.

Kunhan hämmästelen

Niin kauan kuin muistan, on yksi spontaanin ihmetyksen aiheitani ollut se, etteivät ihmiset, joiden asuntojen ikkunat sattuvat sijaitsemaan kaupunkitilan kokonaisuuden kannalta visuaalisesti keskeisissä paikoissa, hyödynnä tätä asiaintilaa mitenkään. Vetävät vain poikkeuksellisen tiukasti verhot suppuun ja kaihtimet kiinni.

Minusta kadulle antava ikkuna tuntuisi luontevalta poliittisen propagandan tai kokeilevan taiteen näyttämöltä. Ikkunan haltijalla on vapaat kädet mihin tahansa (ilman galleriain portinvartijoita), ja hän saa lähes automaattisesti runsain määrin yleisöä. Suomessa on toki tapana rakentaa siten, ettei kaduilta useinkaan näy suoraan ihmisten olohuoneisiin; pieniä kaupunkikohtaisia eroja tosin on. Mutta esimerkiksi Hollannissa on aivan toisin, ja siellä pidempään oleillessani tämä nimenomainen asia kiihotti mielikuvitustani jatkuvasti (”jos minä asuisin tuossa…” ). Ja kyllä vähän ylempänäkin olevilla ikkunoilla jonkin verran näkyvyyttä on. Puhumattakaan tyhjistä katutason liikehuoneistoista, jotka vain odottavat seuraavaa vuokralaista. Eikö niiden omistajilla muka ikinä ole mitään sanottavaa? Tai ylipäätään halua harjoittaa anonyymisti vapaamuotoista itseilmaisua?

Tähän joku varmaan toteaa, että jos haluaa harjoittaa anonyymisti vapaamuotoista itseilmaisua, niin tehköön sitten vaikka haluamansalaisen poliittis-taiteellisen nettisivuston. Mutta kyse ei tietenkään ole yhtään vertailukelpoisista medioista. Netissä joutuu kilpailemaan ankarasti huomiosta, täällä kun on jokaiselle surffarille tarjolla juuri hänen makuunsa sopivia täsmävirikkeitä pilvin pimein. En usko olevani ainoa, jonka netissä roikkumista pääasiallisesti rajoittava tekijä ei suinkaan ole kiinnostavan materiaalin loppuminen, vaan se, että jossain vaiheessa niskat jumittuvat ja silmät kuivuvat. Tätä hetkeä edeltävä rajallinen aika kannattaa siis käyttää harkiten. Fyysisessä kaupunkitilassa on kaikki toisin. Kaduilla kulkevat ihmiset ovat tyypillisesti erilaisissa odotus-ja välitiloissa. Ihmiset odottavat bussia ja junaa ja aerobic-tuntinsa alkamista (ei se varmaan enää nykyisin ole mikään ”aerobic” mutta en nyt jaksa muistaa mikä sitten...). Melkein aina kun kaksi ihmistä on sopinut tapaavansa toisensa kaupungilla, toinen saapuu paikalle vähän aiemmin kuin toinen ja maleksii siinä sitten hajamielisenä korttelin ympäri. Akuuttia virikevajetta lievittämään kelpaa lähes mikä tahansa – juuri tähänhän katumainonta perustuu. Tätäkin merkintää jäisi kuulkaa moni innostusta puhkuen lähilukemaan, jos se paperille printattuna liimattaisiin jonkun bussikatoksen mainospaikalle. (Siis vaikka saman tekstin kiinnostusarvo ei täällä nettiympäristössä kummoinen olekaan).

No, eivätpä toisaalta omakotiasujatkaan juuri pystyttele pihoilleen räväkästi kantaaottavia installaatioita, vaikka miten tilaa olisi. Vaikea on ihmisiä ymmärtää.

Terveisiä vaan ulkotiloista

Lojuskelen lähinurmikentälläni, jonka kartta näyttää nimeävän Roineenpuistoksi. Jotenkin tämä yllättävä kesäisyys vaati, että leiriydyn tänään tänne kirjoittamaan.

Eksoottisesti saavun luoksenne uudella nettitikkuyhteydellä. Viivytin kyllä nettitikkuhankintaa viimeiseen saakka, enkä ehkä olisi sitä ottanut vieläkään, jos olisin tiennyt yhteyden näin hitaaksi ja romahtelevaiseksi kuin miltä se nyt alustavan käytön perusteella vaikuttaa. Mutta eipä ole paljon vaihtoehtoja.

En minä tahdo päästä nettiin vaivattomasti aina ja kaikkialta. Haluaisin ainoastaan päästä sinne edes joskus, edes jostain kodin ulkopuolella, edes kohtuullisella vaivalla ja esimerkiksi kahvikupin hinnalla. Vaikka kattava ilmainen julkinen wlan olisi epäilemättä näissä asioissa ainoa oikea ratkaisu kaikkeen, niin henkilökohtaisiin tarpeisiini riittäisi vallan mainiosti myös pisteittäinen puolijulkinen wlan, kahvilat ja sensellaiset. Olinkin jostain syystä pitkään siinä harhassa, että pisteittäinen puolijulkinen wlan on olemassaoleva tosiasia. Tämä vanhentunut mielikuva romahti oikeastaan lopullisesti vasta kun tässä eräänä lähimenneisyyteni päivänä laukkasin ympäri Hämeenlinnaa akuutin wlan-tarpeen valtaamana. Ennen pelastavaan Kukkoon päätymistäni (ok, tässä nyt vähän mainosta Kukolle) kävin läpi koko joukon hämeenlinnalaisbaareja ja -kahviloita.”Onhan meillä joskus ollut, mutta nyt se on kyllä rikki” oli hämmästyttävän yleinen vastaus.

Jos olisin vähänkin vainoharhaisempi, päättelisin tästä, että joku kommunikaattorivalmistaja tai mokkulantoimittaja on käynyt maksamassa kahviloille ja baareille kelpo summat, jotta niidenkin wlan menisi ”rikki”. Mutta luultavasti ei ole tarvinnut, vaan kysyntä on hävinnyt ihan itsestään. Ihmisistähän on tunnetusti niin ihanaa, kun kaikki asiat ovat omia, vaikkeivät nyt sitten niin toimisikaan. Pääasia että saa harjoittaa vapaita valintoja kuluttajana eikä tarvitse koskea mihinkään saastaiseen yhteiskäytössä olevaan. Oma pikku kaista omille pikku biteille.

Ilahtuneena kyllä panin merkille, että vuokra-asuinsijani asioista päättävä taloyhtiö oli päättänyt panostaa yhteiskäyttöiseen pyykkitupaan hankkimalla sinne runsaasti uutta kalustoa. Melkein olisi voinut luulla, että koko palvelu ajetaan vaivihkaa alas, kuten on tapahtunut niin monessa muussakin taloyhtiössä. Näin etenkin kun pyykkituvan käyttöaste on varauslistan mukaan matalahko ja seinän takaa kantautuvista linkousäänistä päätellen talossa asuu myös niitä, joiden mielestä on tosi ihanaa elää ikioman pyykkikoneen kanssa, vaikka se sitten veisikin yli puolet suihkutilasta jne.

Ylistettyjä olkoot pyykkituvat. Otan oikeudekseni suhtautua suurella epäluulolla kaikkiin ihmisiin, joiden omallatunnolla on pyykkitupavastaista äänestyskäyttäytymistä taloyhtiökokouksissa.

Määritelkäämme: taide, viihde, valistus

Näin tässä finnkinolaisen mainstream-elokuvan nimeltä Katseeseen kätketty (en mitenkään omasta valinnastani, vaan koko lailla vahingossa, sanottakoon puolustuksekseni). Se oli katsomiskokemuksena paitsi lattea myös todella tunkkainen ja sinänsä vieläpä ihan tavanomaisella tavalla. Siinä oli jotenkin alleviivatusti koottu yhteen kaikki tunkkaisen mielen lempiteemat: yritettiin sekä lietsoa esiin tunneperäistä innostusta teemoihin ”kosto” ja ”oikeus” että usuttaa ajattelemaan ihmisen elämää sarjana henkilökohtaisia peruuttamattomia ”valintoja”.

Jäin miettimään sitä tosiseikkaa, että minulle sangen usein tulee nimenomaan tunkkainen olo elokuvista, joissa on jännitys- tai dekkarielementtejä; ne jotenkin puhuttelevat ihmisessä juuri sitä osaa, jonka olemassaolosta minä kaikkein vähiten soisin itseäni muistutettavan. Siis juurikin tuota ihmeellistä ”valitsevaa” ja kostonhimoista olentoa.

Käsittämättömintä on, että nuo tuommoiset niin usein mielletään jonkinlaiseksi viihteeksi. Ei istu minun viihdekäsitykseeni. Hyvässä viihde-elokuvassa tulee mielestäni ehdottomasti olla henkilöitä, jotka ovat epärealistisella tavalla vapaita sellaisesta tympeästä pakkoneuroottisesta kuonasta, joka tosimaailman ihmisille on ominaista. (Siis siitä, joka saa heidät esimerkiksi uskomaan, että kosto saattaisi puhdistaa ilmaa tai että rakkaus on puolittaista, jollei se pääse jollain yltiöbanaalilla tavalla ”toteutumaan” - vrt. mt.). Näihin psykologisesti täysin epärealistisiin henkilöihin samastuminen tuottaa sitten katsojalle välitöntä nautintoa. Hyvän taide-elokuvan henkilöt puolestaan ovat psykologisilta rakenteiltaan lattean realistisia, mutta heihin pidetään pontevan brechtiläisesti etäisyyttä tavalla, joka estää kaiken (tunkkaisuudentunnetta tuottavan) samastumisen.

