Elokuvissa olin

Elokuvafestivaaleissa on minusta ilmiönä jotain todella sympaattista. Koen tarvetta käydä katsomassa pari elokuvaa jokaisesta kohdalle sattuvasta festivaalista ikään kuin symbolisena eleenä elokuvafestivaalitoiminnan puolesta. Nyt oli vuorossa Docpoint. Se on kovasti paisunut viime vuosina, ilmeisesti dokumentit ovat nyt muotia.

Elokuvafestivaalin idea uhkaa kyllä vähän hämärtyä, kun ohjelmistossa on televisiossakin jo näytettyjä dokumentteja. Muistan Yle Areenalta nähneeni jo Palnan tyttäret ja Sormenjäljet. Viimeksi mainittu oli kyllä ahdistava, ja palasi mieleen, kun tänään selailin Bio Rexin aulan myyntipöydällä ollutta sankaritarinaa laittomasta suorasta toiminnasta maahanmuuttoasioissa. Kieltämättä tuntuu syylliseltä tässä vain möllöttää, kun EU:n maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikka on mitä on. Välittäisiköhän Vapaa liikkuvuus kaikille halukkaille piiloteltavia?

Todella ahdistava oli myös eilen näkemäni Enjoy Poverty. Mutta niinhän oli tietysti tarkoituskin olla, suorasukainen ja häiritsevä.

Sen sijaan Google Baby ei ollut ”shokeeraava” vaikka ennakkomainonta niin kertoi. Sääli, sillä menin sitä katsomaan nimenomaan siinä toivossa, että shokeeraantuisin riittävästi ymmärtääkseni miksi kaikkeen epäluonnolliseen lisääntymiseen liittyy niin monien ihmisten mielestä niin paljon vakavia ”eettisiä ongelmia”. Ilmeisesti potentiaaliset eettiset ongelmat liittyvät joko sukusolujen vapaaseen shoppailuun tai kohtujen vapaaseen shoppailuun. Dokumentin rikkaat homot harrastivat molempia: munasolut ostettiin rahalla oikeannäköiseltä ja -rotuiselta amerikkalaisnaiselta ja kohtu sitten köyhältä intialaiselta.

Myönnetään, että synnyttäminen näyttää minusta sinänsä aika shokeeraavalta - mutta monethan sitä tuntuvan ihan vapaaehtoisesti ja korvauksettakin tekevän. Ja mikä nyt sitten on realistinen vaihtoehtoinen tulonhankintakeino? Joskus viime taikka edellisvuonna oli Docpointissa esittelyä kiinalaistyttöjen työoloista farkkutehtaassa, eikä se ainakaan kohdunvuokrausta inhimillisemmältä työltä vaikuttanut. Minun silmiini yksi ja sama eettinen ongelma näyttäisi manifestoituvan niin design-lapsissa kuin halpafarkuissakin enkä edelleenkään tajua, mikä näistä tuotannonaloista oletetusti tekee vertailukelvottomat.

Melkein eniten Google Babyssä hirvitti siihen sisällytetty välähdys amerikkalaisesta asekulttuurista osana munasolun luovuttajan perhe-elämää. Ei asehullujen ihmisten olemassaolo tietenkään sinänsä ole mitään uutta, mutta vähän kyllä järkytti se, että heidän esiintymisestään puuttui kaikki provosoiva uhmakkuus, ikään kuin heille ei vain ihan aidosti olisi tullut mieleenkään, että joku saattaisi paheksua sitä, että he tyrkyttävät viisivuotiaalleen pyssyä käteen. (Suomalaisyleisö tietysti nauroi siinä kohtaa hermostuneesti.)

Voi tietysti olla, että dokumentaristin tarkoitus oli osoittaa, että vain mielenterveydeltään horjuvainen ihminen voi haluta luovuttaa munasoluja. Minäkin olen muuten soittanut kerran luovutustarkoituksissa Väestöliittoon, ihan olisin ilmaiseksi antanut kuten on täälläpäin tapana. Minusta olisi ollut jotenkin vallan kiehtova ajatus, että olisi geneettisiä jälkeläisiä jossain. (Toki olin valmistautunut mielihaluni tunnustamisen sijaan valehtelemaan jotain epäitsekkäästä auttamishalustani ja empatiastani lapsettomuuden kurimuksessa vasten tahtoaan eläviä pareja kohtaan.) En kuitenkaan päässyt edes soveltuvuushaastatteluun asti, kun menin puhelimessa tunnustamaan perinnöllisen likinäköisyyteni. Silmälasien käyttöä en muista ikinä kokeneeni minkäänlaiseksi ongelmaksi, joten oli vähän tyrmistyttävää tajuta, että mikäli Väestöliitto viisaudessaan saisi päättää, ei minunkaan kaltaisiani elinkelvottomia vammaisyksilöitä pääsisi syntymään. Tätä havaintoa vasten tarkasteltuna ei vapaa sukusolumarkkinatalous Amerikan malliin näytä niin pahalta: sen tosiasiallinen vaihtoehto kun ei näemmä ole geneettisen valikoinnin tyystin kieltävä politiikka, vaan jonkinlainen terveyden vaalimisen nimissä toteutettava asiantuntijaeugeniikka.

