Kunnia ja muut sananvapauden rajat

Sananvapauden suhteen olen noin yleensä ottaen aika ehdoton. Niin on moni muukin, eikä minulla liene aiheeseen mitään kovin yllättävää tai omaperäistä lisättävää. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että minulla ja sananvapausrajoituksiin myönteisemmin suhtautuvilla tahoilla on kovin erilaiset intuitiot myös siitä millä tavoin ja missä kohdin sananvapautta on kaikkein ymmärrettävintä haluta rajoittaa. Tämä havainto jäi vaivaamaan, etenkin kun se tuntuisi jollain epämääräisellä tavalla liittyvän näihin Eufemiankin käsittelemiin kunnia-asioihin.

Kunnianloukkauksista puhutaan aika usein silloin halutaan rajoittaa ilmaisuvapautta netissä: pitäisi kuulemma saada anonyymit solvaajat tilille teoistaan. Silti kunnianloukkaussyytteitä nostettaessakin ajattelun logiikka tuntuisi useimmiten olevan kaukana mistään varsinaisesta kunnia-ajattelusta. Ihmiset ovat huolissaan maineensa huononemisen materiaalisista seurauksista, oman henkilöbrändinsä pilaantumisesta tavalla, joka hankaloittaa menestystä markkinoilla. Eivät he tuohdu loukkauksista silkkaa turhamaisuuttaan eli puhtaasti kunnian vuoksi.

Minulla ei ole materiaa menetettäväksi enkä koe itseäni muutenkaan kunnon markkinatoimijaksi, mikä varmaan selittää sen, että minulle on aika yhdentekevää mitä nuo "ketkä tahansa muut" (suuret massat ja markkinakanssatoimijat) minusta ajattelevat. Paljon paremmin ymmärrän halua rajoittaa mahdollisuuksia kunnianloukkauksiin sanan varsinaisessa ja vakavassa mielessä. Kunnia on aristokraattinen käsite, kunnianloukkaus on ennen kaikkea sellaista mustamaalausta, joka asettaa uhrin noloon valoon aidosti vertaistensa silmissä. Ja koska jokainen varmasti uskoo nimenomaan vertaistensa olevan sangen arvostelukykyisiä, ei tyylitön ja yksioikoinen solvaaminen tai edes kömpelö valehtelu voi uhata kenenkään kunniaa tässä vakavassa mielessä.

(Lähden tässä nyt siitä oletuksesta, että täysjärkinen ihminen ymmärtää jokaisen tekstin olevan jonkun kirjoittama. Näissä oloissa on kaikille lähtökohtaisesti itsestäänselvää, että esimerkiksi haukku voi toimia mainoksena. Minäkin luulen esimerkiksi aikojen kuluessa muodostaneeni tuntemattomasta ihmisestä positiivisen ennakkokäsityksen vähintään yhtä monta kertaa sillä perusteella, että joku kolmas osapuoli on puhunut hänestä selän takana pahaa kuin sillä perusteella että joku kolmas osapuoli on puhunut hänestä selän takana hyvää. Oleellista on kuka puhuu ja millaisia argumentteja käyttää.)

Tästä näkökulmasta toisen ihmisen kunniaa on aika vaikea yksiselitteisesti loukata. Aivan liian helposti käy niin, että sitä yrittäessään saattaa vain itsensä häpeään. Ainoa eettisesti todella hankala tilanne on se, että joku varastaa toiselta äänen ja identiteetin. Ja nettianonymiteetti tekee uudella tavalla mahdolliseksi paitsi julkisen nimittelyn ja solvaamisen myös tällaiset varkaudet.

Jos minä haluaisin nolata jonkun, en todellakaan rientäisi solvaamaan ja nimittelemään häntä julkisesti blogissani tai Suomi24:n keskustelupalstoilla. Sen sijaan alkaisin kirjoitella netissä hänen nimellään (tai monien häneen yhdistämällä vakiintuneella nimimerkillä). Enkä mitään tökeryyksiä tietenkään. Opettelisin uhrini tyylin niin ettei kukaan uskoisi minua pelkäksi kaimaksi. Hakeutuisin uhrin elämän kannalta keskeisille foorumeille ja tekisin siellä niin pieniä ylilyöntejä, että suurin osa yleisöstä ei huomaisi mitään erikoista (saati epäilisi, että saattaisin olla joku muu kuin se joka väitän olevani). Mutta tähtäisin siihen, että juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa. Niin varovainen kannattaisi olla, ettei tätäkään välttämättä tapahtuisi: kärsimystä ja häpeää uhrille seuraisi yllin kyllin joka tapauksessa. (Ihmisellähän on tunnetusti taipumus silkkaa turhamaisuuttaan yliarvioida se miten tarkkaan hänen nimissään olevia tekstejä luetaan ja miten pitkällemeneviä johtopäätelmiä hänen henkilöstään niiden perusteella tehdään).

Minusta on vähän outoa, miten heikosti juuri tämä tämmöinen kunnia on suojattu - muuten kun alalla kuitenkin voi nostaa oikeusjuttuja vähän mistä tahansa. Ei, en kannata sitä, että toisen nimellä esiintymisestä tehtäisiin rikos (siinä olisi riskinsä: luultavasti vain parodioiden yms. tekeminen hankaloituisi laintulkitsijain tulkitessa, että kansa on lähtökohtaisesti täysin medialukutaidotonta eikä tunnista räikeintäkään parodiaa parodiaksi). Mutta tunnustan kyllä mainiosti ymmärtäväni, että on mahdotonta suhtautua täysin tyynesti tuollaiseen oman identiteetin/nimen hienovaraisesti mustamaalaustarkoituksissa toteutettuun nappaamiseen. Voin hyvin kuvitella sen puhtaasta turhamaisuudesta kumpuavan raivon, jonka tällaisen kiusaamisen uhriksi joutuminen voisi aiheuttaa – vaikken siis osaakaan kuvitella, mikä kaiken maailman nettianonyymien taholta tulevissa julkisissa solvauksissa ja nimittelyissä voisi oikeasti raivostuttaa. Sympatiaakin solvausten uhrille tulee mukavasti sivustaseuraajilta.

Lisäyksiä edelliseen

Tylsää selitellä jälkikäteen sanomisiaan, mutta maahanmuuttopolitiikka aiheena taitaa sitä edellyttää. Siispä: ei ollut tarkoituksenani tarkastella maahanmuuttoväittelyitä jostain etääntyneen latteasta ”molemmissa osapuolissa on vikansa” -näkökulmasta, kuten oli kai tulkittu. On toki suorastaan naurettavan helppoa olla tässä asiassa jollain puolella eli kaikkia näitä heinäluomia vastaan. Mutta edelleen ihmettelen, miksi heinäluomia vain ympäripyöreästi paheksutaan ”populisteina” sen sijaan, että hiillostettaisiin heitä täsmentämään mistä ihmeestä tarkkaan ottaen on peräisin tämä "Suomen" tai "suomalaisten" oletetusti itsestäänselvä moraalinen oikeus säännellä maahanmuuttoa puhtaasti omien käytännöllisten etujensa näkökulmasta.

Ei tällaista tivaamista ainakaan valtakunnanjulkisuudessa raportoitu tapahtuneen esimerkiksi juuri Heinäluoman lausahdusten jälkeen. Sinnemäenkin kerrottiin vain tarttuneen siihen kokonaisuuden kannalta toisarvoiseen seikkaan, että Heinäluoma väitti liiallisen maahanmuuton automaattisesti synnyttävän ”rasismia” (tarkoittanee yleisesti maahanmuuttajavihaa?) - minkä vuoksi sitä tulisi välttää. No, saattaisi toki olla ihan aiheellista korostaa, että ne mekanismit, joiden kautta työperusteinen maahanmuutto tosiasiallisesti synnyttää ulkomaalaisvihaa, toimivat vain oloissa, joissa sosiaaliturvajärjestelmä on vahvasti työperusteinen (kuten se nimenomaan demarien painostuskoneistojen ansiosta Suomessa yhä on). Mutta toisaalta: miksi edes lähteä saivartelemaan tästä tosiasiaväittämästä tässä asiayhteydessä? Saivartelu luo huolestuttavasti sellaista vaikutelmaa, että vihreätkin hyväksyvät heinäluomalaiset lähtökohdat, toisin sanoen teesin, että mikäli maahanmuutto kiistatta automaattisesti aiheuttaisi rasismia, tämä olisi hyvä peruste rajoittaa maahanmuuttoa.

Onko siis tosiaankin tärkeämpää säilyttää meillä täällä mukavan konfliktiton ilmapiiri kuin puolustaa sellaisia yleisiä periaatteita kuten yksilöiden oikeutta liikkua maantieteellisesti ja valita oma asuinpaikkansa? Mahdollistahan on, että potentiaalinen maahanmuuttaja itse, täydessä ymmärryksessä ja hyvin informoituna, päätyy henkilökohtaista kokonaistilannettaan arvioituaan siihen lopputulokseen, että on valmis tulemaan Suomeen silläkin uhalla, että kokee täällä syrjintää ja joutuu tekemään jotain surkeaa paskaduunia jatkuvan rasistisen väkivallan pelossa. Minun oikeustajuni mukaan oleellinen kysymys (joka vihreidenkin kannattaisi uskaltaa esittää) on se, olisiko potentiaalisilla maahanmuuttajilla oltava edes (!) tähän oikeus. Kokonaan toinen kysymys on, olisiko ehkä järkevää - noin yleisinhimillisesti ja ihan kantasuomalaisten omankin hyvinvoinnin kannalta - ruveta toimiin, joilla ennaltaehkäistäisiin kyseisenlaisten jakojen muodostumista (tai oikeammin: purettaisiin jo muodostuneita jakoja). Miksi siis pitäisi aina lähteä mukaan jaarittelemaan "asenteista" ja "kulttuurisesta ilmapiiristä" ja sensellaisesta? Pahimmassa tapauksessa keskustelu pyörii näissä kysymyksissä jopa silloin, kun kyse on humanitaarisperusteisesta maahanmuutosta eli perustavista ihmisoikeuksista.

Mutta joo. Keskusta irtisanoutui kyllä ihan reippaasti sos.dem. populismista; toivottavasti sai sympatiapisteitä vihreiltä siitä hyvästä. Olen nimittäin täällä salaa fantasioinut, että Vihreät, Keskusta ja Vasemmistoliitto muodostaisivat seuraavan hallituksen. Kristilliset voisi myös ottaa mukaan. Täysin kokoomus- ja demarivapaa hallitus voisi nimittäin teoriassa panna työmarkkinoiden & sosiaalipolitiikan perusrakenteet koko lailla uusiksi. (Siis mikäli vain sen osapuolet malttaisivat keskittää kaiken toimintatarmonsa niihin nimenomaisiin politiikan alueisiin, joiden osalta niillä oikeastikin on jotain yhteistä.) Jäämme odottamaan.

Lusikka tähänkin soppaan

Seuraa saarna. Myönnän heti, etten ole jaksanut varsinaisesti seurata maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskusteluita, joten väitteeni niissä sovellettujen diskurssien laadusta perustuvat ainoastaan siihen osaan maahanmuuttopuhetta, johon törmäämistä en ole mitenkään kyennyt välttämään. Saa oikaista, jos otokseni näyttää vääristyneeltä.

Joka tapauksessa olen vähän tuohtunut maahanmuuttomyönteisen puolen käyttämien argumenttien surkeasta osumatarkkuudesta. Ensinnäkin käsitteet: on aika helppo ymmärtää, että maahanmuuttokritiikki on eri asia kuin monikulttuurisuuskriiikki ja ettei kummallakaan välttämättä käsitteellisesti ole mitään tekemistä rasismin kanssa. Suosittu strategia tuntuu kuitenkin olevan se, että tietoisesti kieltäydytään näitä käsite-erotteluja ymmärtämästä ja suunnataan kaikki panokset vastapuolen oletettuun rasismiin, ikään kuin juuri se olisi ainoa legitiimi peruste kritisoida maahanmuutto-ja monikulttuurisuuskritiikkiä. Empiirinen tosiasia toki onkin, että suuri(-n?) osa maahanmuuttokriitikoista on myös rasisteja, mutta tämän tosiseikan esiin nostaminen ei tunnu taktisesti järin viisaalta tilanteessa, jossa suurimpien maahanmuuttokriittisten mielipidejohtajien virallinen argumentaatio on rasistisista oletuksista riippumatonta. Tyypillisestihän maahanmuuttoa vastustetaan vetoamalla ”kulttuurien” yhteentörmäyksistä väistämättä aiheutuviin konflikteihin.Väitteen taustalla olevien kulttuuriessentialististen tosiasiaoletusten kritisoinnin ei luulisi olevan maahanmuuttomyönteiselle humanistille tai yhteiskuntatieteilijälle järin vaikea tehtävä. Mitä nyt sitten menetettäisiin tunnustamalla, ettei maahanmuuttokritiikissä välttämättä ole kyse rasismista?

Toisekseen rasismia etsitään jotenkin ällistyttävän kaavamaisesti vääristä suunnista. Oletetaan esimerkiksi, että tyypillinen rasisti muka tahtoo esittää väitteitä vieraista roduista synnynnäisine ominaispiirteineen. Eiväthän ne niin tee, siihen sortuvat nykyään vain vulgaareimmat ja/tai provokaatiosuuntautuneimmat tapaukset. Useimmat esittävät väitteitä vain omasta rodustaan. Tällöinkään ”suomalaisille” (tms.) ei tyypillisesti attribuoida mitään positiivisia ominaisuuksia, ainoastaan jokin sellainen geneettis-mytologinen keskinäisside, jonka perusteella on moraalisesti aivan oikein, että aiempien suomalaissukupolvien työn hedelmistä pääsevät nauttimaan vain toiset, näiden kanssa jotenkin verimetafyysiseti yhteen linkittyvät suomalaiset. Ei salonkikelpoinen rasismi sorru spekuloimaan sillä, millaisia ”me suomalaiset” olemme johonkin toiseen rotuun verrattuna – maahanmuuttokriittisiin poliittisiin tarkoituksiin riittää mainiosti geneettisten ”suomalaisten” olemassaolo sinänsä.

Mikäpä olisi yksiselitteisimmin rasistista puhetta kuin sellainen, joka eksplisiittisesti preferoi kantaväestön harjoittamaa synnyttämistoimintaa suhteessa maahanmuuttoon silloin, kun etsitään keinoja säilyttää tietyllä alueella ”terve” väestöpohja ja ikäjakauma? Mutta aina kun joku vakavastiotettava vaikuttaja lausahtaa, että suomalaisten pitäisi lisääntyä enemmän tai että onpa hienoa kun suomalaisvauvoja nyt syntyy niin paljon, häntä kuunnellaan lammasmaisesti nyökytellen ihan kuin olisi kyse poliittisesti täysin korrektista puheesta. Kukaan ei vahingossakaan sano r-sanaa. Mistä ihmeestä tämä tällainen kaksoismoralismi tulee?

