Mielestäni ihmiselle hyvin tarpeellisia esineitä ovat vedenkeitin ja pehmeät ranteenlämmittimet. Niiden tarpeellisuus lisääntyy entisestään, mikäli elinympäristön lämpötila laskee tilapäisesti alle 23 celsiusasteen. Onneksi minulla on käytössäni molemmat.
Esineistä ehkä eniten olen viime aikoina kaivannut elämääni uutta pientä ruostumatonta terästyynyä. Edellinen tällainen monikäyttöesine on pahoin virttynyt ja elämänkaarensa loppuvaiheessa, mutta uutta on ollut vaikea löytää. Ihka ensimmäisen terästyynyseni ostin Tampereen Supermyynnistä viime vuosituhannen lopulla. Pitkään tyynyset kuuluivat myös Clas Ohlsonin valikoimiin, mutta viime aikoina en ole nähnyt niitä sielläkään.
Terästyynynen tehostaa käsin tiskaamista tiskiharjaan verrattuna ainakin 400% ja on erinomainen apu monissa muissakin kodinhoidollisissa askareissa. Silti monet inhoten syyttelevät kyseisiä tyynysiä milloin pintoja naarmuttaviksi, milloin epähygieenisiksi ja bakteereita kerääviksi. Tästä seuraava alituinen pakko puolustaa omia terästyynysiään ulkopuolisten armottomia hyökkäyksiä vastaan lienee vain lisännyt terästyynykiintymystäni.
Juuri äsken havahduin siihen tosiasiaan, että täällä on astiakaapin päällä hulvaton pino muovisia tyhjiä jugurttiämpäreitä, joissa poseeraa etniseksi stailattu turkkilainen partamies. Ensimmäistä tiskatessani ja tallettaessani ajattelin kai ohimenevästi, että siihen voisi joskus varastoida jotain muita elintarvikkeita (mitä muka? en ymmärrä!) ja sen jälkeen toistin eleen mekaanisesti muiden purkkien kohdalla, 17 kertaa. Havainto, että näin tosiaan on tapahtunut, huvittaa minua suuresti. En todellakaan osaa ajatella itseäni ihmisenä, joka satunnaisestikaan kerää tarpeetonta rojua mahdollisen tulevan käytön varalle. Aina kun havaitsen omistuksessani jonkin vähänkin tarpeettomalta vaikuttavan materiaalisen esineen, sormeni alkavat syyhytä; odotan tilaisuutta lähettää esineen matkoihinsa. Se on niin vapauttava tunne, kun pääsee esineestään eroon! Esineen haltijaksi joutuminen taas lähes poikkeuksetta ahdistaa. (Tästäkään syystä minulle ei kannata antaa lahjoja.)
Ehkä partamiesjugurttipurkit ovat riittävän läpinäkyvästi hyödyttömiä, jotta niiden asettama haaste (”mikä on suhteesi meihin”?) voisi muodostua kiusallisen painostavaksi. Samasta syystä myös vanhoja sanomalehtiä kertyy nurkkiin helpommin kuin muuta, vähänkään viehättävämpää esineistöä.
Viherkasveja en ilmeisesti miellä lainkaan esineiksi. En tarkoita, että olisin erityisemmin kiinnostunut niistä tai kiintynyt niihin; en minä edes tiedä kaikkien täällä asuvien nimiä. En vain osaa kokea ne olisivat olemassa jotenkin erityisesti minua varten, joten ei ole minun asiani arvioida onko niiden täälläolo ”tarpeen” vai ei. Se on helpotus. Tuossa ne nytkin vain ihailtavan itsenäisesti kasvavat ja lisääntyvät ja esittävät minulle suhteellisen helposti ymmärrettäviä vaatimuksia: anna vettä! lisää multaa! poikasille uusia ruukkuja! Viherkasvien kepeästi ja mutkattomasti kommunikatiivinen seura sopii minulle huomattavasti paremmin kuin esineiden harjoittama, vakavaan itsereflektioon painostava yksisuuntainen tuijotus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti