Oireita

Olen alkanut tajuta, mitä ihmiset tarkoittavat sanoessaan, ettei keski-ikäisenä enää jaksa valvoa.

He luultavasti tarkoittavat sitä mitä juuri koin: sitä että kolmen tunnin yöunien jälkeen on seuraavana päivänä täysin mahdoton olo. Vuoroin oksettaa ja sydän lyö kurkussa sataakahtakymppiä, vuoroin taas huomaa fantasioivansa kiihkeästi ja koko aivokapasiteetillaan edes pienenpienistä torkuista (jospas vaikka vaivihkaa tuolla vessassa? ihan vain kaksitoista ja puoli minuuttia?)

Ja tälllainen olo siis on, vaikka on nukkunut edellisenä yönä. Vähän vähän toki, mutta nukkunut yhtä kaikki.

Olen kyllä aina ollut määrällisesti kova nukkumaan, mutta unentarpeeni on ollut sillä tavalla joustava, että on ollut yhdentekevää, miten pitkissä pätkissä ja mihin vuorokaudenaikaan uneni olen nauttinut, jos yhteissumma vain on ollut riittävä. Olen tottunut ajattelemaan, ettei yksi yö sinne tai tänne tarkoita muuta kuin sitä, että pitää muistaa sitten muutaman lähivuorokauden aikana nukkua vähän enemmän. Ja kun olen kuullut jonkun valittavan kesä- ja talviaikaan siirtymisten aiheuttamista rajuista sopeutumisongelmista, olen tylyn yksioikoisesti leimannut sen vain läpinäkyvän epätoivoiseksi yritykseksi saada omaan epädramaattiseen elämäänsä edes jotain draaman tuntua. Sillä ei kai nyt kukaan sentään oikeasti voi mitään huomata, jos kello siirtyy yhden tunnin sinne tai tänne - eihän?

Myönnän ettei ole elimistö tältä osin entisensä. Ehkä jo pian nyökyttelen empaattisesti kellonsiirtovalituksillekin.