Oireita

Olen alkanut tajuta, mitä ihmiset tarkoittavat sanoessaan, ettei keski-ikäisenä enää jaksa valvoa.

He luultavasti tarkoittavat sitä mitä juuri koin: sitä että kolmen tunnin yöunien jälkeen on seuraavana päivänä täysin mahdoton olo. Vuoroin oksettaa ja sydän lyö kurkussa sataakahtakymppiä, vuoroin taas huomaa fantasioivansa kiihkeästi ja koko aivokapasiteetillaan edes pienenpienistä torkuista (jospas vaikka vaivihkaa tuolla vessassa? ihan vain kaksitoista ja puoli minuuttia?)

Ja tälllainen olo siis on, vaikka on nukkunut edellisenä yönä. Vähän vähän toki, mutta nukkunut yhtä kaikki.

Olen kyllä aina ollut määrällisesti kova nukkumaan, mutta unentarpeeni on ollut sillä tavalla joustava, että on ollut yhdentekevää, miten pitkissä pätkissä ja mihin vuorokaudenaikaan uneni olen nauttinut, jos yhteissumma vain on ollut riittävä. Olen tottunut ajattelemaan, ettei yksi yö sinne tai tänne tarkoita muuta kuin sitä, että pitää muistaa sitten muutaman lähivuorokauden aikana nukkua vähän enemmän. Ja kun olen kuullut jonkun valittavan kesä- ja talviaikaan siirtymisten aiheuttamista rajuista sopeutumisongelmista, olen tylyn yksioikoisesti leimannut sen vain läpinäkyvän epätoivoiseksi yritykseksi saada omaan epädramaattiseen elämäänsä edes jotain draaman tuntua. Sillä ei kai nyt kukaan sentään oikeasti voi mitään huomata, jos kello siirtyy yhden tunnin sinne tai tänne - eihän?

Myönnän ettei ole elimistö tältä osin entisensä. Ehkä jo pian nyökyttelen empaattisesti kellonsiirtovalituksillekin.

Muisti

Kävellessäni noin viikko sitten reittiä, jota tätä nykyä suhteellisen usein kävelen tuli erään talon kohdalla mieleeni sinänsä täysin triviaali dialoginpätkä, jonka muistin kyseistä taloa katsellen käyneeni lähilähimmäiseni kanssa. Samalla ymmärsin tosiasioiden valossa sulaksi mahdottomuudeksi että olisimme yhdessä kulkeneet sitä reittiä: ymmärsin ettemme yksinkertaisesti ole voineet katsella taloa yhdessä. Asia alkoi vaivata minua. Oliko dialogin toinen osapuoli sittenkin joku muu ihminen kuin se, joksi hänet muistin, ja miksi muistini olisi juuri tässä kohdin päättänyt sotkea ihmiset toisiinsa? Vai olinko vain nähnyt unta? Päädyin siihen, että luultavasti kyseessä tosiaankin oli vain uni, kunnes eilen talon kohdalla muistin: me olimme yhdessä katsoneet Google Mapsin katunäkymiä siltä kadulta.

Jotenkin jännää havaita, ettei muisti tee isompaa eroa kadulla yhdessä kävelemisen ja näyttöruudun yhdessä tuijottamisen välille. Minä olen toki aina ollut jyrkästi sitä mieltä, että kokemusten jakaminen todellisempiin ja virtuaalisempiin on silkkaa älyllistä epärehellisyyttä – mutta jotenkin olen näin saarnatessani ajatellut vain ihmistenvälisten kommunikaation kaltaisia elämänalueita: sitä että jotakuinkin kaikki merkityksellinen mitä ihmisten välillä voi tapahtua voi tapahtua myös pelkän tekstin välityksellä. Vasta nyt, tuon tapauksen jälkeen, olen alkanut oikeasti aavistella, että sama hämärärajaisuus voi ulottua myös fyysisen ympäristön kokemiseen. Että jos riittävästi katselisi googlen katunäkymiä, ei enää itsekään kykenisi mitenkään muistamaan, onko ollut jossain paikassa oikeasti vai ei. Olen aina pitänyt itseäni maailman epäavaruudellisimpana ihmisenä (sellaisena joka eksyy kaikkialle eikä lainkaan hahmota tilallisia kokonaisuuksia), joten muistikuvani niistäkin paikoista, joissa olen ollut, ovat useimmiten nolon fragmentaarisia - mikä varmaan tekee suoran ja virtuaalisen tilakokemuksen erosta minulle tavallistakin epäselvemmän.

