Näin terapiasukupolven edustajana olen kyllä reflektoinut ihan yksilöpsykologiseltakin kannalta omaa raivostustani terveydenhuoltojärjestelmän tehostamispyrkimysten äärellä. Kuten sanottu, uskon etteivät julkisen terveydenhuollon säästö- ja tehostamisvaatimukset mitenkään heijastele tosiasiallista yleistä mielipidettä, vaan jos jonnekin niin juuri terveydenhuoltoon kansa olisi valmis kanavoimaan enemmänkin julkista rahaa. Mutta ounastelen mahdolliseksi sitäkin, ettei edes aidon demokraattisesti päätetty julkisen terveydenhuollon taso riittäisi minulle. Saatan hyvinkin kuulua juuri siihen kymmekseen väestöstä, joka olisi kaikkein halukkain ottamaan kuolinriskejä haltuun toimivan terveydenhuollon keinoin - ts. haluaisi vakuuttaa itsensä järeästi pientäkin priorisointisyistä kotiin käännytetyksi tulemisen riskiä vastaan. Muistan esimerkiksi juuri silloin vuosi sitten sikainfluenssaepidemian aikaan tunteneeni suhteettoman voimakasta ärtymystä niitä populistisia ääniä kohtaan, jotka olivat kärkkäästi ivaamassa kaikkia virallistahojen toimia "paniikin lietsonnasta" - samaan aikaan kun tehohoitokapasiteetti ihan oikeasti oli lähes kokonaan käytössä. Ja on myönnettävä, että kauhukertomukset siitä, kuinka laveasti ja vakuuttavasti oma ambulanssitarpeensa täytyy pystyä hätätilassa perustelemaan, herättävät minussa sellaista primitiivistä kauhua, jota yksityiskohtaiset kuvaukset silpomismurhista eivät pysty herättämään.
Tämä piirre on jännä havaita itsessään, sillä en yleensä ottaen pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä. Useimmat turvallisuuskulttuurin piiriin kuuluvat ilmiöt herättävät pikemminkin kroonista ärtymystä. (Hyvä yleisesitys tarkoittamastani ilmiökentästä on Hille Koskelan Pelkokierre, jonka erityisansioihin kuuluu uskallus kritisoida maltillisesti jopa lasten turvallisuuden varjolla tapahtuvaa riskienhallintaa). En siis todellakaan kuulu niihin, jotka pelkäävät metron kirvesmurhaajaa tai lentokoneen putoamista tai sitä että jokin parimetrinen jääpuikko milloin tahansa tippuu räystäältä niskaan. Enkä osaa paljon ajatella pienempiäkään mahdollisia riskejä. En usko että Alepassa myydään vanhaa ruokaa ja että saan ruokamyrkytyksen, jollen itse joka kerta tarkista päiväystä. Tai että joku varmaan heti ryöstää lompakkoni, jos jätän sen vartioimattomana lojuskelemaan kahvilan pöytään.
Kyse ei siis ole korostuneesta halusta ottaa haltuun riskejä yleisesti tai edes kuolinriskejä erityisesti. Kyse on siitä nimenomaisesta kuolemisen tavasta, jolla terveydenhuollon priorisoinnin uhri heittää henkensä. Minua ei millään irrationaalisella tasolla kosketa ajatus, että kulman takaa saattaa tulla joku sekopää ja iskeä summamutikassa puukolla - tai ajatus että joku kenties vaanii puskissa kylmäverisesti kuukausikaupalla kunnes viimein harkitusti ampuu juuri minut. Näillä mielikuvilla ei ole mielikuvina minuun sitä symbolista voimaa, joka niillä ilmaisesti joihinkuihin on (päätellen siitä että senkaltaiset asetelmat ovat suhteellisen suosittuja kulttuurisessa kauhumielikuvastossa). Sellainen kuolema - samoin kuin kuolema henkilöauton töytäisemänä tai terrori-iskussa tai pentuaan vartioivan karhun raatelemana tai katolta tippuvan jääpuikon uhrina - on ihan vain kenen tahansa kuolema, ei erityisesti minun kuolemani.
Hengityskonepaikatta jääminen sen sijaan olisi juuri sellainen henkilökohtaisesti profiloitu kuolintapa, joka ilkkuen näyttäisi Totuuden elämästäni. Tarkoitan tietenkin puhtaan subjektiivista totuutta: sellainen kuolema heijastelisi juuri sitä traumaattista peruskokemusta, joka helposti vähän väliä tunnetilana toistuu riippumatta siitä, antavatko ympärillä olevat olosuhteet siihen objektiivista aihetta. Minun kohdallani kyseinen peruskokemus on autistinen avuttomuus kommunikaatiotehtävien edessä: puuttuva usko omaan kykyyn ilmaista ymmärrettävästi ja vakuuttavasti, miltä milloinkin tuntuu ja mitä tarvitsen. Ja mitä lähempänä kommunikaation aihepiiri on "yleisinhimillisinä" pidettyjä "perusasioita", sitä epätodennäköisemmältä kommunikaation onnistuminen keskimäärin tuntuu. Vaikea on siis kuvitella mitään pelottavampaa kuin hengenpelastavat hengityskonepaikat, joita periaatteessa jaetaan kyllä ihan ihmislajiin kuulumisen perusteella, mutta joita priorisointipaineiden puristuksessa kuitenkin menevät niille kaikkein eniten ihmisiksi osoittautuville. Eli niille, jotka osaavat ilmaista kokemuksiaan ja tarpeitaan yleisinhimillisesti koskettavalla tavalla, mukavan kansantajuisesti ja samastuttavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti