Matkailutkin suoritettu

Tämän kesän turistimatkakohteemme olivat Berliini ja Pietarsaari. Kummassakaan ei viivähdetty järin kauaa, mutta koin molemmissa hetkittäistä turistiutta. Ei minulla silti taida olla mitään sanottavaa siitä, millaisia paikkoja Berliini ja Pietarsaari ovat.

Berliinistä jäivät päällimmäisinä mieleeni eräätkin hämmentävän mutkattomat suomalaislapset, jotka jo muutaman Berliini-viikon jälkeen olivat ottaneet ympäristönsä haltuun ja hoitelivat oma-aloitteisesti asioita elekielellä ja muutaman saksansanan sanavarastolla. (Millaista, oi millaista olisi olla ollut sellainen lapsi?). Pietarsaaressa taas ylivoimaisesti vaikuttavinta oli Westerlundin matkustajakoti. Se on kaikkea sitä, mitä sanasta ”matkustajakoti” tulee mieleen, se sopisi juuri sellaisiin hetkiin jollaisina ihmisen voi ajatella kipeimmin kaipaavan nimenomaan matkustajakotia. Tiedättehän: jos olisi juuri saanut tietää sairastavansa tappavaa sairautta ja tahtoisi yksin selvitellä ajatuksiaan jossain ei-missään, kaukana kaikesta. Nuhjuisessa pikku matkustajakotihuoneessa voisi kynttilänvalossa kirjoittaa käsin pitkiä kirjeitä elämänsä ihmisille. Ainakin Westerlundin matkustajakotiin olisi paras mennä talvella, jolloin siellä olisi vetoisaa (näin uskon) ja välillä oven takaa kuuluisi rapinaa, kun henkilökunta lisäilisi puita kaakeliuuniin.

Pietarsaaressa katseeni pysyi paremmin turistitaajuudella kuin Berliinissä, ainakin päätellen siitä millaisiin seikkoihin huomio katukuvassa kiinnittyi. Huomasin mm. 1) että Pietarsaaressa on noin joka toisessa korttelissa jokin kirkko, kappeli tai muu vastaava hengellinen harjoitustila 2) että pietarsaarelaisten pikaruokakulttuuri on hämmentävän kevätrullapainotteinen: keskusta-alueella oli valehtelematta parikymmentä myyntikojua, joiden suurin kyltein mainostettu päätuote ovat VÅRRULLAR.

Toisaalta: nyt heti nämä havainnot ilmoille pullautettuani minuun iskee epäilys, että ehkä Helsingissäkin tosiasiassa on asukaslukuun suhteutettuna yhtä surrealistiselta tuntuva määrä seurakuntasaleja ja kevätrullagrillejä - ehkä en vain ole tullut katselleeksi kaupunkia sillä silmällä. Olisinko muka mitenkään välttämättä huomannut, vaikka useimmat helsinkiläisetkin söisivät päivittäin annoksen kevätrullia? En osaa järin vankasti uskoa tietäväni, mikä on ”tyypillistä” tai ”tapana” yhtään missään paikassa. Entä jos vain satun huomaamaan jonkin yleisen kansallisen kulttuuripiirteen ollessani Pietarsaaressa ja siksi kuvittelen sen pietarsaarelaispiirteeksi? Ja vastaavasti: montako kertaa ihmisen pitäisi käydä jossain tietyssä berliiniläisessä kahvilassa voidakseen julistaa, että sielläpä vasta on mukava ilmapiiri (näinhän usein kuulee julistettavan)? Mistä minä muka erotan, mikä on oikeasti ”paikan henkeä” ja mikä vain omaa mielentilaani (joka kenties johtuu siitä, että olen alitajuisesti taipuvainen käymään kyseisessä kahvilassa vain mukavassa seurassa tai mukavassa nousuhumalassa tai whatever)?

Tiedän olevani poikkeuksellisen huono matkailija juuri koska en useinkaan kykene tekemään havaintoja, joiden todella vakavissani uskoisin olevan ensisijaisesti havaintoja jostain ”paikasta” - ei siis esimerkiksi yksittäisestä tilanteesta tai ihmiskunnasta tai minusta itsestäni. No, ehkäpä juuri siksi ihan mielelläni nökötänkin kotona. Onneksi matkailun voi halutessaan delegoida muille. Matkakirjoja kirjoittavat useinkin juuri ne, jotka ovat kaikkein parhaita matkailussa (ymmärtävät tilastollisten tyypillisyyksien ja kulttuurierojen päälle), joten kirjoista voimme me muut suoraan ja matkailematta lukea valmiit tulokset. Kätevää.