Hyvät viihde-elokuvat ovat harvinaisempia kuin hyvät taide-elokuvat, mikä on sääli. Pitkä aika on siitä, kun viimeksi semmoisen näin. (Sen sijaan tälläkin hetkellä teattereissa menee ainakin yksi hyvä taide-elokuva: Michael Haneken Valkoinen nauha. Tai meni Engelissä ainakin vielä vähän aikaa sitten.)

Olen alustavasti tyytyväinen taide- ja viihde-elokuvan määritelmiini, vaikken totta puhuen tiedä, onko niille oikeasti mitään analyyttista käyttöä. Viimeksi näkemäni hyvä elokuva oli Dardenne-veljesten Lupaus, eikä se ainakaan mahdu kumpaankaan malliin. Ehkä se oli hyvä... valistuselokuva? Dardennemaisesti se kuvasi syrjäytyneitä, mutta täysin epädardennemaisesti siinä oli lähes sympaattinen päähenkilö ja optimistinen perustunnelma. Jopa vähän sokerinen - mutta toisaalta toivo asetettiin juuri sinne minne se on syytäkin asettaa: yksilön kykyyn kokea antamansa lupaukset sitoviksi (vaikkei hän olisikaan minkään orjamoraalinen kunnon kansalainen) ja poikien kyvyssä irtautua isistään (vaikkeivat nämä olisikaan täysin yksioikoisesti hirviöitä). Että sinänsä ihan suloinen asetelma, sanoisin.

Epäkunnossa

Ihmisestä kai aika paljon kertoo se, millaisia ihmisiä hän eniten kadehtii. Minä kadehdin niitä, jotka näkevät maailman voittopuolisesti koomisessa valossa. En tarkoita ihmisiä, jotka vääntävät alituiseen vitsejä: siinä on kyse ensi sijassa jostain muusta, luultavasti ainakin ylikehittyneestä tarpeesta olla jotenkin pidetty ja hyvää seuraa - mitä todellakaan en kadehdi. Kadehdin niitä sellaisia epäasiallisia hihittelijöitä, jotka nauravat itse eivätkä jää odottelemaan mitään vitsejä. Sellaisia jotka eivät naura toisille positiivisen hyväntahtoisesti (näihin kontaktia etsien) tai ilkeän pahantahtoisesti, vaan enemmänkin vain viattoman autistisesti: koska maailma ihmisineen nyt vain on niin hassu. Siinä sellaisessa olemistavassa on jotain ihastuttavaa, silloinkin kun tyrskintä täysin epäkohteliaasti kohdistuu minuun itseeni. Sillä tavoin maailman näkeviä ihmisiä kohti huomaa hakeutuvansa, sillä parhaimmillaan sellainen maailmasuhde tarttuu.

Kyllähän minä ihan tartunnattakin joskus tunnen toistuvaa tarvetta hihitellä asiattomasti asiallisissa tilanteissa, mutta vain surkean hetkittäisesti, kausittain. Ja alttius sellaiseen tuntuu enemmän hormonaalisesti kuin kognitiivisesti määräytyneeltä tilalta. Noiden tuollaisten kausien ja suhdanteiden armoilla oleminen on jotenkin pelottavaa.

Ilmeisesti ihminen osaa alitajuisesti huolehtia siitä, että nauraa riittämiin. Jos ei maailma näytä riittävän hassulta sellaisenaan, otetaan järeämpiä keinoja käyttöön. On jotenkin säälittävää tarvita tähän virikkeitä, jotka on varta vasten suunniteltu olemaan hauskoja. Monet hauskoiksi suunnitellut virikkeet toimivat kyllä minuunkin, että sikäli lienen ihan normaali. Viime viikkoina huomaan useanakin iltana katselleeni Youtubesta vanhoja Pasiloita. Ne ovat kiistattoman hauskoja toisellakin katsomisella, mutta ihan liian läpinäkyvää on, mitä tämä tarkoittaa: meneillään on kausi, jolloin komiikka-anturini eivät toimi ollenkaan siten kuin niiden soisin toimivan. Tarvitaan siis korvikkeita.

Melodramatiikka-anturit sen sijaan näyttävät kyllä aktivoituneen. Onneksi itkeminen mennee tähän vuodenaikaan kuvitteellisen siitepölyallergian piikkiin, ainakin jos osaa näyttää muuten sopivan välinpitämättömältä oman kyynelehtimisensä suhteen. Toivon osaavani, sillä maailman voittopuolisesti melodramaattisessa valossa näkevät ihmiset ovat kiistatta aika rasittavia. Melodramaattisessa moodissa ollessaan moni vieläpä mieltää itsensä muka jotenkin ”herkäksi”, vaikka täysin ilmeistä on, että juuri silloin ihmiseltä puuttuu kaikki se vastaanottavaisuus ja herkkyys vivahteille, joka epäasiallisille hihittelijöille on ominaista. On siis mennyt jokin aistikanava tukkoon.