Luultavasti juuri koska en koe kovin intensiivisesti fyysisiäkään tiloja, en ole jaksanut kovin montaa kohdetta sieltä googlen katunäkymistä katsella. Mutta jotain huimaavaa tässä nyt on. (Ja jälleen yksi syy vähemmän matkustaa itse minnekään.)

Tuudittautuu toiveikkuuteen

Olen jotenkin typertyneen ilahtunut siitä, että uutta radikaalivasemmistolaiseksi identifioituvaa liikehdintää on viime aikoina alkanut syntyä. Aivan erityisen ilahtunut olen siitä, että uuteen radikaaliin vasemmistolaisuuteen liittyy myös ajattelua ja teoretisointia. On Megafoni ja on Revalvaatio. Vasemmistonuorissa on tätä nykyä kaikesta päätellen paljon fiksua porukkaa - niiden pj:kin vaikuttaa sangen tolkulliselta, vaikka bloggaa näemmä Iltalehdelle.

Ja on sellaisia blogeja kuten Vallankumouksen hedelmiä.

Testattu vinkki: jos joskus erehdyt lukemaan verkko-Hesarin keskustelupalstaa ja vaivut epämääräiseen masennukseen ja epäilyksiin demokratian toteutumisen toivottavuudesta, kannattaa muistaa tasapainottavana vastaliikkeenä klikata seuraavaksi Vallankumouksen hedelmiin. Tämä ele palauttaa menetetyn suhteellisuudentajun: verkko-Hesarin vakiointtäjien oikeistopopulismi näyttäytyy vain yhtenä diskurssina muiden joukossa, ei Kansan Äänenä.

Verkko-Hesarin vakiointtäjien poliittinen merkitys perustuu siihen, että vallitsevassa keskusteluilmapiirissä lähes kaikki heidän poliittiset vastustajansakin päätyvät suuntaamaan omat puheensa juuri heille. Juuri tähän ei Vallankumouksen hedelmien kirjoittaja Klementiini sorru, hän ei ylipäätään pyri puhuttelemaan ketään ihan jo peruslähtökohdistakin itsensä kanssa erimielistä. Niinpä blogia lukiessaan alkaa uskoa että Klementiinillä on paljonkin samanmielisiä tovereita, vaikkei senkaltaiseen porukkaan ikinä törmäisikään verkon ulkopuolisessa todellisuudessa. Ainakin minun ajatteluani (tai tunteitani?) saa tällä tavalla hyvin manipuloitua.

Viime vuosikymmenellä opiskellut ja nyt opiskeleva sukupolvi on kyllä paljon poliittisempi kuin meidän 70-luvulla syntyneiden ja 90-luvulla opiskelleiden sukupolvi oli koskaan. Sekin vähä radikaali ajattelu mitä meidän sukupolvessamme esiintyi, kanavoitui lähes jäännöksettä erilaisiin ympäristö- ja eläinoikeushommeleihin (ja laimeni sitten luontevasti ”eettiseksi kuluttamiseksi” sukupolven keski-ikäistyessä). Se, että juuri nuorimmilla sukupolvilla on eniten aidosti poliittista asennetta, ei sinänsä ole uutinen; niin on kai aina ollut. Mutta se minua suoraan sanoen yllättää, että tällä hetkellä alle kolmikymppisillä on myös ne kaikkein tarkkanäköisimmät valta-analyysit ja osuvimmat aikalaisdiagnoosit. No, se jos mikä herättää toiveikkuutta.

Mutkat suoriksi

Vähän turhaa on valitella psykoanalyyttisen teorian misogyynisestä sukupuoliessentialismista, etenkin mitä tulee käytännön terapiatyöhön. Koko ongelmahan ratkeaisi näppärästi yhdellä pikku siirrolla: itse teoria pysyisi täysin ennallaan, mutta terapeutti tulkitsisi jokaisen asiakkaansa puhetta johdonmukaisesti miehen puheena. Terapeutti kohtelisi siis jokaista asiakastaan ikään kuin tämä olisi mies ja ikään kuin kaikki kaikki tämän seksuaaliset objektit olisivat naisia (olivatpa tosiasiallisesti tai eivät). Kertomuksissa esiintyvien äitien ja isien sukupuolet säilyisivät kuitenkin alkuperäisessä muodossaan myös terapeutin mielikuvissa.

Olen jotakuinkin varma, että tämä jokaisen ihmisen sisäisesti&pohjimmiltaan heteromieheksi olettava metodi tuottaisi pääsääntöisesti relevantimpia tulkintoja myös naisten kokemuksista kuin mitkään varta vasten naisille räätälöidyt mallit. Kaikkihan me tietysti projisoimme Naiseen yhtä sun toista, mutta tuskin monien naistenkaan ongelmat sentään siitä johtuvat, että he muka olisivat erehtyneet vakavissaan itse samastumaan tähän Naiseen.

Huomaan olevani lähtökohtaisesti melko psykoanalyysimyönteinen ihminen. En tosin oleta, että psykoanalyysi terapiamuotona voisi ”parantaa” ketään: olisi tietysti kahjoa kuvitella, että itsetuntemuksen paraneminen voisi mitenkään lisätä mielenterveyttä, jos ja kun mielenterveys määritellään työkykyisyydeksi ja yhteiskunnalliseksi tuottavuudeksi. Enkä tiedä, onko erilaisten kulttuurituotteiden psykoanalysointikaan aina niin kauhean hedelmällistä. Siitä kuitenkin olen vankasti vakuuttunut, että kunnon psykoanalyysi olisi erinomaista älyllistä viihdettä kaikille psyykkisesti terveille. Ostaisin minäkin analyysin, jos olisin vähänkin rikkaampi.

Rikastumista odotellessa täytynee tyytyä itseanalyyseihin ja lukemaan muiden analyyseistä. Mutta miksi ihmeessä psykoanalyysin olemusta konkreettisten esimerkkien kautta avaavia tapauskertomuksia ei juurikaan julkaista? Vai julkaistaanko niitä jossain, mutta jotenkin niin matalalla profiililla, etteivät kustantajien mainokset ole kaltaistani maallikkoa tavoittaneet?

Minä ja esineeni

Mielestäni ihmiselle hyvin tarpeellisia esineitä ovat vedenkeitin ja pehmeät ranteenlämmittimet. Niiden tarpeellisuus lisääntyy entisestään, mikäli elinympäristön lämpötila laskee tilapäisesti alle 23 celsiusasteen. Onneksi minulla on käytössäni molemmat.

Esineistä ehkä eniten olen viime aikoina kaivannut elämääni uutta pientä ruostumatonta terästyynyä. Edellinen tällainen monikäyttöesine on pahoin virttynyt ja elämänkaarensa loppuvaiheessa, mutta uutta on ollut vaikea löytää. Ihka ensimmäisen terästyynyseni ostin Tampereen Supermyynnistä viime vuosituhannen lopulla. Pitkään tyynyset kuuluivat myös Clas Ohlsonin valikoimiin, mutta viime aikoina en ole nähnyt niitä sielläkään.

Terästyynynen tehostaa käsin tiskaamista tiskiharjaan verrattuna ainakin 400% ja on erinomainen apu monissa muissakin kodinhoidollisissa askareissa. Silti monet inhoten syyttelevät kyseisiä tyynysiä milloin pintoja naarmuttaviksi, milloin epähygieenisiksi ja bakteereita kerääviksi. Tästä seuraava alituinen pakko puolustaa omia terästyynysiään ulkopuolisten armottomia hyökkäyksiä vastaan lienee vain lisännyt terästyynykiintymystäni.

Juuri äsken havahduin siihen tosiasiaan, että täällä on astiakaapin päällä hulvaton pino muovisia tyhjiä jugurttiämpäreitä, joissa poseeraa etniseksi stailattu turkkilainen partamies. Ensimmäistä tiskatessani ja tallettaessani ajattelin kai ohimenevästi, että siihen voisi joskus varastoida jotain muita elintarvikkeita (mitä muka? en ymmärrä!) ja sen jälkeen toistin eleen mekaanisesti muiden purkkien kohdalla, 17 kertaa. Havainto, että näin tosiaan on tapahtunut, huvittaa minua suuresti. En todellakaan osaa ajatella itseäni ihmisenä, joka satunnaisestikaan kerää tarpeetonta rojua mahdollisen tulevan käytön varalle. Aina kun havaitsen omistuksessani jonkin vähänkin tarpeettomalta vaikuttavan materiaalisen esineen, sormeni alkavat syyhytä; odotan tilaisuutta lähettää esineen matkoihinsa. Se on niin vapauttava tunne, kun pääsee esineestään eroon! Esineen haltijaksi joutuminen taas lähes poikkeuksetta ahdistaa. (Tästäkään syystä minulle ei kannata antaa lahjoja.)

Ehkä partamiesjugurttipurkit ovat riittävän läpinäkyvästi hyödyttömiä, jotta niiden asettama haaste (”mikä on suhteesi meihin”?) voisi muodostua kiusallisen painostavaksi. Samasta syystä myös vanhoja sanomalehtiä kertyy nurkkiin helpommin kuin muuta, vähänkään viehättävämpää esineistöä.

Viherkasveja en ilmeisesti miellä lainkaan esineiksi. En tarkoita, että olisin erityisemmin kiinnostunut niistä tai kiintynyt niihin; en minä edes tiedä kaikkien täällä asuvien nimiä. En vain osaa kokea ne olisivat olemassa jotenkin erityisesti minua varten, joten ei ole minun asiani arvioida onko niiden täälläolo ”tarpeen” vai ei. Se on helpotus. Tuossa ne nytkin vain ihailtavan itsenäisesti kasvavat ja lisääntyvät ja esittävät minulle suhteellisen helposti ymmärrettäviä vaatimuksia: anna vettä! lisää multaa! poikasille uusia ruukkuja! Viherkasvien kepeästi ja mutkattomasti kommunikatiivinen seura sopii minulle huomattavasti paremmin kuin esineiden harjoittama, vakavaan itsereflektioon painostava yksisuuntainen tuijotus.

Boole-ikävää ja muita tunnekuohuja

Onkohan missään koskaan tehty tutkimusta googlesta normalisoivana subjektituotantotekniikkana? Ainakin ehdottomasti pitäisi! Kun ihminen kommunikoi paljon googlen kanssa, hän luultavasti alkaa ajatella kuten google selvästikin olettaa hänen ajattelevan, toisin sanoen täysin sekavasti ja huolimattomasti. Tullakseen ymmärretyksi ihmisen tulisi välttää tekemästä hakuihinsa korjausliikkeitä, jotka menevät päällekkäin hakukoneeseen sisäänrakennettujen korjausliikkeiden kanssa. Kyse ei ole vain siitä, ettei ihmisen ”tarvitse” lainkaan ajatella kielen ja käsitteiden/maailman välistä suhdetta hakuja tehdessään - sitä ei missään nimessä saa pysähtyä ajattelemaan mikäli haluaa kommunikoida onnistuneesti googlen kanssa. Tämä taas vaatii harjaantumista. Koska peruskäyttäjä, joka ei tunne googlen algoritmeja, ei voi ikinä varmuudella tietää, mitä kaikkea google tarkkaan ottaen olettaa hänen jättävän ajattelematta, hänen kannattaa varmuuden vuoksi pyrkiä olemaan kaikin puolin niin tyhmä ja sekava kuin mahdollista. Ja kun siihen kerran harjaantuu, niin totta kai se jää tavaksi. Ajan hengen ilmentymänä google on vähän kuin kielenhuolto: arkista mikrotason taistelua sujuvuuden puolesta ja ajattelua vastaan.