Makuarvostelmia 3: värit

Jos noudattaisin vaistoani, pukeutuisin pelkkiin ruskeisiin vaatteisiin. En noudata, mutta tämä vaisto on riivannut minua jo muutaman vuoden. Minua viehättävät monet ruskeat: tummanruskeat, kastanjanruskeat, kaikki punaiseen ja oranssiin vivahtavat ruskeat.

Ehkä jotain maastonvihreää tekstiiliä on hyvä olla taustaksi, jota vasten ruskean ruskeus paremmin erottuu.

Muutoin olen kyllä sitä mieltä, että vihreä kuin vihreä sopii parhaiten yhteen toisten vihreiden sävyjen kanssa. Aina jos menen kameran kanssa luontoon kesällä, tuloksena onkin joukko tutkielmia tästä nimenomaisesta ilmiöstä. (Sen sijaan esimerkiksi horisonttien päälle en paljon ymmärrä. Kuka senkin on keksinyt, että maata ja taivasta pitäisi olla alvariinsa suhteuttamassa toisiinsa? Näyttävät paremmilta erillisinä, IMHO.)

Olen tänä kesänä kovasti koettanut testimielessä käyttää erästä lähilähimmäiseni hylkäämää valko-keltaista paitaa, jota on mainostettu väriltään omaa vaatevalikoimaani paremmin hellesäihin sopivaksi. Sitkeästi olen jatkanut sopeutumiskoetta, mutta edelleen peilit vähän säikäyttävät minua keltavalkoista heijastaessaan; tuntuu kuin olisi jotenkin naamioitunut. Tämä havainto yllätti minut, sillä olen aina kuvitellut, että kaikista ihmisistä juuri minulle on ihan se ja sama, mitä on milloinkin päällä. En ikinä ole tuntenut halua "ilmaista itseäni" valitsemalla kivan yksilöllisiä vaatteita tai muuta sellaista. Mutta ilmeisesti ainoat rajat menevätkin juuri väreissä: en vain koe olevani ihminen jollainen luontevasti voisi pukeutua valkoiseen tai keltaiseen. (Tai pinkkiin tai turkoosiin tai pastellisävyihin?).

Kirkkaista väreistä on oranssi ehdoton suosikkini. Helsingin metrot ihan viehättävät silmääni. Oranssi on ehdottomasti ainoa oikea väri teltalle, jopa itse telttailun väri.

Teltoista poiketen vanhat rapatut kivitalot ovat kyllä ehdottoman kauniita kaikissa kirkkaissa väreissä, pastellisinakin. Ja ruskeina tietty. Niin että aika liberaaleja tässä loppuviimeksi ollaan, värikysymyksissäkin. (Toivottavasti joku nyt ärsyyntyy svetisismistä ”kirkkaissa väreissä”, jotta voin sitä huolettomasti käyttäessäni tuntea oloni vieläkin liberaalimmaksi.)

Makuarvostelmia 2: ihmisäänet

Pidän ihmisäänistä. On sääli, että ihmisten ääniä niin harvoin voi antautua kuuntelemaan ihan vain ääninä, kun pitää ottaa huomioon myös se, mitä ne sanovat. Radiotoimittajain puheäänet ovat periaatteessa kaikkein selvimmin julkisia, mutta jotenkin niidenkin miellyttävyyden arvioiminen ilman mitään viittauksia puhesisältöihin tuntuisi sopimattoman objektivoivalta. Keskityn tässä siis laulaviin ääniin, ihan puhtaasti sovinaisuussyistä.

Mainstreamilla tavalla ”vaihtoehtoinen”, melodinen ja melankolinen poprock genrenä selvästikin suosii juuri sentyyppisiä miesääniä, joista minä vaistomaisesti pidän. Esim. Brett Andersonilla on (ja etenkin oli) kerrassaan ihana ääni, ja luulen että juuri Andersonin ääni (pikemminkin kuin mikään yleisnostalgia) on syypää siihen, että huomaan kuuntelevani vanhaa Suedea edelleen aina ajoittain - niin kornia kuin itse musiikki onkin. Vähän sama pätee Placeboon. Nuorella Morrisseyllä oli ihana ääni, eikä ole yhtään hassumpi ääni Arcade Firenkaan solistilla (jonka nimeä en muista). Minulle äänen vahvuus ja/tai kouliintuneisuus ei tosiaankaan ole mikään ansio: myös ohuet ja rikkonaiset äänet ovat usein ihania. Esimerkkinä tästä paljastettakoon, että minusta White Stripesin Jack Whitella on aivan jumalaisen kaunis ääni.