Sitten maahanmuuttokritiikin ja monikulttuurisuusideologiakritiikin suhde. Olen ihan viime hetkiin saakka luullut, että kiistojen ytimessä on kysymys humanitaarisperustaisen maahanmuuton suotavasta määrästä eikä niinkään siitä, pitäisikö maahanmuuttajien suhteen noin yleisesti ottaen harjoittaa ranskalais- vai brittiläistyyppistä politiikkaa. Siksi olin aidosti yllättynyt kohusta, joka nousi Jutta Urpilaisen ”maassa maan tavalla” -lausunnosta; enhän itse kyennyt näkemään siinä implisiittistäkään maahanmuuton toivottavaa määrää koskevaa kannanottoa. Siinä missä maahanmuuton määrän suhteen on helppo sijoittautua maahanmuuttomyönteiselle äärilaidalle, integrointi vs. monikulttuurisuus -akselilla on minusta monia aidosti hankalia kysymyksiä. Mutta enää en oikein tiedä, puhutaanko niistä kysymyksistä oikeasti edes silloin kun ulospäin siltä näyttää. Ehkä se on jotain maahanmuuttoväittelyihin vihkiytyneille avautuvaa koodikieltä.

Tekopyhiä ainakin ollaan molemmilla puolilla. Monikulttuurisuuskriitikot väittävät puolustavansa liberaalia länsimaista oikeusvaltiota ja vaativat, että islamin vapaaseen harjoittamiseen tulisi puuttua, jos se rikkoo yksilöiden ihmisoikeuksia, ja ettei millekään ryhmälle saisi antaa juridisia erityisoikeuksia ja -vapauksia uskonnon tähden. Kuulostaa erittäin kannatettavalta – mutta millaisiin ilmiöihin nämä islamin varjopuolista huolestuneet sitten käytännössä tahtovat puuttua? No, hehän ovat ensimmäisenä vaatimassa kieltoja huiveille ja minareeteille, siis puuttumassa ihmisoikeusnäkökulmasta juuri kaikkein yksiselitteisimmin harmittomiin islamin ilmenemismuotoihin. Tämä tietysti osoittaa, etteivät islam-vastaiset monikulttuurisuuskriitikot oikeasti ole liberaalin länsimaisen oikeusvaltion asialla – heitä ahdistaa ainoastaan symbolinen muistutus islamin olemassaolosta, sen näkyvyys. Vaikea on välttää vaikutelmaa, että vähiten islaminuskoiset maahanmuuttajat häiritsisivät näitä monikulttuurisuuskriitikoita, jos gettoutuisivat kunnolla johonkin lähiöön pois kantaväestön silmistä ja silpoisivat siellä toisiaan sharian hengessä.

Aktiiviset monikulttuurisuusintoilijat eivät ole yhtään älyllisesti rehellisempiä. Monikulttuurinen yhteiskunta kuulostaa kyllä periaatteessa hyvältä: eikös se tarkoita, että yhteiskuntaan mahtuu vaikkapa paikkoja joissa puhutaan suomea, paikkoja joissa puhutaan arabiaa ja yhä enemmän ihmisiä, jotka sujuvasti liikkuvat näiden paikkojen välillä? Mutta tällaiselleko monikultturisuusihmiset sitten käytännössä rakentavat puitteita? Ehei, he ovat tyypillisesti etunenässä sijoittamassa ”kulttuuria” paikkojen sijasta jonnekin yksilön uumeniin, jolloin monikulttuurisuus on sitä, että identiteetiltään monikulttuurinen ihminen saa olla vapaasti oma monikulttuurinen itsensä kaikissa paikoissa. Kun kaikkialla on tällä tavalla ”monikulttuurista” (eli ihmiset esimerkiksi puhuvat yhä useammassa paikassa suomen ja arabian sijaan takeltelevaa englantia, jotta ei vain kukaan missään kokisi tulevansa ulossuljetuksi), häviävät kyllä myös kulttuurit. En väitä, että se on välttämättä huono asia - mutta on aika ironista edistää tätä kaikkien kulttuurien yhtäläistä hävittämistä vetoamalla nimenomaan monikulttuurisuusretoriikkaan.

