Köyhiä kuvissa

Orionissa menee paraikaa Dardenne-sarja. Toissapäivänä kävin katsomassa Rosetan. Se on hyvä elokuva. En yllättynyt havainnosta, sillä olen pitänyt kovin myös Lapsesta ja Le silence de Lornasta (viimeksi mainitun näin jossain festareilla). Ei vain pidä erehtyä lukemaan mitään, mitä niistä on kirjoitettu. On ihmeen paljon ihmisiä, jotka löytävät elokuvasta kuin elokuvasta saman ”sanoman” eli kokevat ne lattean yleishumaaneiksi moraalisaarnoiksi - ja he innostuvat aivan erityisesti silloin, kun tulee vastaan elokuva, jossa on päähenkilöinä syrjäytyneitä. Pelkään kyllä, että tässä tapauksessa tekijät itsekin rohkaisevat kyseisenlaisiin tulkintoihin, enkä todellakaan aio lukea sitä hiljakkoin suomeksi ilmestynyttä kirjaa, jossa Dardennet kertovat, mitä elokuvillaan tarkoittavat. Varmaan he tarkoittavat, että maailma on kylmä ja kova paikka ja että tarvitaan lisää inhimillisyyttä, tasaisempi tulonjako ja työpaikkoja kaikille.

Mutta toistan: itse elokuvat ovat hyviä. Aion kyllä katsoa myös Le filsin ja Lupauksen heti jahka tulee tilaisuus.

Rosetassa on dialogia suunnilleen saman verran kuin tyypillisessä Kaurismäen elokuvassa, mutta muuten se oli kyllä kaurismäkiin verrattuna selvä askel romanttisesta tyylittelystä realismin suuntaan.

Juuri Luc ja Jean-Pierre Dardennen edustamaan genreen liittyy jotenkin myös se tosiseikka, että Finnkinolla parhaillaan menevä Precious oli minulle omituisen vaivaannuttava katselukokemus. Kaikki ne hollywoodmaisuudet hyppivät täysillä silmille, huomio kiinnittyi jokaiseen visuaaliseen ja kerrontarakenteelisseen kliseeseen, sisällöllisistä kliseistä puhumattakaan. Tämä on hassua, sillä kun asiaa jälkikäteen mietin, niin objektiivisesti tarkastellen hollywoodmaisuuksia oli kyseisessä elokuvassa kuitenkin varsin kohtuullisesti. Ok, olihan siinä suorastaan korneja pelastahahmoja ja jopa väkinäinen melkein-happyend. Olen kuitenkin katsellut elämäni aikana häiriintymättä koko joukon elokuvia, joissa kierrätetään hollywoodkliseitä ilman ihmeempää ironiaa. En ole yleensä erityisen allerginen edes toiveikkaan emansipatorisille kehityskertomuksille. Mikä siis tässä tökki? Onko niin, että heti kun elokuvassa esiintyy niinkin epähollywoodmaisia teemoja kuin insestiä ja lukutaidottomuutta, urautunut mieleni alkaa etsiä niiden ympäriltä eurooppalaisen taide-elokuvan kerronnallista estetiikkaa? Ja jollei se sitä löydä, se sitten jää kuumeisesti pyörimään kehää raiteillaan kykenemättä enää ottamaan mitään vastaan?

No, jäinpä kiinni kaksoisstandardeistani. Vilpitön kiitos tästä Preciousin ohjaajalle (jonka nimen olen unohtanut enkä jaksa googlettaakaan.)

Jäi kyllä mietityttämään, miten amerikkalainen ja eurooppalainen konstruktio ”syrjäytyneisyydestä” poikkeavat toisistaan. Siis sisällöllisesti: mikä on näissä – respectively - syrjäytymisen syvin olemus ja laatu? Jos amerikkalainen ja eurooppalainen ilmaisutapa (edelleen) poikkeavat toisistaan näinkin paljon kuin esimerkkitapauksestamme (Precious vs. Lapsi&Rosetta) voisi päätellä, tuntuu kyllä aika työläältä alkaa kaivaa muotoerojen takaa esiin temaattisia eroja. Siis vaikka olisi isompikin otos tarinoita tarkasteltavissa.