Elokuvafestivaaleissa on minusta ilmiönä jotain todella sympaattista. Koen tarvetta käydä katsomassa pari elokuvaa jokaisesta kohdalle sattuvasta festivaalista ikään kuin symbolisena eleenä elokuvafestivaalitoiminnan puolesta. Nyt oli vuorossa Docpoint. Se on kovasti paisunut viime vuosina, ilmeisesti dokumentit ovat nyt muotia.
Elokuvafestivaalin idea uhkaa kyllä vähän hämärtyä, kun ohjelmistossa on televisiossakin jo näytettyjä dokumentteja. Muistan Yle Areenalta nähneeni jo Palnan tyttäret ja Sormenjäljet. Viimeksi mainittu oli kyllä ahdistava, ja palasi mieleen, kun tänään selailin Bio Rexin aulan myyntipöydällä ollutta sankaritarinaa laittomasta suorasta toiminnasta maahanmuuttoasioissa. Kieltämättä tuntuu syylliseltä tässä vain möllöttää, kun EU:n maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikka on mitä on. Välittäisiköhän Vapaa liikkuvuus kaikille halukkaille piiloteltavia?
Todella ahdistava oli myös eilen näkemäni Enjoy Poverty. Mutta niinhän oli tietysti tarkoituskin olla, suorasukainen ja häiritsevä.
Sen sijaan Google Baby ei ollut ”shokeeraava” vaikka ennakkomainonta niin kertoi. Sääli, sillä menin sitä katsomaan nimenomaan siinä toivossa, että shokeeraantuisin riittävästi ymmärtääkseni miksi kaikkeen epäluonnolliseen lisääntymiseen liittyy niin monien ihmisten mielestä niin paljon vakavia ”eettisiä ongelmia”. Ilmeisesti potentiaaliset eettiset ongelmat liittyvät joko sukusolujen vapaaseen shoppailuun tai kohtujen vapaaseen shoppailuun. Dokumentin rikkaat homot harrastivat molempia: munasolut ostettiin rahalla oikeannäköiseltä ja -rotuiselta amerikkalaisnaiselta ja kohtu sitten köyhältä intialaiselta.
Myönnetään, että synnyttäminen näyttää minusta sinänsä aika shokeeraavalta - mutta monethan sitä tuntuvan ihan vapaaehtoisesti ja korvauksettakin tekevän. Ja mikä nyt sitten on realistinen vaihtoehtoinen tulonhankintakeino? Joskus viime taikka edellisvuonna oli Docpointissa esittelyä kiinalaistyttöjen työoloista farkkutehtaassa, eikä se ainakaan kohdunvuokrausta inhimillisemmältä työltä vaikuttanut. Minun silmiini yksi ja sama eettinen ongelma näyttäisi manifestoituvan niin design-lapsissa kuin halpafarkuissakin enkä edelleenkään tajua, mikä näistä tuotannonaloista oletetusti tekee vertailukelvottomat.
Melkein eniten Google Babyssä hirvitti siihen sisällytetty välähdys amerikkalaisesta asekulttuurista osana munasolun luovuttajan perhe-elämää. Ei asehullujen ihmisten olemassaolo tietenkään sinänsä ole mitään uutta, mutta vähän kyllä järkytti se, että heidän esiintymisestään puuttui kaikki provosoiva uhmakkuus, ikään kuin heille ei vain ihan aidosti olisi tullut mieleenkään, että joku saattaisi paheksua sitä, että he tyrkyttävät viisivuotiaalleen pyssyä käteen. (Suomalaisyleisö tietysti nauroi siinä kohtaa hermostuneesti.)
Voi tietysti olla, että dokumentaristin tarkoitus oli osoittaa, että vain mielenterveydeltään horjuvainen ihminen voi haluta luovuttaa munasoluja. Minäkin olen muuten soittanut kerran luovutustarkoituksissa Väestöliittoon, ihan olisin ilmaiseksi antanut kuten on täälläpäin tapana. Minusta olisi ollut jotenkin vallan kiehtova ajatus, että olisi geneettisiä jälkeläisiä jossain. (Toki olin valmistautunut mielihaluni tunnustamisen sijaan valehtelemaan jotain epäitsekkäästä auttamishalustani ja empatiastani lapsettomuuden kurimuksessa vasten tahtoaan eläviä pareja kohtaan.) En kuitenkaan päässyt edes soveltuvuushaastatteluun asti, kun menin puhelimessa tunnustamaan perinnöllisen likinäköisyyteni. Silmälasien käyttöä en muista ikinä kokeneeni minkäänlaiseksi ongelmaksi, joten oli vähän tyrmistyttävää tajuta, että mikäli Väestöliitto viisaudessaan saisi päättää, ei minunkaan kaltaisiani elinkelvottomia vammaisyksilöitä pääsisi syntymään. Tätä havaintoa vasten tarkasteltuna ei vapaa sukusolumarkkinatalous Amerikan malliin näytä niin pahalta: sen tosiasiallinen vaihtoehto kun ei näemmä ole geneettisen valikoinnin tyystin kieltävä politiikka, vaan jonkinlainen terveyden vaalimisen nimissä toteutettava asiantuntijaeugeniikka.
Asiaan palatakseni eli Docpoint-raportin täydentääkseni: kolmas näkemäni leffa oli sitten For the Best and for the Onion: afrikkalaista kyläelämää latteahkosti eksotisoituna ja estetisoituna eurooppalaiseen makuun sopivaksi. Mutta halvalla kyllä lähtivät sipulit markkinoille sieltä.
Tosta Saxeli-Jantskusta kyl emanoi kanssa myötähäpeää ku sen matkakirjassa on lopussa eräänlainen valikoiva ääniteluettelo. Nehän on joskus aika tyylikkäitä jopa fiktioitten päässä nyt vaikka Paul Morleyn kirjoissa. Mutta tää on matkustanut toistuvasti kokonaista maata niin mitä sillä soi: kakkosdivisioonan juntta-grungea ja laimmeimmat maholliset Joan, Joni ja Dylan. Kun näillä kolmella just vois pienellä paneutumisella varsin snobbailla.
VastaaPoistaTää liittyy Väestöliittoon siten, että USA-kirjan vakavampi puute on epäonnistunut painopaperi. Liian raskas, kiiltävä, huono käsitellä paitsi ehkä näyttelyluetteloissa. Yläraajaparkamme aivan herpaantui. Ja tämähän on myös ilmeisen ongelmallista tässä: "Tutkijat ja sota", Historiallinen arkisto 121, toim. Hietalan Marjatta. Jonka omassa johtoartikkelissa on riemullinen tuore tuttavuus Niilo Pesonen, MD, etenkin ss. 124-125 perustamassa Väestöliiton vuonna 1941. Oli se vankilassakin kyllä. Mutta sitä ennen ehti sekä aurata "antropologista projektia suomalaisten rodullisen kokoonpanon selvittämiseksi" että "instituuttia opettamaan rotuhygienian, perinnöllisyystieteen ja väestöpolitiikan erikoisasiantuntijoita". Laadullisten päämäärien silmälläpito ja juurikin toimenpiteet "väestön laadun" kohottamiseksi olivat siis tuon nimeltään arvoituksellisen Liiton juurilla. Ja kunne ne sieltä pääsis?
Heipä hei Aurinkomorsian, sinä tänne alas huomaamattani hiipinyt.
VastaaPoistaPanin kyllä merkille ääniraidan latteuden, mutten oikein hahmottanut mikä tarve tai tavoite musiikkien listaamisen takana oli. Entä jos se vaikka oli antisnobistinen manifesti?
Musiikista ja myötähäpeästä silti noin yleisemmin mainittakoon, että olen itse erittäin kova häpeämään musiikkisuhdettani ja -makuani, minkä vuoksi en yleensä kerro siitä kellekään mitään edes ankarissa kuulustelutilanteissa. En silti muista, että olisi koskaan ollut erityisen kamalaa jäädä kiinni vääränlaisesta musiikkimausta ja musiikkiperustaisten sosiaalisten erottautumiskoodien puutteellisesta hallinnasta. Kun on tietoisesti päättänyt rakentaa musiikkimieltymyksensä täysin epä-älyllisesti ja autistisesti (ilman mitään suhdetta julkiseen musiikkipuheeseen tai mihinkään muuhun kuin musiikkiin itseensä), niin voisiko muuta odottaakaan? Sen sijaan muistan ikuisesti, miten noloa oli ensi kertaa huomata, että näin rakentunut musiikkimaku ei heijastellutkaan pakottavan paljastavalla tavalla yksilöllisyyteni syvintä olemusta. Tämä tapahtui varmaankin siinä 19-vuotiaana, johon saakka olin naiivin varma siitä, että mikäli vain joku toinenkin ihminen yhtä suoralla ja ehdottomalla tavalla pitää sekä Pearl Jamista että Tanita Tikaramista (tällaiseen juuri voi valitsemallani metodilla päätyä), vallitsee välillämme kohtalonomainen sielunsukulaisuus kaiken pinnallisen eli kielellisen tuolla puolen. Jonkinlainen tunnereaktio on siis edelleen taattu, jos näen häivähdyksiä tästä asenteesta itsessäni tai muissa.
Mutta tällaisesta ei ole Saxellin tapauksessa merkkejä. Vaikka hän siis jopa mainitsee henkilökohtaisen musiikkimakuhäpeäni ytimeen osuvan Pearl Jamin, jätti luettelo minut kylmäksi.