Googlelta ei voi kysyä puhtaasti kieltä koskevia kysymyksiä, sillä se alkaa heti yli-innokkaasti arvailla, mikä on se kielen takaista maailmaa koskeva käytännöllinen kysymys, jota kyselijä epäonnistuneesti yrittää muotoilla. Näin toki moni elävä ihminenkin toimii, mutta siinä missä toisen ihmisen taipumus rauhallisen ja tarkan kuuntelemisen sijasta tarjota tunkeilevasti ratkaisuja vastapuolen "ongelmiin" saattaa tuntua sympaattisen inhimilliseltä (ja sisältää monia kommunikatiivisesti hedelmällisiä ulottuvuuksia), koneen taholta vastaavanlainen käytös vain ärsyttää.

Asiasta täysin toiseen: olen pannut merkille, että Hesarin Anu Silfverberg sanallistaa usein juuri niitä primitiivisiä tunnereaktioita, joiden valtaan joudun jokapäiväisten ilmiöiden äärellä ja jotka järkevästi ajatellen tuntuvat aiheuttajaansa nähden suhteettoman suurilta. Viimeviikkoisen Nyt-liitteen kolumni (jonka luin vasta tänään, sillä minusta lehtien lukeminen on se arkielämän aktiviteeteista, jota kannattaa aina lykätä siksi kunnes on oikeasti ylimääräistä aikaa), onnistui siinä taas. Tämä kasvisruokakeskustelu sai Silfverbergin ahdistuneeksi. Sähköpostina levinnyt ja jopa minutkin tavoittanut valtuustokeskustelukooste ei tosiaankaan ollut hauska, kauhusta kankeana muistan sitä tuijottaneeni. En aio lakata äänestämästä, mutta myönnettävästi virityin muutamaksi minuutiksi huomattavan lähelle sitäkin ajatusta. En tosin voi väittää olleeni alun perinkään niin viaton, ettenkö periaatteessa kykenisi kuvittelemaan valtuustoon ihan niin tasottomia ja järjettömiä keskusteluja kuin mitä nyt ylipäätään kykenen mihinkään kontekstiin kuvittelemaan. Tähän saattaa olla osansa sillä, että olen mm. nähnyt aikoinaan pari Ylioppilasteatterin kerrassaan mainioon Valtuusto-sarjaan kuuluvia näytelmää, jotka hyvinkin pitkälle perustuivat aitoon pöytäkirjamateriaaliin… Mutta siinä missä taannoista teatterikokemusta pehmensi tietoisuus tekijöiden ottamista taiteellisista vapauksista (ja samanmielisen kanssakatsojaimiston välittömästä läsnäolosta), tämä puhtaasti dokumentaarinen Youtube-pätkä oli paljon rankempi kokemus.

Teatterista puheenollen (oi aasinsiltojani): tällä viikolla näin Teatteri Jurkan Piiat. Ihan en ymmärrä tarvitseeko niin pienessä tilassa tosiaan näytellä niin suurieleisesti, mutta kaikesta päätellen Genet’n näytelmä on itsessään erinomainen. Että ei mitenkään hassumpi lopputulos.