Jos osallistuisin poliittiseen keskusteluun

Melkein tekisi mieli kirjoittaa närkästynyt kommentti myös tästä kaikkein uusimmasta, räikeästi alkeellisintakin oikeustajua loukkaavasta laista, joka pian (taannehtivasti - kuinkas muutenkaan!) astuu voimaan. En silti haluaisi haluta kommentoida moisia, sillä se energia, joka on käytettävissä reaalipoliittisten kysymysten ajatteluun, kannattaisi tietysti keskittää oikeasti merkityksellisiin kysymyksiin. Tuohan on sinänsä aika puhtaasti symbolinen lakiuudistus, käytännöllisesti ottaen kaikki sen oikeusvaikutukset voi pienellä vaivannäöllä kiertää. Toki sen ansiosta noussee monenkin ihmisen kynnys ryhtyä epäsäätyiseen avosuhteeseen itseään oleellisesti rikkaamman tai köyhemmän henkilön kanssa, kun sellainen kerta näinkin arvovaltaisella tavalla epäilyttäväksi touhuksi leimataan (ts. viestitään, että parempi olisi tällaisessa tapauksessa osapuolten vain suosiolla luopua kaikista pyrkimyksistä tasa-arvoiseen suhteeseen taloudellisesti itsenäisinä ihmisinä). Mutta joka tapauksessa tällainen laki vaikuttaa ihmisten elämään lähinnä vain kiertoteitse, moraalisen sanomansa kautta.

En ole ainoa joka tuohtuu lakien symbolisista viesteistä – massathan toki ottavat mitä innokkaimmin kantaa juuri luonteeltaan lähinnä symbolisiin säännöksiin. Mutta tunnen kyllä kaikkein syvintä vieraantuneisuutta koko ihmiskunnasta juuri näiden symbolisten taisteluiden alueella – esimerkiksi havaitessani, että ihan järkevätkin ihmiset nousevat kyllä sankoin joukoin puolustamaan homojen oikeuksia kirkolliseen vihkimiseen mutta samaan aikaan sivuuttavat olankohautuksella sen, että ihmisiä kielletään asumasta yhdessä ja hankkimasta lapsia, jolleivät he samalla teeskentele halukkuutta sulauttaa yksilölliset elämäntyylinsä yhteen kuin naimisissa ikään. Ja ilmeisesti nämä viimeksi mainitut normitukset kokee syvästi loukkaavina minun lisäkseni vain jokunen avioliittofundamentalistinen kepulainen...

No, onneksi sentään oikeasti merkityksellisiä poliittisia kysymyksiä on tapana käsitellä ihan tolkulliseen sävyyn - ainakin tietyissä piireissä eli niissä, joita esimerkiksi tämän juuri äsken läpi selaamani pamfletin kirjoittajakunta edustaa. Sisältö näyttää olevan ihan niitä samoja perusasioita, joista nyt on jo pamfletoitu vuosi jos toinenkin, mutta joista jankuttamista on ilmeisesti syytä vain jatkaa, kun ei viesti ole edes Vasemmistossa mennyt läpi. Hyvä että joku jaksaa kaikkein itsestäänselvimpiäkin itsestäänselvyyksiä toistella, sitähän kai poliittiseen keskusteluun osallistuminen edellyttää.

Tänään tunnen myös tarvetta ottaa kantaa kysymykseen, onko tolkun hiventäkään siinä ehdotuksessa, että kehitysyhteistyöjärjestöille suunnatut lahjoitukset saisi vähentää verotuksessa.

Ei ole.

(Onpa virkistävää esittää mielipiteitä.)

Vihreä lanka, joka tuota mainittua kysymystä esiin toi, totesi sivulauseessa, että yliopistoille annetut lahjoitukset saa nyt jo verovähentää. Kääk, en ollut tiennytkään. Täytyy kyllä sanoa, että mikä tahansa tiettyä yhteiskuntafilosofiaa johdonmukaisesti toteuttava veropoliitiikka olisi jotenkin siedettävämpi vaihtoehto kuin nämä läpinäkymättömät tilkkutäkkisysteemit.

Ehkä pitäisi tässä jokin verotusfilosofinen pamfletti kirjoittaa.

Ihan tyypillinen fanikin vielä

Maarit Verrosesta vielä sen verran, että kaikki lukemani verroset ovat olleet jollain tapaa kiehtovia, vaikkei monikaan niistä ole kirjana onnistunut ollenkaan siten kuin nämä kaikkein yhteiskunnallisimmat. Verronen kuvaa toistuvasti aivan tiettyä (neuroottisuudessaan ja omahyväisyydessään lievästi ärsyttävää) ihmistyyppiä - sellaista, joka on sangen yleinen elävässä elämässä mutta jostain syystä siivottu pois kaunokirjalllisuudesta.

Jos minulle annettaisiin mahdollisuus henkilökohtaisesti tutustua vapaasti valitsemaani kotimaiseen nykykirjailijaan – esimerkiksi “mukaan autiolle saarelle” -menetelmällä – valitsisin ilman muuta Maarit Verrosen.

Pirkko Saisiota puolestaan en ottaisi autiolle saarelle, sillä hän on sillä tapaa itsensä henkilöbrändännyt, että tässähän tuntuu siltä kuin tuntisin hänet jo muutenkin. Että mitäpä sitä enää.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin: olen kiihkeä Saisio-fani. Niinkin kiihkeä, etten edes kaikki tahdonvoimani keskittäen kyennyt pidättäytymään ottamasta Lokikirjaa kirjaston uutuushyllystä, vaikka jo muutaman sekunnin selailusta arvasin, että laadukas taide-elämys sen lukeminen ei tulisi olemaan.

Eikä totisesti ollutkaan.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin: nautin Lokikirjasta suuresti. Luin sen yhteen menoon ja hihitin lukiessani ainakin joka toiselle kömpelölle puujalkavitsille.

Mutta olihan se jotenkin kauhean kiusallista. Kiusallisuuden perusrakenne: fani huomaa että on muitakin faneja ja alkaa nähdä miten suurella ammattitaidolla hänen fanituskohteensa on fanituotteeksi rakennettu. Alkaa tuntea faniutensa epäautenttiseksi - sillä juuri siitä on Lokikirjan olemassaolo eli kustannetuksi tuleminen täysin kiistaton todiste. Mistään muusta syystä kuin vahvan faniuden jo riivaamana ei yksinkertaisesti kukaan moista lukisi. On selvää että Siltalalla tiedetään tämä: siellä brändäysryhmässä on suunniteltu, että kyllä näitä kaikkia puuduttavia vieras- ja ruokalistoja ihan hyvin julkaista, kunhan jossain vain salaperäisesti vilahtelee persoona Saisio.

No tämmöistä on fanin arki. Lokirjan jatko-osankin varmaan luen, jos ilmestyy. Puolustuksekseni sanottakoon, että enemmän silti odotan Voimattomuuden ja Kohtuuttomuuden jatko-osaa (eikö sen trilogia pitänyt olla?) ja olen vilpittömästi sitä mieltä että 90% Saision tuotannosta on myös ihan oikeasti eli faniudestani riippumatta hyvää kaunokirjallisuutta. Vaikkei sitä tietysti Lokikirjasta arvaisi.

Kirkkaan selkeää

Luin Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää. Tykkäsin. Kirjan maailma on tosin lähes sama kuin Karsintavaiheenkin - mutta se maailma on hieno! Tällä en tarkoita, että se olisi jotenkin yllätyksellisesti ja mielikuvitusta käyttäen rakennettu. Päinvastoin: se on ihan tämä tuttu nykymaailma, vain hyvin lievästi muunneltuna. Se on maailma, jonne päädymme läheisessä tulevaisuudessa, jollei nyt mitään ihan erikoista satu. Mutta nykyisyydestä mukaan otetut elementit on valittu tyylikkään provokatiivisesti.

Parasta on, että Verronen nostaa reippaasti yhteiskunta-analyysinsa pääosaan juuri paskaduuniprekariaatille tutut työelämäkäytänteet. Koko kuvattu järjestys lepää niiden varassa, teoksen maailma on ennen kaikkea maailma, jossa joka ikinen ihminen on saatu (hyvällä tai pahalla) uskomaan, että mikä tahansa työ on parempaa kuin joutenolo. Kaikki muu on loogista seurausta tästä - ja siinä sitä sitten mennään… Esimerkiksi teknologiaan tulkitsisin Verrosen suhtautuvan aika neutraalisti. Se että ihmiset hänen kuvaamassaan maailmassa sirutetaan, ei selitä yhtään mitään kyseisestä maailmasta. Yhtä hyvin siruttomat voisivat olla arkisesti paperittomia, tällaisten pikku yksityiskohtien sirottelu ympäriinsä on vain tapa kertoa, että ollaan (lähi-)tulevaisuudessa. Ratkaisu on myös hauska. (Se että yhteiskunnallinen realismi naamioituu tahallisen kömpelösti huonoksi scifiksi on vanha vitsi - mutta tavallaan toimii.)

Minulle tuli kirjasta poliittisesti toiveikas olo: jos näin tarkkanäköistä valta-analyysia kirjoitetaan (ja ilmeisesti myös luetaan), vieläpä näin populääreissä ja keveissä muodoissa, ollaan jo aika pitkällä. Vaikkei Kirkkaan selkeää minulle itselleni tuonut kovinkaan paljon uutta enää erinomaisen Karsintavaiheen jälkeen, niin jotenkin voisi kuvitella, että Tiksu P:n kaltainen, tunne-elämältään entistäkin haaleampi päähenkilö saattaisi onnistua ohjaamaan Verrosen tekstien vastaanottoa selkeämmin yhteiskunnalliseen suuntaan. Se ihmisryhmä, joka on tottunut lukemaan kaikkea kaunokirjallisuutta joko päähenkilöön eläytyen tai päähenkilöä psykopatologisoiden, joutuu viimeistään tämän kirjan kohdalla valitsemaan jonkin muun lukustrategian. (Siis vaikkei vielä Karsintavaiheen kohdalla olisi kokenutkaan joutuvansa.)

Mutta kun sitten googlasin esiin pari arviota kirjasta, toiveikkuuteni huomattavasti väheni. Siellä tulkittiin, että Kirkkaan selkeää on ”kaukaiseen tulevaisuuteen” sijoittuvaa ”synkkää scifiä”. Sitten alettiin kauhistella (teoksen oletetusti paljastamaa) maailman yliteknologisoitumista ja luonnosta vieraantumista.

Se kyllä pitääkin selvästi paikkansa, että eläytymiset ja psykopatologisoinnit vastaanotosta tällä kertaa puuttuvat – mutta tilalla on valittelua kirjan ”psykologisesta ohuudesta”. Mitähän sekin tarkoittaa - sitäkö ehkä, että materiaalia eläytymiseen ja psykopatologisointeihin on liian vähän? Kirkkaan selkeää on tosiasiassa kaikkea muuta kuin psykologisesti ohut, se on silkkaa sopeuttamisen psykologiaa. Sehän tästä tulevaisuusvisiosta niin pelottavan tekeekin: monenlaisia poliittisia ja taloudellisia vallan muotoja voi mainiosti kuvitella kirjassa kuvatun ”tavallisen ihmisen arjen” taustalle. Kirja pysyttelee (taloudellisesti huono-osaisehkon) minäkertojan näkökulmassa ja hänen kokemukselleen on ominaista täydellinen kiinnostuksen puute siihen, mitä maailmassa on poliittisesti tai taloudellisesti tekeillä. Tuloksena on aika veikeä, tarinaton epäromaani: lukija turhautuu, kun hänen eteensä heitellään kerta toisensa jälkeen johtolankoja, joihin minäkertoja ei mitenkään tartu (ja jotka siis liukuvat lukijankin ulottumattomiin). Ei niin etteikö minäkertoja huomaisi johtolankoja tai tajuaisi niiden merkitystä, häntä ei vain kiinnosta.

Viimekätinen viesti tietysti on, että tämä tuskastunut lukija yrittää itse luoda vääränlaista tarinaa ja etsii Valtaa (eli järjestyksen tärkeimpiä tukipylväitä) ihan väärältä tasolta.

Tuo ihan sama kerronnallinen rakenne minua muuten taisi Michael Haneken Valkoisessa nauhassakin eniten viehättää. Elokuvan loppu, jossa kertoja käänsi muitta mutkitta huomion omaan elämäntarinaansa oli hienon antiklimaattinen: eihän katsoja ollut missään vaiheessa ollut vähääkään kiinnostunut hänen rakkaushuolistaan tai muista sensellaisista sivujuonteista. Verrosen asetelmissa rakkaushuolten tilalla ovat työnhankinta- ja toimeentulohuolet. Sama perusteema, kuvattavana vain eri historiallinen tilanne.

Kommunikaatiosta

Netinkäyttön moraalinen paheksunta elää hämmentävän sitkeässä, vaikka sen ilmenemismuodot ovatkin ajan myötä muuttuneet vähän hienovaraisemmiksi. Enää ei kukaan sano, että menisit nyt vaan reippaasti sienimetsään tai askartelisit lastesi kanssa joulutonttuja, senkin tosielämästä vieraantunut nettiaddikti. (Tosin monikin netinkäyttäjä selvästi kokee tarvetta puolustautua juuri näitä menneisyyden ääniä vastaan ja todistelee nettifoorumeilla kiivaasti juuri sitä, että hänen elämäänsä kuuluu kyllä muutakin kuin vain lukemista ja kirjoittamista eri muodoissaan). Uusien moralistien mukaan pahuus ei kuitenkaan piile niinkään siinä, että ihmisten välinen kommunikaatio tapahtuu tietokoneitse, kuin siinä, että se on anonyymiä. Näin voidaan antaa synninpäästö kaikkien tasapuolisesti harjoittamalle facebookkaukselle ja kohdentaa paheksunta juuri siihen, mikä nettikommunikaatiossa on kaikkein hienointa ja radikaaleinta. Toisin sanoen juuri niihin elementteihin, jotka aidosti uhkaavat tosielämän sosiaalisten hierarkioiden monopolia mahdollistamalla sen, että ihminen voi olla läsnä useissa eri yhteisöissä ja esiintyä jokaisessa eri nimimerkillä ilman, että on missään osoitettavissa sellaista ylintä paikkaa, jossa hän “omana itsenään”, “omalla nimellään” tekee tiliä persoonansa eri puolista ja siitä miten ne viime kädessä liittyvät yhteen. Juuri nimimerkkiperinteen ansiosta netissä on mahdollista kommunikoida lähtökohtaisen tasa-arvoisesti: oletusarvohan on, että sillä, mikä kenekin osallistujan asema kulloisenkin foorumin ulkopuolisessa maailmassa on, ei tunnusteta olevan mitään merkitystä.

Totta kai tällaisten demokraattisten paikkojen olemassaolo kismittää niitä, jotka ovat tehneet työtä oman nimensä rakentamiseksi eli sosiaalisen asemansa eteen. Siinä missä netinkäytön varhainen moralistinen paheksunta tuli ikään kuin alhaaltapäin (“mikä oikein luulet olevasi, kun ei Tavallinen Elämä riitä, vaan pitää jonnekin internettiin päästä...”), uusi tulee selvästi ylhäältä: se ilmentää etuoikeutettujen halua pitää kiinni omalla nimellään saavuttamistaan etuoikeuksista.

Nyt sanotaan, että on toki sinänsä ok keskustella netissä, mutta että keskustelun “laadun” takaa vain se, että pannaan reilusti oma nimi ja kuva profiiliin. Blogimaailman uusimman anonymiteetinvastaisen rintaman ehkä kiihkein soturi Antiaikalainen on tätä kantaa edustavien joukoissa ihan piristävä poikkeus sikäli, ettei hän ilmoita vastustavansa ainoastaan nettikeskustelua vaan keskustelua ylipäätään. Tämä onkin rehellistä. Se ettei halua saada kommentteja muilta kuin omilta kavereiltaan on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä. Joskus nyt vain ei kiinnosta tutustua keneenkään (kun ei ehkä tuttujenkaan kanssa kommunikointiin riitä energiaa) eikä kuulla yhtään uutta ja yllättävää ajatusta (kun on entisissäkin vielä hämmentävän paljon sulattamista). Jos tilanne on on (väliaikaisesti tai pysyvästi) tämä, se on hyvä tiedostaa ja tehdä selväksi.

Useimmat anonyymien nettikeskusteluiden paheksujat väittävät kuitenkin lämpimästi kannattavansa keskustelua ja kommunikaatiota. Anonyymi nettikeskustelu vain on niin vääränlaista: niin aggressiiviista, epäasiallista, epäystävällistä... Ei siis mitään aitoa kommunikaatiota lainkaan, he julistavat ja antavat ymmärtää itse omissa yksityisyyksissään harjoittavansa nimenomaan aitoa kommunikaatiota: kerrassaan avartavia toiseuden kohtaamisia tapahtuu heille siellä piiloissaan tämän tästä.

Ja sellainen hurskastelu minut totisesti saa ärtymään.

Toki useillekin nettikeskusteluille on ominaista aggressiivisuus ja krooninen ohipuhunta. Jotkut väittävät asiaintilan johtuvan siitä, että netissä ihmiset kohtaavat sellaisiakin ihmisiä, joita eivät sosiaalisesti segregoituneessa tosielämässä kohtaa. Keskiluokkaiset ihmiset keskiluokkaisilla työpaikoillaan törmäävät vain kaltaisiinsa, niihin jotka oikeastikin ovat kaikesta suunnilleen samaa mieltä ja puhuvat arjessaan suunnilleen samaa kieltä. Enpä oikeastaan usko. Luulen, että netissä anonyymeinä kohdataan enimmäkseen ihan niitä samoja ihmisiä kuin työpaikan kahvihuoneessakin. Ja ihmisiä raivostuttaa juuri se, että he aavistavat näin olevan.

Oleellinen kysymys ei olekaan, miksi nettikeskustelijat puhuvat kroonisesti toistensa ohi, vaan mikä tästä ohipuhunnasta juuri netissä tekee niin sietämätöntä, että ihmiset joutuvat raivon valtaan ja tahtovat vimmaisesti torjua kaiken näkemänsä. No, netissä ohipuhunnat dokumentoituvat kiusallisen objektiiviseksi todistusaineistoksi siitä, miten huonosti ihmiset lukevat toisiaan, siitä miten harvoin he pysähtyvät kuuntelemaan saati ymmärtävät kuulemaansa. (Runoilijatkin. ) Ehkäpä nettikommunikaatio on raivostuttavaa juuri koska sitä yrittäessään päätyy helposti lähelle sen oivaltamista, miten vaikeaa toisten ihmisten (ainakin kaikkien muiden kuin lähimpien ystävien) kohtaaminen tosielämässäkin on?

Myös netin ulkopuolella ollaan tämän tästä tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden yksilöllisistä luontumuksista ei juuri mitään tiedetä ja joiden kanssa jutellessa väärinymmärrysriski on ihan perusasioissakin huomattava. Mutta entä jos ainoa mikä ihmistä sellaisissa tilanteissa suojaa aggressiiviselta turhautumiselta onkin biologia? Entä jos ihminen nyt vain on sillä tapaa ohjelmoitu, että kun se puhuessaan näkee ympärillään elekieleltään myötämielisiä, tuttua minimipalautetta antavia lajitovereita, se tuntee olonsa hyväksi ja kuvittelee ajatustensa tulevan ymmärretyiksi? Entä jos netissä uhkaa paljastua, miten suuri osa kaikesta tästä arkisesta yhteisymmärryksestä on illuusiota vain?

Mutta ei sellainen vilpitön kauhukaan kaikkea selitä. Kaiken muun kuin omalla nimellä tapahtuvan kommunikaation mustamaalaamisessa on myös harkitun propagandatyön piirteitä.

Nimettömän kommunikoinnin vastustajat ottavat mielellään siitä esimerkikseen jonkin verkkohesarin keskustelupalstan tyyppisen foorumin, jossa ei juuri pysyvillä profiileilla pelata, vaan osallistujat vaihtuvat aiheiden mukana ja jokaista puheenvuoroa täytyy kommentoida omana itseriittoinen kokonaisuutenaan. Tällaisen täysin anonyymin keskustelun onnistuminen onkin epäilemättä kaikkein vaikeinta: se edellyttää kykyä kuunnella, ottaa jokainen repliikki kirjaimellisesti, pidättäytyä ylimääräisistä oletuksista, olla projisoimatta repliikin taakse mitään. Jotain kaunista sellaisesssa kommunikaatiossa on, sitä haluaisi osata. Toisaalta ei ole ihme, että nämä täysin anonyymit kommunikaatioyritykset netissä niin usein menevät mönkään, sillä asetelma on oikeastikin lähtökohdiltaan haasteellisempi kuin netin ulkopuolisissa tilanteissa juuri koskaan.

Mutta eihän suurin osa nettikommunikaatiosta tuollaista ole, vaan tapahtuu jollakin erikoistuneemmalla palstalla palstan omien vakionimimerkkien kesken. Sellaisen kommunikaation onnistuminen ei välttämättä edellytä yli-inhimillistä kykyä ennakko-oletuksista pidättäytymiseen, vaan apua on myös esimerkiksi aidosta henkilökohtaisesta kiinnostuksesta ja kokonaisvaltaisesta eläytymiskyvystä toisen maailmanhahmotustapaan - ihan kuin netin ulkopuolellakin. Pitkään jatkuva nimimerkkipohjainen nettikommunikaatio on toisiin ihmisiin tutustumista, ja jos jollain alalla internet mielestäni selkeästi voittaa kaikki yleisesti käytössä olevat kasvokkaiskommunikaation muodot, niin juuri uusiin ihmisiin tutustumisen väylänä. Ei ihme, että juuri tämä nettikommunikaation funktio kaikkein kiivaimmin halutaan sivuuttaa. Puhutaan ikään kuin kommunikaatiota olisi netissä vain kahta lajia: yhtäältä sitä joka tapahtuu “omalla nimellä” (paradigmaattisena tapauksena Facebook, jossa kaikki kommunikaatioon osallistuvat aina jo valmiiksi ovat toisilleen tuttuja) ja toisaalta sitä joka tapahtuu “anonyymisti” (paradigmaattisena muotona HS:n tai Suomi24:n tyyppinen keskustelupalsta, jossa pysyvien nimimerkki-identiteettien muodostus ei ole oleellisessa roolissa).

Ja huolestuttavasti vaikuttaa siltä kuin itse nettitodellisuus olisi hyvää vauhtia mukauttamassa itseään tähän moralistien luomaan jäsennykseen, ruumiillistamassa kahtiajakoa.

Erityisen selvää tämä on blogien suhteen. Iso osa blogimaailmaa on degeneroitunut pelkäksi Facebookin etäispäätteeksi, jossa IRL-tutut omina itseinään jakavat kuulumisiaan keskenään eivätkä todellakaan tahdo kohdata ketään ulkopuolista. Se toinen puoli bloggaajista taas etsii maksimaalisen isoa yleisöä kertomalla anonyymisti jotain viihdyttävää (hassut anekdootit) , shokeeraavaa (suuret seksipaljastukset) tai hyödyllistä (ruokareseptit, meikkivinkit) . Tällaisen blogin kirjoittaja ei miellä laisinkaan kurottelevansa kommunikatiivisesti kohti lukijoita, vaan kilpailevansa reilussa urheiluhengessä yleisömääristä muiden samassa sarjassa kisaan osallistuvien bloggaajien kanssa.

Ei toki ole täysin kuollut sekään vanhanaikaisen epäelitistinen moralismi, jolle vuorovaikutuksen aitouden mittana on oikean nimen sijaan fyysinen keho – ja joka siis näkee myös omalla nimellä tapahtuvan nettikommuknikaation potentiaalisesti hieman epäilyttävänä. Hyvä esimerkki nettikommunikoinnin moralisoinnin kritiikiksi naamioidusta nettikommunikaation moralisoinnista on vaikkapa tämä ajattelumalli, joka sietää facebookkailuakin vain koska nettikommunikaatio havaintojen mukaan lisää sitä, että ihmiset istuvat tuttujensa kanssa kahvilla. Kirjoittaja unohtaa tosin kertoa, mitä yleisinhimillisesti hienoa ja arvokasta siinä on, että ihmiset istuvat tuttujensa kanssa kahvilla. (Mukavaahan se kyllä ihan on, ei siinä mitään. )

Koen maailmaa sikäli ihan sovinnaisesti ja perinteisesti, että vaikka sympatisoinkin antiaikalaistyyppistä kommunikatiivisuusimperatiivin kritiikkiä, näen itse jotain täysin itsestäänselvän itseisarvoista siinä, että ihminen alati räpistelee kohti hyvinkin eri tavalla ajattelevia ihmisiä, yrittää ymmärtää heitä ja tulla ymmärretyksi. En voi perustella kyseistä pyrkimystä enkä kuvitella siitä luopumista - se nyt vain kuuluu hyvään elämään, kuten on meilläpäin tapana sanoa. Mutta jotta tällaisen toisten ihmisten ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen edellytyksiä voisi millään alkeellisestikaan mielekkäällä tavalla alkaa eritellä, olisi kyllä otettava huomioon, että keskinäisen ymmärryksen aitoon lisääntymiseen johtavat prosessit eivät aina tai edes pääsääntöisesti tunnu niihin osallisista erityisen mukavilta. Ja että tutun kanssa kahvittelu saattaa tuntua mukavalta myös silloin, kun juttutuokion aikana ei mitään erityisempää toisen ajatusten ymmärtämistä tai kommunikaatiota tapahdu.

Lainsäädännästä

Viime aikoina on julkiseen keskusteluun päässyt hämmentävän paljon ihan pähkähulluja lakiesityksiä. Estoitta visioidaan lakeja ja säädöksiä, joiden noudattamista ei voi valvoa perustavia kansalaisoikeuksia loukkaamatta. Siis siinä mielessä vallitsevan tekijänoikeuslainsäädännön kaltaisia lakeja, että jos ne oikeasti menisivätkin läpi, niin 99,9% määräysten rikkojista jäisi tosiasiallisesti rankaisematta kun taas 0,1% heistä rangaistaisiin kyseisen rikkomuksen varjolla siitä, että sattuvat olemaan muuten vain ikäviä ihmisiä. Tai siitä että sattuvat olemaan juuri silloin paikalla, kun syntipukille on yhteisöllistä tilausta.

Olen hyväntahtoisesti pyrkinyt tulkitsemaan tilanteen niin, että tapa käydä poliittista keskustelua on vain muuttunut. Vaikka lakivisioiden esittäjänä olisikin yksittäisen huomionkipeän poliitikon sijaan jokin virallisesti asetettu työryhmä tai vastaava, niin ehkä ne pohjimmiltaan vain pelailevat julkisuudella. On vaikea päästä lööppeihin, jos sanoo että x on paha asia ja että jotenkin pitäisi varmaan x:ään puuttua. Kun sen sijaan ihmeemmin miettimättä kääntää huolensa muotoon ”x pitäisi lailla kieltää” tai ”taho y tulisi asettaa oikeudelliseen vastuuseen ilmiöstä x” , niin johan alkaa palstamillimeterejä irrota. Mutta olen suhtautunut suhteellisen luottavaisesti siihen, että tämä on vain sitä paljon puhuttua keskustelun herättelyä, ja että ne jotka tosissaan haluavat oikeusvaltiota romuttaa tekevät sen toisin. Siis jotenkin hienostuneesti ja ovelasti.

Ehkä äärimmäisin esimerkki epähienostuneella tavalla täysin mielipuolisesta lakiesityksestä oli se kun joskus (alkuvuodesta?) jokin ihan virallisesti asetettu työryhmä lausahti, että puolueet tulisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen rivijäsentensä (!) julkisesti esittämistä rasistisista mielipiteistä. En ole varsinaisesti osannut pelätä, että kyseisenlainen laki saattaisi oikeasti astua voimaan joskus, mutta enpä enää ole varma siitäkään. Muistan nimittäin luokittelleeni ihan samaan sarjaan kuuluvaksi myös (samoihin aikoihin julkisuutta saaneen) vaatimuksen lääkärin juridisesta velvollisuudesta ilmoittaa poliisille, mikäli joku potilas ei kymmenen minuutin tuttavuuden perusteella vaikuta aseenkantokelpoiselta. Ajattelin, että tämmöinen ”ehdotus” oli kenties vain joidenkin tahojen harmiton tapa ilmaista tunteitaan ja profiloitua hyviksi ja humaaneiksi ihmisiksi: sanoa että mekin kannamme kyllä periaatteessa huolta kouluammuskelijoiden uhreista vaikkemme toki haluakaan ärsyttää aseharrastajia vaatimalla vakavissamme joitain ihan toteutettavissa olevia aseenkantorajoituksia.

No, eipä tainnut ollakaan.

Nyt olisi totisesti oikea hetki lääkäreiden asianosaisina panna jotkut rajat tälle hulluudelle. Voisivathan ne vaikkapa uhata massairtisanoutumisilla, ihan vahva painostusryhmä kun ovat.

En tiedä onko tätä nyt tarpeen tässä yhteydessä tuoda esiin, mutta sivulauseenomaisesti todettakoon, että oma kantani käsiaseisiin on puolustaa lämpimästi niiden täyskieltoa. Mutta tasapuolisesti kaikille ja enempiä medikalisoimatta. Jos ei tällaisesta kiellosta syystä tai toisesta kyetä tekemään poliittista päätöstä, niin sitten olkoon oikeus käsiaseisiin kaikilla.

Ehkä Suomen poliittinen kulttuuri tervehtyisi, jos jostain kehkeytyisi tänne sellainen pienpuolue, jonka yksiselitteisesti ylin poliittinen prioriteetti olisi puolustaa oikeusvaltiollisia perusperiaatteita – ja joka ei edes retorisella tasolla sotkisi tähän agendaan mukaan vaatimuksia yksilönvapauden maksimoinnista ja kaiken ”turhan” tai ”liiallisen” valtiollisen sääntelyn poistamisesta. Siis sellainen puolue, joka ei näkisi ensisijaisena kiistakysymyksenä sen kummemmin sitä, miten paljon säännellään (oikeiston käsitys oikeiston ja vasemmiston peruserosta) kuin myöskään sitä, mitä elämänalueita säännellään (vasemmiston käsitys oikeiston ja vasemmiston peruserosta), vaan keskittyisi ihan vain siihen miten säännellään. Toisin sanoan vaatimukseen, että jokaisen lain on oltava muotoiltu 1.)niin että jo itse lakitekstin valossa lain sovellusala on mahdollisimman yksiselitteinen ja ennustettavissa 2.)niin että lain noudattamista voidaan valvoa ja sen rikkojia rangaista muutoinkin kuin täysin satunnaisesti.

Eikö Piraattipuolue voisi alkaa kehittää itseään yleispuolueeksi juuri tällä idealla? (En kyllä yhtään tiedä mitä sielläpäin keskustellaan, mutta ainakin kovasti toivoisin, että puolueen tähän mennessä esittämien poliittisten vaatimusten taustalla olisi jotain tämäntyyppistä eetosta...)

Kootut sienestysajatukset syksyn päätteeksi

Nyt kun ovat jo suppilovahverotkin melkein jääneet lumen alle, on aika summeerata kaikki minkä on sienestävä ihminen tällä kaudella itsestään ja maailmasta oppinut. Se ei ole paljon, sillä sienestystoiminnan viehätys perustuu juuri siihen, ettei se ole älyllisesti mitenkään erityisen aktivoivaa puuhaa.

Jännittävää kuitenkin on, että sienestäessä järki ja intuitio ajautuvat tuon tuosta vastakkain. Kokemus on hämmentävä, sillä minulle ei usein moista tapahdu. Kun tarkkailen sisäisiä ristiriitojani, en juuri koskaan osaa nimetä toista kamppailun osapuolista”järjen” ja toista ”tunteen” edustajaksi. (En tosin ole oikein osannut ratkaista, johtuuko tämä siitä, että olen pelkkien tunneimpulssien varassa ajelehtiva vaistoihminen vaiko siitä että olen lattea äärirationalisti, jonka mielessä riitelevät keskenään vain erilaiset hyvinperustellut näkökannat.)

Järkeni neuvot ovat sienestysasioissa yksiselitteiset: ennen kaikkea täytyy opetella tuntemaan pahimmat oikeasti vaaralliset myrkkysienet ja välttäää kaikkea vähänkin samankaltaista sienistöä. Muulla ei sitten niin väliä. Saattaa tietysti tulla pahanmakuinen ruoka tahi vähän vatsanväänteitä, mutta tällaisia seikkoja ei voi etäisestikään verrata pysyviin munuaisvaurioihin, joten prioriteetit on pidettävä kirkkaina mielessä.

On sienestyksessä helppojakin aihealueita, vaikkapa tatit. Kun on erottanut tatit muista sienistä yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ne jotenkin tuntuvat läpikotaisin turvallisilta. Sitä ne myös tiedetysti ovat. Tattilajien sisäisessäkin hierarkisoinneissa on järkevää luottaa vaistoon, sillä yleensä juuri syömäkelvottomat tatit näyttävät epämiellytttävimmiltä, vaikkei niitä osaisikaan nimetä. Ja lopun kertoo makuaisti.

Rouskusilmää minulla ei ole lainkaan. Jään kiinni hyvin alkeellisista virhetunnistuksista. Tiedän, etten hallitse rouskuja, ja siltä se tuntuukin, joten en mielelläni osallistu rouskustamiseen. Suoraan sanoen kaikki rouskut näyttävät epämääräisen epäilyttäviltä, vaarallisiltakin, joten syön niitä pikemminkin puhtaan järjen kuin vaiston ohjaamana. Tiedän ettei rouskunnäköisissä ole mitään tappavan myrkyllisiä ja keitetäänhän ne joka tapauksessa, joten turha siitä eksaktista tunnistuksesta on ihmeemmin stressata.

Mutta sitten on sellaisia sieniä kuten jauhosieni. Jauhosieni on niin omannäköisensä olio, että sen näkemiseen liittyy intuitiivinen varmuus objektin jauhosieneydestä. (Samantyyppinen kuin kantarelliin.) Kun sientä haistaa, varmuus vain kasvaa, ja koska jauhosieni on esteettisesti kaikin puolin miellyttävä, se tekee mieli ottaa mukaan. Kotona sitten järki saa vallan ja heitän jauhosienivuoret biojätteseen, sillä mielestäni se, että valkoisia sieniä ei kannata kerätä, on erittäin järkeenkäypä sienestysohje. ”Jauhosieni ei ole aloittelijan sieni”, kerrotaan, ja minä olen epäilemättä tuomittu identifioitumaan ikuisesti aloittelijaksi sienestyksen kaltaisissa (=visuaalista hahmotuskykyä vaativissa) lajeisssa.

Se, että tällä tavoin erilleen joutuneet järki ja intuitio löytävät toisensa, vaatii kokonaisvaltaisen järkytyksen - minkä olen ikävä kyllä myös sienestäessäni oppinut. Tämä tapahtui haperonkeräyksen yhteydessä. Haperoiden haperous näkyy silmääni ihan eri tavoin tunnistettavana kuin rouskujen rouskuus, ja pitkään minuun vetosivat keltaisten lisäksi erityisesti vihertävät ja rusehtavat haperolajit. Mutta sitten erään haperoaterian jälkeen väärille nettisivuille hakeuduttuani pälkähti päähäni mahdollisuus, että huolettomasti keräämäni vihertävät ”haperot” olivatkin kenties kavalakärpässieniä. Se ei ollut kiva ilta. Vaikkei myrkytysoireita sitten ilmaantunutkaan (kummallekaan ateriaan osallistuneista), riittävän shokeeraava pelkotila sai aikaan selvän muutoksen välittömän havainnoinnin tavoissa. Tapauksen jälkeen kaikki muut paitsi punaiset haperot ovat tosiaankin näyttäneet silmiini vaarallisilta eivätkä välttämättä haperoilta laisinkaan. Intuitio siis mukautui järkeen ja saavutin hetkessä omien kriteereideni mukaan arvioiden kypsän ja integroituneen haperosuhteen: kerään mieluiten niitä punaisia, vaikka niiden kelpoisuus aina pitääkin erikseen maistamalla tarkistaa.