Jumalaiset naisäänet löytyvät hieman eri musiikkigenreistä. Naisäänistä täydellisin on varmaan Tracy Chapmanilla (jonka muukin performance on aika ihastuttava yhtä lailla hyvin nuorena ja vakavana kuin vähän vanhempana ja leikkisämpänäkin). Pidän kaikista äänistä, jotka ovat objektiivisesti tarkastellen yhtään samantyylisiä kuin Chapmanin. En usko että niitä on tarpeen tässä edes erikseen luetella, folkin ja soulin alueilla tällöin enimmäkseen liikutaan. Sävyltään täysin erilainen, mutta myös todella hieno ääni on (tai siis oli) Janis Joplinilla.

Siinä missä miesäänet usein ovat minustakin parhaimmillaan juuri sellaisina kuin populäärimusiikkiteollisuus ne (ilmeisesti) haluaa, vaikuttavia naisääniä tulee huomattavasti useammin vastaan tavallisissa arkielinympäristöissä kuin tallenteina. Itse asiassa ihan koko ajan. Ilmeisesti populaarimusiikkiteollisuuden koneistot vaativat naisia kuorruttamaan äänensä sellaisella feminiinisellä keimailulla, joka minusta nyt vain kerta kaikkiaan sopii paremmin (nuorille) miesäänille. Tai mikä vielä huomattavasti pahempaa, naisääniä profiloidaan raikkaan lapsenomaisiksi (siis tyyliin joku Björk tai muu hirvitys). Jos sekä feminiininen keimailu että raikas lapsenomaisuus puuttuu, kuulostaa sinällään melko tavanomainenkin naisääni heti tosi hyvältä.

Makuarvostelmia 1: ruoka-aineet

Kesässä kulinaarisesti parasta ovat yrtit. Ehkä kiihkeimmin identifioidun korianterin kannattajaksi. Ja juuri korianteri tuntuukin tarvitsevan uskollisia puolustajia: monissa muutoin ihan asiallisen oloisissa oppaissa väitetään korianterin maistuvan "hieman luteelta". En ole maistanut luteita, mutta on totisesti vaikea uskoa, että olisivat yhtä maukkaita. Korianteri sopii minusta erinomaisesti kaikkeen, mielellään isoina määrinä.

Muita yrttisuosikkejani ovat minttu ja rakuuna. Vähän miedommat kasvit kuten persilja ja kirveli maistuvat hyvin sellaisenaan suoraan penkistä (tai parvekelaatikosta). Ja varhain keväällä korjattu lipstikka on paras keittoraaka-aine mitä on!

Rucola sitä vastoin on mielestäni yksiselitteisesti kamalaa. En kykene edes suutelemaan ihmistä, joka on suutelemista välittömästi edeltäneinä tunteina syönyt rucolaa. (Tämä on testattu myös sokkotestillä siten, että rucola on nautittu salaa.)

Lienen paatunut juustoihminen; todella monenlaiset juustot herättävät minussa lämpöisiä tunteita ja ostohaluja. Tämä ilmenee kuitenkin myös puhtaan määrällisenä juustonkulutuksena siten, että maailman tuhoutumisen lisäksi myös verisuoniseinämieni umpeenmuurautuminen on varmaan jo hyvässä vauhdissa.

Suklaa- tai leivosihminen en taida olla. Tämän päättelen siitä, että kaikki suklaat ja leivokset ovat minun suuhuni ihan ok eivätkä mitkään niistä ole mitenkään erityisen vaikuttavia. Enemmänkin olen infantiili irtokarkki-ihminen. Ehkä paras markkinoilla oleva makeistuote ovat Halvan Vanhat autot, ne mustat. Vanhojen autojen maussa lakritsi ja salmiakki ovat juuri oikeassa suhteessa toisiinsa ja rakenne riittävän sitkeä tarjotakseen haasteita hampaille. Pidän myös yksittäispakattujen autojen öljyisen pinnan niljakkaasta suutuntumasta. Autoaiheinen muotoilu puolestaan tuo kokemukseen mukavasti synnillistä transgression tuntua alleviivatessaan sitä tosiasiaa, että tuote on valmistettu 4-11-vuotiaan poikapuolisen pikkulapsen toiveita silmälläpitäen. Me muut olemme ikään kuin kielletyn hedelmän äärellä; tiedämmehän että aikuisten salmiakit ovat salmiakin muotoisia ja lakritsilla laimentamattomia.

(Voi ei, taas eksyin symbolisten nautintojen puolelle, vaikka piti puhumani ruumiillisista.)

No, munakoiso on oikein valmistettuna ehkäpä kaikkein paras kasvis. Tosin melko tasaväkisinä sen kanssa kilpailevat ainakin ruusukaali, paprika ja kantarelli. En kyllä tiedä, onko kantarelli kasvis. Marjoista paras on vadelma, pähkinöistä hassel- ja riiseistä jasmiini-.

Kaurapuuro on ihan hyvää, mutta mannapuuron ajatteleminenkin yököttää. Ketunleipiä aina syön vaikkei kai saisi. Ja kaikki mitä koskaan olen saanut Lemon Grassissa on ollut todella hyvää.

Suunta Euroopalle

Tekee mieleni ihan vähän vielä jatkaa edellistä teemaa eli hämmästellä tämän nousevan degrowth -diskurssin vinoutumia ja omituisuuksia. Kuten sanottu, minusta talouslaskuvaatimusten vakuuttavuutta vähentää olennaisesti se, että niitä yritetään väkisin selittää puhtaasti ympäristöhuolen motivoimiksi vaikka muitakin käyttökelpoisia perusteluita olisi tarjolla. Toinen ihmetyttävä piirre on se, että elintason laskusta puhutaan neutraalin universaalisti jonkinlaisena arvovalintana, johon kaikilla elintasoltaan samanlaisilla mailla (tai jopa yksilöillä) yhtä hyvät tai huonot edellytykset. Tai sitten luonnon kestokyvyn määrittämänä objektiivisena pakkona, joka koskee yhtä lailla kaikkia. Se ei muka näytä mitenkään liittyvän historiaan tai identiteettiin tai paikallisiin oloihin.

Tämä on outoa sikäli, että intuitiivisesti ajatellen eurooppalaisten talouskasvukriittisten toimijoiden olisi Euroopan sisällä toimiessaan sekä älyllisesti rehellistä että strategisesti järkevää käsitteellistää oma agendansa nimenomaan (länsi-)eurooppalaiseksi hankkeeksi. Kahdessakin mielessä. Ensinnä koska eiväthän objektiiviset elintasonlaskupaineet kohdistu tasapuolisesti kaikkiin. Ne kohdistuva nimenomaan eurooppalaisiin, joilla nyt vain ei näytä olevan rahkeita menestyä globaalissa talouskilpailussa, vaan jäävät joka tapauksessa häviölle (siis vaikka maailmantaloudella menisikin hyvin eivätkä luonnon rajat uhkaisi tulla vastaan aikoihin). Euroopassa on tulevaisuudessa köyhempää kuin mihin täällä on totuttu, joten olisi ihan objektiivista tarvetta ideologialle, joka tekisi tästä välttämättömyydestä hyveen. Toisekseen: aineksia tällaisen ideologian kokoamiseen löytyy helpoimmin nimenomaan Euroopan omasta kulttuuriperinteestä. Tai oikeammin: vain sieltä niitä voi löytää ilman että kylkiäisenä täytyisi omaksua kaikenmoisia vahvan anti-individualistia painotuksia. On perin juurin vastenmielistä kritisoida taloudellisen menestyksen tavoittelua kontekstissa, jossa taloudellinen menestys on ainoa mikä voi pelastaa yksilön jonkun agraarihenkisen kyläyhteisön armoilta. Ja juuri tällainenhan perusasetelma - kiusallista kyllä - tuppaa olemaan Euroopan ulkopuolella.

Pitäisi vain jotenkin elvyttää sitä itseymmärrystä, joka Euroopalle on historiallisesti rakentunut sen peilatessa identiteettiään suhteessa Amerikkaan. Siis niihin pinnallisiin ja sieluttomiin amerikkalaismaterialisteihin, tiedätte kai diskurssin. Tämä itseymmärryshän on tuhottu vasta ihan muutaman viime vuosikymmenen aikana. Kilpailukyvyn nimissä tietenkin, kun on yritetty epätoivoisesti istuttaa tännekin nöyrää aasialaishenkistä työmoraalia ja amerikkalaista yrittäjämieltä - ja siinä sivussa tuhottu se eetos, joka saattaisi tehdä juuri eurooppalaisille poikkeuksellisen helpoksi leikata vapaaehtoisestikin elintasoaan. No, tuskin kyseistä eetosta silti kokonaan on saatu kitkettyä, onhan sillä materiaalinenkin perusta. Omakohtainen kokemus materiaalisesta yltäkylläisyydestä lienee paras rokote materian kasaamisen onnellistuttavuuteen kohdistuvia ylimitoitettuja odotuksia vastaan - ja tällainen kokemus valtaosalla eurooppalaissyntyisestä väestöstä nyt kai kuitenkin on. Eikö siis Euroopalle globaalissa työnjaossa luontevasti lankeava rooli olisi keskittyä vaalimaan sellaista kulttuuria, keskustelua, tiedettä ja sivistystä, joka ei todellakaan tuota (juuri) mitään mutta johon keskittyvä elämäntapa ei myöskään maksa (juuri) mitään?

Täsmennyksaeksi vielä: suhtaudun kyllä erittäin epäluuloisesti kaikkeen identiteettipolitiikkamuotoiseen politikointiin eli siihen, että tiettyjä arvoja ja elämänmuotoja puolustetaan lähtökohtaisesti jonkin tietyn ryhmän nimissä ikään kuin poliittiset vaatimukset jotenkin luonnostaan kumpuaisivat tietystä kulttuuritaustasta ja tietyistä jaetuista kokemuksista. En minä siis tässäkään tapauksessa identiteettilähtöisen degrowth-agendan syntyä varsinaisesti toivo saati ehdota – enemmänkin vain aidosti ihmettelen, miten kummassa tällaista elitististä diskurssia (”me pelkkää materiaa halveksuvat ja sivistysperintöämme vaalivat eurooppalaiset valitsemme materiaalisesti vaatimattoman elämän..”) ei missään näy. Mieluummin degrowth -ideologiaa näköjään markkinoidaan luonnonläheisille viherpehmoyleisöille eksoottisen epäeurooppalaisella anti-individualismilla (”yhteisöllisiä” elämäntapoja kun on helppo ihannoida, jos ei niistä ole kokemusta). Ei mikään ongelmaton strategia sekään.

Pieni teknologiapoliittinen linjanveto

Ihmiset suhtautuvat uuteen ja kehitteillä olevaan teknologiaan kumman kiihkeästi. Ilmeisintä tämä on tietenkin niiden kohdalla, jotka intoilevat kaikista uusista keksinnöistä ja niiden vallankumouksellisesta voimasta. Sellaista on jotenkin kiusallista katsella. Tämä ei johdu siitä, etteikö utopianrakentelu olisi lähellä sydäntäni, teknologian kehitys nyt vain ei tarjoa siihen mitään minua yhtään kiehtovia aineksia. Pikemminkin teknisistä keksinnöistä fantasiointi tuntuu silkalta poliittisen ja sosiaalisen mielikuvituksen puutteelta: poliittisia ja sosiaalisia muuttujia vähänkin säätämällä saa sentään aikaan niin paljon oudompia maailmoja.

Toisaalta: jos Systeemi tarvitsisi hovirunoilijaa ylistämään modernia tekniikkaa, voisin olla oikein sopiva hommaan. Ominaistahan noille teknologiaintoilijoille on, että he eivät itse asiassa pidä olemassaolevia saavutuksia oikein minään: kaikki oikeasti merkittävä on muka aina vasta tuloillaan, elämmehän suuren murroksen kynnyksellä. Minusta taas maailmaan mahtuu jo nyt paljon hienoja teknisiä keksintöjä, joista olen syvästi kiitollinen menneille insinöörisukupolville. Esimerkiksi vesijohto- ja viemäröintijärjestelmiä tekee aika ajoin mieleni ihan spontaanistikin puhjeta ylistämään. Sieltä sitä vain hanasta virtailee juomakelpoista vettä joka kotiin, aivan ylenpalttisen runsaana! Todella hieno systeemi, kannatti kehitellä.

Jollei lääketiedettä lasketa, niin uusimmat ilman muuta kaiken kehittelyvaivan arvoisiksi tunnustamani keksinnöt taitavat olla jostain yhdeksänkymmenluvulta. Vilpittömästi ylistäisin ainakin tekstinkäsittelyä ja internetiä, riisutussa perusmuodossaan ja ilman viimeisimmän "kehityksen” mukanaan tuomia turhia hörhellyksiä.

Mutta ei meiltä nyt enää mitään puutu. Nyt pitäisi vain kehitellä yhteiskuntarakenteita ja poliittisia järjestelmiä siihen suuntaan, että olemassaoleva teknologia saataisiin jotenkin järkevästi käyttöön siellä ja vain siellä mihin se sopii.

Haluan irtautua siitä tekno-optimismin kevytversiosta, jonka yleisenä oletusarvona on, että kaikkea aina kannattaa kehitellä. Hassua kyllä, reaalipoliittisesti jo tällainen maltillinen kanta liittouttaa minut lähinnä linkolalaisten, heideggerilaisten ja muiden luontoromanttisten ääri-ihmisten kanssa. Mutta eipä tunnu järin kotoisalta siinäkään leirissä, sillä jostain (minulle käsittämättömästä) syystä ne, jotka rohkenevat epäillä, ovatko useimmat teknologiset luomukset sittenkään kaiken niiden luomisen eteen nähdyn vaivan arvoisia, alkavat useimmiten samaan hengenvetoon vaahdota siitä, miten nämä kyseiset luomukset ovat suorastaan vaarallisia ja kulttuuria rappioittavia, pahoja itsessään. Tai että on jotenkin luonnollista ja/tai vempeleiden itsensä syy, ettei niitä osata olla käyttämättä tai käyttää vain siinä määrin kun on järkevää. Eikä monienkaan mielestä riitä, että kieltäydytään uusista teknologisista edistysaskelista, vaan saman tien pitäisi luopua myös paljosta jo olemassa olevasta.

Tekno-optimismi ja romanttinen primitivismi elävät vieläpä tyypillisesti rinnakkain yhdessä ja samassa ihmisessä. Moni ei selvästikään osaa päättää, tarjoaako teknologia suuren pelastuksen vai johtaako se lopulliseen tuhoon, mutta on silti horjumattoman vakuuttunut siitä, että juuri teknologian kehitys on aikamme tärkein kysymys.

Minusta ei ole. Ajattelenpahan vain, että inhimillisen kokonaishyvinvoinnin kannalta olisi parempi, jollei tarvitsisi niska limassa vääntää uusia vempeleitä, vaan voitaisiin ottaa niidenkin tuotantoon ja kuluttamiseen menevä aika rennosti: lukea kaunokirjallisuutta ja samoilla metsissä. Monet vempeleet olisi voinut yhtä hyvin jättää luomattakin, mutta nyt kun ne kerta on keksitty, niitä voi olla järkevää ja kustannustehokasta myös tuottaa ja käyttää. Ja jos joku huvikseen tahtoo askarrella lisääkin vempelemalleja yhteiseen käyttöön, niin mikäs siinä. Mutta turha tulla selittämään että siinä on kyse mistään ”yhteisestä hyvästä” – minä en ainakaan ole tilannut yhtään enempää teknologista kasvua ja kehitystä, enkä aio tilata. En siis suostu tuntemaan kiitollisuudenvelkaa, jos kasvun ja kehityksen hedelmiä minulle(-kin) siitä huolimatta syydetään. (Vaikka toki minäkin joidenkin rajattujen erityisalueiden kohdalla äänestäisin sen puolesta, että vielä tuntemattomille innovaatioille annetaan mahdollisimman hyvät syntyedellytykset suoralla julkisella rahoituksella.)

Onhan niitäkin ihmisiä, jotka esimerkiksi ymmärtävät, ettei BKT:n nousu kerro lisääntyneestä hyvinvoinnista vaan ainoastaan siitä, että elämä on yhä jäännöksettömämmin saatu kaapattua nimenomaan rahatalouden piiriin. Mutta jostain (minulle käsittämättömästä) syystä tämä BKT-uskon ja talouskasvuideologian kritiikki yleensä liitetään jo lähtökohtaisesti ympäristötietoisuuteen ja vihreään ajatteluun. Niinpä teknologisen edistysuskon kritiikki tukeutuu tuskastuttavan usein jotain kautta dogmiin, jonka mukaan tekno-optimistien puhe "aineettomasta kasvusta" on silkkaa ideologista sumutusta. Sillä havainnolla, että energiankulutus ja talouskasvu ovat historiallisesti ottaen toistaiseksi aina korreloineet keskenään, perustellaan väitettä, että niiden irtikytkentä on muka "mahdoton" (siis vahvemmassakin mielessä kuin vain aivan tietynlaisen talousjärjestelmän ehdoilla toimittaessa). Tätä immateriaalitalouden käsitteen vastaista dogmia on viime aikoina alettu toitottaa vähän joka suunnalla (kuten nyt vaikka täällä, täällä ja täällä). Totta toki on, ettei puhtaasti aineeton tuotanto ole mahdollista ja että mitä aineellisimpia hyödykekokonaisuuksia on tapana harhaanjohtavasti kutsua "palveluiksi", jotta ne menisivät paremmin kaupaksi ympäristötietoisille nykykuluttajille. Mutta mitä sitten? Käsitteellisesti ja periaatteellisesti aineellisen ja aineettoman tuotannon ero on erittäinkin helppo ymmärtää ja on selvää, että kahdesta markkinoilla samanarvoisesta hyödykkeestä voi toinen olla paljonkin toista aineellisempi. Siis myös ihan oikeasti.

Olisiko nyt niin kovin suuri vaiva käyttää eri argumentteja aineettoman (tietotyövaltaisen) kuin aineellisen (energia- ja raaka-ainevaltaisen) kasvun kritiikkiin? Kyllä minuakin epäilyttävät sekä materiaaliset että immateriaaliset talouskasvupyrkimykset. Rehellisyyden nimissä on silti sanottava, ettei huoli ympäristövaikutuksista selitä tai perustele tätä epäilystäni edes pääasiallisesti saati sitten kokonaan. Kyse on myös ihmiskuvasta ja hyvän elämän ihanteista - oletuksesta, että tosiasiallinen hyvinvointi on enemmän kiinni vapauden ja joutoajan määrästä kuin markkinoilla olevien aineettomien kulutushyödykkeiden laadusta. Oletan, ettei vähäinen vapaa-aika muutu aineettomia luksus-tuotteita kuluttaessa niin ravisuttavan hienoksi laatuajaksi, että ihminen sitä odottaessaan painaa mielihyvin vaikka miten pitkää päivää ympäristöystävällisen aineettoman tuotannon palveluksessa. Tämä voi olla väärä oletus: ehkä ihmiset tosiaankaan eivät halua kaikkein mieluiten lukea rauhassa romaaneja ja samoilla metsissä niin paljon kuin vain suinkin mahdollista perustarpeiden tyydyttymisen vaarantumatta. Ehkä kuvittelen näin vain, koska itse ilman muuta tätä haluaisin. Mutta sellainen on keskusteluilmapiiri, että eipä ole toisaalta kukaan vakavasti edes yrittänyt osoittaa kuvitelmaani vääräksi.

Hauskaakin

Olin blogeista lukenut, että Harry Salmenniemen Texas, sakset on hyvä. Tapa jolla sen hyvyydestä todistettiin herätti uteliaisuuteni, joten otin sen mukaani kirjastosta heti tilaisuuden tultua, vaikken runoihmisiä olekaan. Ja sehän totisesti on hyvä. Harvinaisen hauskakin, alakuloisen riipaisevasti.

Kepeämmin hauska on puolestaan kosteusvoidepurkkini, joka kertoo sopivansa ”kuivalle tai kuivalta tuntuvalle iholle”. Jostain syystä mieltäni kiehtoo kovasti kysymys, millaisen prosessin tuloksena valmistaja on päätynyt juuri tuohon omituiseen muotoiluun. Onko purkin kyljessä kenties ensin lukenut vain, että ”kuivalle iholle”, mikä on sitten aiheuttanut palautetulvan, kun luonnontiedemielinen asiakaskunta, joka ei suinkaan spontaanisti miellä kuivaa ihoa kuivalta tuntuvan ihon synonyymiksi, alkaa tivata valmistajalta kuivan ihon tunnusmerkistöä. (”Kuivaltahan minunkin ihoni tietysti tuntuu, mutta mistäpä minä, pahainen maallikko, voisin tietää, onko se kuiva...”). Ja voiteen käyttöalan määrittelyä on siis näin kenties päädytty lajentamaan.

Youtube-viihdeverkostossa vähäisiä joutohetkiäni viettäessäni olen tullut ihmetelleeksi sitäkin, miten vakavia asioiden tulee olla ollakseen oikeasti hauskoja. Havainnollistukseksi kaksi esimerkkiä musiikin piiristä. (Tosin kummankaan hauskuus ei ole lainkaan musiikillista, mikä juuri tekee siitä helposti analysoitavaa.)

Savage Garden: Truly, Madly, Deeply. Tämän koko hauskuus on alkuperäisessä videossa visuaalisine ylilyönteineen. Video edustaa täsmälleen sitä ainoaa laajalti kulttuurissamme kierrätettävää heteroromanttisen estetiikan muotoa, joka minua on ikinä (=ehkä noin viisitoistavuotiaana) vakavasti puhutellut. (Puolustuksekseni sanottakoon, että lyriikkoja olisin sentään pitänyt syvästi vastenmielisinä ja perinpohjaisen epäromanttisina jo silloin). Kun sitten näin tuon videon ensimmäisen kerran MTV:ltä kypsässä 23 vuoden iässä (eli auttamatta liian myöhään), ensireaktioni oli alkaa hihittää holtittomasti. Efekti oli ihan sama toisella kolmannella ja varmaan kymmenennelläkin kerralla - ja nyt taas, kun se muutama päivä sitten tuli vastaan youtubessa.

Ilmiö lienee pääpiirteissään se, että tiettyihin esteettisiin muotoihin liittyy vahvasti henkilökohtainen tunnelataus, mutta samalla on tullut älyllisesti mahdottomaksi olla näkemättä niiden camp-ulottuvuutta. Hämmennys purkautuu hihityksenä sitten. Tätä ei voi verrata siihen, että naureskelisin kevyesti kasariheville tai kotimaiselle iskelmälle; enhän ole koskaan varsinaisesti ole kokenut olevani (tai ole kokenut edes ”joskus” menneisyydessä olleeni) se, jota niissä puhutellaan.

Toista sangen yleistä hauskuuden ja vakavuuden keskinäisriippuvuuden mekanismia edustaa viimeisimmistä löydöksistäni ehkä tyylipuhtaimmin Leevi &The Leavings: Kyllikki – ja tätä ajattelen nyt ihan vain lyriikkojen kannalta. Suoraan ja sellaisenaan lähestyttynä Kyllikki on vilpitön ja uskottava rakkauslaulu, ja nähdäkseni kuuntelukokemuksen hauskuus perustuu siihen metatason havaintoon, että näin tosiaan on. Älyllisesti on tietenkin helppo ymmärtää, että rakkauden maallisen kontekstin merkityksen voi uskottavasti mitätöidä vain luomalla vaikutelman, että kontekstista ei mitenkään ehdoin tahdoin vaieta. Niin kontekstista vaikeneminen kuin sen vatvominenkin todistaa sen merkityksellisyydestä - ja rakkauden oman logiikan mukaanhan maallinen konteksti tosiaan on uskottavasti mitätöitävä, jotta rakkaus näyttäytyisi puhtaana ja ainutkertaisena. On arkiodotusten vastaista havaita, että juuri Kyllikin kaltainen viritelmä onnistuu niin erinomaisesti tässä vaikeassa ja paljon kilpaillussa lajissa, ja tähän havaintoon liittyvä hämmennys on kiihdyttävän hihityttävä.

Oman kierteensä kuvioon tuo sekin, että hauskuuden tavoittamiseksi Kyllikki täytyy nähdä vakavana rakkauslauluna, mikä taas edellyttää, että päättäväisesti torjuu osoitteleviin sanavalintoihin yms. sisältyvän ehdotuksen katsella koko asetelmaa jo lähtökohtaisesti etäännytettynä ja humoristisessa valossa. Kyllikki näyttäytyy aidosti hauskana vain, jos kieltäytyy näkemästä sen pintaan väkinäisesti kiinnitetyssä huonossa huumorissa hauskuuden häivääkään.

(Sivuhuomio: en yleensä jaksa kovin paljon innostua kaikenmaailman sukupuoliroolien nurinkääntämisistä ja sensellaisista - mutta Kyllikin sopivuus myös naisen suuhun on poikkeuksellisen ilmeinen. Lesbisenä sovituksena Kyllikki olisi vähintään yhtä uskottava rakkauslaulu, mutta sekä tragiikan että komiikan huiput sijoittuisivat kiinnostavalla tavalla hieman eri pisteisiin kuin alkuperäisessä versiossa.)

Truly Madly Deeplyn tehoa lisää se, ettei voi olla aivan varma, ovatko visuaalisen estetiikan ylilyönnit tahattomia vai kosiskellaanko niillä ehkä juuri kaltaisiani camp-kuulijoita. Kyllikin suhteen sama epäilys herää käänteisessä muodossa: ehkä todellinen tarkoitus on ollut tehdä sitä huonoa huumoria ja sanoituksen onnistuneisuus vakavana rakkauslauluna on tahatonta, silkka vahinko?