Asiaan palatakseni eli Docpoint-raportin täydentääkseni: kolmas näkemäni leffa oli sitten For the Best and for the Onion: afrikkalaista kyläelämää latteahkosti eksotisoituna ja estetisoituna eurooppalaiseen makuun sopivaksi. Mutta halvalla kyllä lähtivät sipulit markkinoille sieltä.

Ihminen ja ilmasto

Talvet ovat kyllä ikäviä. Kylmyys tuntuu kipuna, keuhkoissa etenkin. Kämmenselkiin nousee kummaa kylmäihottumaa ja kun haen apteekista voidetta ihottumalleni, voide jäätyy kotimatkalla ja muuttuu koostumukseltaan levittämiskelvottomaksi. Myös hieman suojaisemmassa säässä on haittansa: jalkojen alla lipeilevässä lumimuhjussa käveleminen tuntuu tuskastuttavalta, tuskastuttavammalta kuin voisi mitenkään järkevästi olettaa tuntuvan. En yleensä ole kovinkaan altis ärsyyntymään siitä, etteivät asiat kuten pisteestä a pisteeseen b käveleminen suju täysin odotetulla nopeudella ja tehokkuudella, mutta lipsuvassa lumessa tarpoessa tulevat mieleen kaikki ne painajaisunet, joissa kulku tahmaa täsmälleen sillä samalla tavalla mutta pahemmin. Ja niitähän näkyy vähän väliä. Voi olla, etteivät sen painajaislajityypin unet ammenna suoraan sen kummemmin lumimuhjussa kuin juoksuhiekassakaan kävelemisen kokemuksesta, ehkä ne ovat jotain arkaaista ja universaalia. (Tai sitten niitä eivät useimmat edes näe, enpä ole tullut moneltakaan kyselleeksi.)

Se on silti kaunista, kun lumi kinostuu ikkunalaudalle niin että ikkuna alkaa hyvää vauhtia muurautua umpeen. Ei uskoisi fyysisesti mahdolliseksi, etenkään näin neljännen kerroksen ikkunan kyseessä ollen.

en oikein osaa

En yhtään tiedä, miten on tapana hankkia vastaperustetulle blogilleen lukijoita (tai lukija, en osaa määrien perään erityisesti hinkua). Päätin sitten kutsua tänne suoraan pari haluamanilaista. Että tervetuloa vaan, Mummo ja Eufemia. Hauskaa olisi jos päätyisitte viivähtämään pidempäänkin.

Elämäntavoistani voisin heti alkajaisiksi paljastaa että luen nykyisin huomatttavan paljon kaikenlaista löysää essehdintää ja puolijournalistista pamfletointia. Ne ovat minun dekkarini: sopivat luettavaksi silloin kun ei juuri jaksa jäädä ajattelemaan lukemaansa. (Fiktiota aina kuitenkin jään.) Tero Tähtisen Aurinko laskee Aleksandriassa edustaa hyvin tätä viihteeksi mieltämääni lajityyppiä, mutta ei oikein viihdyttänyt. Kannatan kyllä kävelemistä, ei siinä mitään, ja minusta ihminen on yleensä tosi söpö kokiessaan itsensä vakavaksi ja syvälliseksi, mutta tämä...no ääh. Huomattavasti mieluummin huomaan lukevani Jani Saxellin jorinoita otsikolla Vaihtoehtoinen USA. Olen kyllä vasta puolivälissä siinä, mutta ihan hyvää journalismia. Tosin nyt muistan senkin, että kun yritin joskus muinoin lukea jotain samaisen Saxellin kaunokirjallista teosta, se oli niin täydellisen surkea, että se oli pakko jättää kesken silkasta myötähäpeästä (mikä on kuitenkin minun kohdallani suhteellisen harvinaista). Toisaalta tätä ei ehkä kannattaisi näin auliisti kaikille kertoa, etenkään kun en muista, mikä siinä niin myötähävettävää oli. Myötähäpeä on intiimi tunne, ehkä kaikista tunteista intiimein. Mutta menköön. Ja kun kerta tälle tielle lähdettiin, niin mennään saman tien pohjaan asti: tähänastisen elämäni ehdottomasti syvimmät myötähäpeäaallot koin pari kuukautta sitten tutustuessani Jukka Hankamäen omakustanteiseen kaunateokseen Suomalaisen nykyfilosofian historia. Tämä luonnollisesti paljastaa, että minussa elää pieni sisäinen jukkahankamäki, huolella kätketty. Ja kätkössä aion sen totta vie pitääkin. Mutta täysin tuolla tyylillä minäkin varmaan sekoan jos joskus sekoan.

Ehkä bloggaus kannattaakin aloittaa juuri näin. Synkimmät salaisuudet on nyt tunnustettu, tästä on hyvä jatkaa keventynein mielin.

?

Alku

Päätin aloittaa blogin. Jostain syystä uskon, että bloggaaminen olisi minulle tässä elämänvaiheessa terveellinen harrastus, vaikkei minulla ole edes mitään käsitystä siitä, minkä lajityypin blogi tästä sitten voisi tulla. Ehkä vain annan sen vapaasti kehkeytyä millaiseksi on kehkeytyäkseen. Sen kuitenkin täten päätän, että aion tänne ihan siekailematta raportoida arjen tapahtumia eli siis blogata tyyliin, jota blogien kulta-aikaan vuosituhannen vaihteessa kutsuttiin paheksuvan itseironiseen sävyyn haircutiksi. Haircuttia olisi kertoa että söin tänään porkkana-papu-aurajuustopaistosta (no niin muuten söinkin), ja tukahduttaa kaikki epäilykset siitä, ettei kyseinen tieto luultavasti kiinnosta ketään muita kuin ehkä niitä, joiden kanssa minulla on reaalimaailmassakin tapana syödä ja joiden kanssa ei siis ole tarkoituksenmukaista kommunikoida blogivälitteisesti. Haircutin ideaan kuuluu myös, että omia makumieltymyksiä esitellään laajalti. Esitystapa on kuitenkin konstailematon. Lukemistaan kirjoista ja näkemistään elokuvista voi kertoa olivatko ne hyviä vai huonoja silloinkin kun ei niistä muuta kerro. Ääritapauksessa voi alkaa antaa niille tähtiä.

Käsittääkseni ihmisillä on nykyisin tapana pullautella nämä haircut-asiat esiin facebook-statuksissaan (jolleivät ole onnistuneet jalostamaan arkeaan lifestyleksi ja laittaneet sitä lifestyle-blogiin). Tämä on silkkaa ennakkoluuloa ja toisen käden tietoa, sillä en ole ikinä ollut facebookissa - luultavasti koska kuvittelen sen juurikin sellaiseksi toimintaympäristöksi, jossa ihminen lamaantuu täysin, jollei tunne riittävän suurta varmuutta arkisattumustensa ja makumieltymystensä raportoinnin mielekkyydestä.

Ja jossainhan sitä on harjoiteltava, mikäli aikoo ikinä tulla kypsäksi astumaan facebookiin.

Ainoa tietoinen periaatelinjaukseni on siis välttää banaliteettien välttelyä. Mutta totta puhuen luulen, että päädyn lopulta täälläkin lähinnä esittämään mielipiteitä, kritisoimaan, analysoimaan ja saarnaamaan. Näin siksi että minussa havaitusti herää tarve kirjoittaa varmimmin silloin kun olen ärtynyt, tuohtunut tahi epätoivoinen maailman käsittämättömyyksien edessä.

Kaunokirjalliseen moodiin tuskin noin vain liu'un; sellainen edellyttäisi tietoista genrevalintaa.

Miettiessäni äsken tälle blogille nimeä yritin mielessäni visualisoida millaisen blogin haluaisin jos blogini olisi aineellinen olio.

Päädyin haluamaan tästä ison, epäsäännöllisen muotoisen ja monisärmäisen astian, sellaisen läpinäkyvän, jossa on sisällä eri kokoisia ja muotoisia kiinteitä kappaleita. Kun astiaa ravistelee tai vain kääntää sen uuteen asentoon, kappaleet törmäilevät toisiinsa ja kimpoilevat astian seinistä, asettuvat uusiin muodostelmiin.

Astian väljyys on tässä tärkeää, se että osaset mahtuvat hölskymään irrallisina toistensa lomassa eivätkä ala vaivihkaa muodostaa mitään kokonaisuuksia, tartu pysyvästi kiinni toisiinsa.

Samoin tärkeää olisi, että astia on arkinen, ruma ja kulmikas. Estetisointia tahdon nyt välttää! Ja turhaa dramatiikkaa, joten lasin sijaan läpinäkyvä astiani voisi olla jotain harmahtavaa pleksiä. Semmoinen ei mene rikki, vaikka olisi vähän isompia ja terävämpiäkin esineitä hölskyteltävien joukossa. Naarmuuntuu vain.

No, ei sitten tullut mieleen tuontyyppiselle konkreettiselle objektille mitään nimeä. Ei tämä nyt sentään mikään hölskyttämökään voi olla. (Juuri näin tuloksettomiksi teennäiset pyrkimykseni konkretiaan useinkin osoittautuvat. Voi voi.)