(Asiaan tosin liittyy sellainenkin puoli, etten kyseisiä epäilyttäviä haperoita suinkaan ollut kerännyt kavalakärpässienen viralliselta levinneisyysalueelta. Tätä kai moni pitäisi todisteena siitä, että myrkytyspelkoni oli pelkkä irrationaalinen hulluuskohtaus. Pidätän silti itselläni oikeuden nimetä tällaisen minimaalistenkin kuolinriskien välttelyn järjen ääneksi. Ilmasto muuttuu ja kukapa noita levinneisyyskarttoja olisi koko ajan päivittämässä.)

Nähtäväksi jää, naksahtavatko jauhosieni-intuitionikin jossain vaiheessa kohdalleen ja mitä siihen sitten tarvitaan.

Näyttäytyy ärsyttävältä

Suomen kieleen on ihan viime vuosina hivuttautunut jostain ilmaus ”näyttäytyä joltakin”. Ehkei se edes ole minkään virallisten kielisuositusten vastainen, ja jos onkin, se nyt ei jaksa minua kiinnostaa. Muodikas tämä ilmaus tuntuu joka tapauksessa olevan, erityisesti kaikenmoisissa puoliakateemisissa teksteissä.

Ja joka kerta se töksähtää ikävästi korvaan.

Suomen kielessä on kaksi oikein hyvää tapaa ilmaista olevansa tietoinen havaintojensa suhteellisuudesta – siis esimerkiksi siitä, että x ei ehkä ole niin suuri kuin miltä näyttää. Yhtäältä voi sanoa että x näyttäytyy suurena. Tällöin huomio kiinnittyy x:n ja sen välittömän ympäristön väliseen suhteeseen: pienten olioiden keskellä tasaisessa maisemassa ihan keskikokoinenkin x voi näyttäytyä suurena. Ja kun x näyttäytyy suurena, on selvää, että vaikutelma on ehkä hyvinkin hetkellinen - x:n lähistölle kun voi esimerkiksi siinä samassa pelmahtaa muitakin suuria olioita. Jonain tiettynä hetkenä x silti näyttäytyy suurena, kaikista suunnista katsoen. Jos x sen sijaan näyttää suurelta, se näyttää suurelta nimenomaan täältä katsottuna. Tällöin suuruuden vaikutelma on jonkin verran pysyvämpi. Vääristymä on ennen kaikkea perspektiivissä, ja sen voi olettaa säilyvän kunnes havainnoija siirtyy uuteen havainnointikulmaan suhteessa x:ään.

Ilmausten sävyero ei tietenkään ole suuren suuri. Sopivin lisämäärein nämä konnotaatiot voi kumota ja häivyttää. Merkitysero kuitenkin on jokaisen kielenkäyttäjän hyödynnettävissä, eikä sen tavoittamiseksi tarvitse havainnoida eri ilmausten tosiasiallisia käyttötapoja, vaan merkitys nousee loogisesti kielen rakenteista itsestään. Kun nämä ilmaukset sotketaan toisiinsa ("näyttäytyy suurelta"), lopputulos on kuitenkin väistämättä pelkkä fraasi.

On sinänsä aika yllättävää huomata reagoivansa näin ärtyneesti johonkin ihan pintatason kielelliseen ilmiöön. Yleensä ottaenhan olen suurella hämmennyksellä seurannut sivusta ihmisiä, jotka esimerkiksi keräävät inhokkilistoja sanoista ja ilmauksista, joita ei heidän mielestään saisi kukaan missään ikinä käyttää. (Mitä ihmettä he sellaisella tavoittelevat? Eikö mikä tahansa ilmaus ole - intertekstuaalisuutta ja ironiaa sopivasti soveltaen - tyylikkäästi ja harkitusti tempaistavissa ulos siitä diskurssista johon se ensisijassa kuuluu? Haluavatko he kenties kieltää ironian tai intertekstuaalisuuden tietyissä genreissä kuten ”normaalissa asiatyylissä” ja siis normittaa nimenomaan näiden genrejen sanastoa? Vai edustaako tämä tiettyjen kielellisten ilmausten kategorinen pannaan julistaminen jotain sellaista intertekstuaalisuuden tai ironian muotoa, jota en vain ironiaksi ymmärrä?)

Joka tapauksessa katsoin aiheelliseksi nostaa oman kieliärtymykseni tähän pöydälle, jotta voitte tuomita, onko siinä kyse pohjimmiltaan ihan samasta asiasta. Yritän väittää ettei ole: minua ärsyttää nimenomaan se että kielessä olevaa ilmaisuvoimaa päädytään heikentämään ihan vain silkan välinpitämättömyyden ja huolimattomuuden tähden . Kun olemassaolevista täsmällisemmistä ilmauksista syntyy tuollaisia merkitykseltään epämääräisiä hybridejä, itse alkuperäiset ilmaukset alkavat helposti näyttää niiden kaltaisilta: fraaseilta vailla varsinaista rakennetta.

(En oikein osaa uskoa, että tässä olisi kyseessä tietoinen filosofinen kannanotto, joka kiistää ilmiöiden ”näyttäytyy suurena” ja ”näyttää suurelta” välisen eron. Mutta voipa tietysti ollakin. )