Köyhiä kuvissa

Orionissa menee paraikaa Dardenne-sarja. Toissapäivänä kävin katsomassa Rosetan. Se on hyvä elokuva. En yllättynyt havainnosta, sillä olen pitänyt kovin myös Lapsesta ja Le silence de Lornasta (viimeksi mainitun näin jossain festareilla). Ei vain pidä erehtyä lukemaan mitään, mitä niistä on kirjoitettu. On ihmeen paljon ihmisiä, jotka löytävät elokuvasta kuin elokuvasta saman ”sanoman” eli kokevat ne lattean yleishumaaneiksi moraalisaarnoiksi - ja he innostuvat aivan erityisesti silloin, kun tulee vastaan elokuva, jossa on päähenkilöinä syrjäytyneitä. Pelkään kyllä, että tässä tapauksessa tekijät itsekin rohkaisevat kyseisenlaisiin tulkintoihin, enkä todellakaan aio lukea sitä hiljakkoin suomeksi ilmestynyttä kirjaa, jossa Dardennet kertovat, mitä elokuvillaan tarkoittavat. Varmaan he tarkoittavat, että maailma on kylmä ja kova paikka ja että tarvitaan lisää inhimillisyyttä, tasaisempi tulonjako ja työpaikkoja kaikille.

Mutta toistan: itse elokuvat ovat hyviä. Aion kyllä katsoa myös Le filsin ja Lupauksen heti jahka tulee tilaisuus.

Rosetassa on dialogia suunnilleen saman verran kuin tyypillisessä Kaurismäen elokuvassa, mutta muuten se oli kyllä kaurismäkiin verrattuna selvä askel romanttisesta tyylittelystä realismin suuntaan.

Juuri Luc ja Jean-Pierre Dardennen edustamaan genreen liittyy jotenkin myös se tosiseikka, että Finnkinolla parhaillaan menevä Precious oli minulle omituisen vaivaannuttava katselukokemus. Kaikki ne hollywoodmaisuudet hyppivät täysillä silmille, huomio kiinnittyi jokaiseen visuaaliseen ja kerrontarakenteelisseen kliseeseen, sisällöllisistä kliseistä puhumattakaan. Tämä on hassua, sillä kun asiaa jälkikäteen mietin, niin objektiivisesti tarkastellen hollywoodmaisuuksia oli kyseisessä elokuvassa kuitenkin varsin kohtuullisesti. Ok, olihan siinä suorastaan korneja pelastahahmoja ja jopa väkinäinen melkein-happyend. Olen kuitenkin katsellut elämäni aikana häiriintymättä koko joukon elokuvia, joissa kierrätetään hollywoodkliseitä ilman ihmeempää ironiaa. En ole yleensä erityisen allerginen edes toiveikkaan emansipatorisille kehityskertomuksille. Mikä siis tässä tökki? Onko niin, että heti kun elokuvassa esiintyy niinkin epähollywoodmaisia teemoja kuin insestiä ja lukutaidottomuutta, urautunut mieleni alkaa etsiä niiden ympäriltä eurooppalaisen taide-elokuvan kerronnallista estetiikkaa? Ja jollei se sitä löydä, se sitten jää kuumeisesti pyörimään kehää raiteillaan kykenemättä enää ottamaan mitään vastaan?

No, jäinpä kiinni kaksoisstandardeistani. Vilpitön kiitos tästä Preciousin ohjaajalle (jonka nimen olen unohtanut enkä jaksa googlettaakaan.)

Jäi kyllä mietityttämään, miten amerikkalainen ja eurooppalainen konstruktio ”syrjäytyneisyydestä” poikkeavat toisistaan. Siis sisällöllisesti: mikä on näissä – respectively - syrjäytymisen syvin olemus ja laatu? Jos amerikkalainen ja eurooppalainen ilmaisutapa (edelleen) poikkeavat toisistaan näinkin paljon kuin esimerkkitapauksestamme (Precious vs. Lapsi&Rosetta) voisi päätellä, tuntuu kyllä aika työläältä alkaa kaivaa muotoerojen takaa esiin temaattisia eroja. Siis vaikka olisi isompikin otos tarinoita tarkasteltavissa.