Pieni teknologiapoliittinen linjanveto

Ihmiset suhtautuvat uuteen ja kehitteillä olevaan teknologiaan kumman kiihkeästi. Ilmeisintä tämä on tietenkin niiden kohdalla, jotka intoilevat kaikista uusista keksinnöistä ja niiden vallankumouksellisesta voimasta. Sellaista on jotenkin kiusallista katsella. Tämä ei johdu siitä, etteikö utopianrakentelu olisi lähellä sydäntäni, teknologian kehitys nyt vain ei tarjoa siihen mitään minua yhtään kiehtovia aineksia. Pikemminkin teknisistä keksinnöistä fantasiointi tuntuu silkalta poliittisen ja sosiaalisen mielikuvituksen puutteelta: poliittisia ja sosiaalisia muuttujia vähänkin säätämällä saa sentään aikaan niin paljon oudompia maailmoja.

Toisaalta: jos Systeemi tarvitsisi hovirunoilijaa ylistämään modernia tekniikkaa, voisin olla oikein sopiva hommaan. Ominaistahan noille teknologiaintoilijoille on, että he eivät itse asiassa pidä olemassaolevia saavutuksia oikein minään: kaikki oikeasti merkittävä on muka aina vasta tuloillaan, elämmehän suuren murroksen kynnyksellä. Minusta taas maailmaan mahtuu jo nyt paljon hienoja teknisiä keksintöjä, joista olen syvästi kiitollinen menneille insinöörisukupolville. Esimerkiksi vesijohto- ja viemäröintijärjestelmiä tekee aika ajoin mieleni ihan spontaanistikin puhjeta ylistämään. Sieltä sitä vain hanasta virtailee juomakelpoista vettä joka kotiin, aivan ylenpalttisen runsaana! Todella hieno systeemi, kannatti kehitellä.

Jollei lääketiedettä lasketa, niin uusimmat ilman muuta kaiken kehittelyvaivan arvoisiksi tunnustamani keksinnöt taitavat olla jostain yhdeksänkymmenluvulta. Vilpittömästi ylistäisin ainakin tekstinkäsittelyä ja internetiä, riisutussa perusmuodossaan ja ilman viimeisimmän "kehityksen” mukanaan tuomia turhia hörhellyksiä.

Mutta ei meiltä nyt enää mitään puutu. Nyt pitäisi vain kehitellä yhteiskuntarakenteita ja poliittisia järjestelmiä siihen suuntaan, että olemassaoleva teknologia saataisiin jotenkin järkevästi käyttöön siellä ja vain siellä mihin se sopii.

Haluan irtautua siitä tekno-optimismin kevytversiosta, jonka yleisenä oletusarvona on, että kaikkea aina kannattaa kehitellä. Hassua kyllä, reaalipoliittisesti jo tällainen maltillinen kanta liittouttaa minut lähinnä linkolalaisten, heideggerilaisten ja muiden luontoromanttisten ääri-ihmisten kanssa. Mutta eipä tunnu järin kotoisalta siinäkään leirissä, sillä jostain (minulle käsittämättömästä) syystä ne, jotka rohkenevat epäillä, ovatko useimmat teknologiset luomukset sittenkään kaiken niiden luomisen eteen nähdyn vaivan arvoisia, alkavat useimmiten samaan hengenvetoon vaahdota siitä, miten nämä kyseiset luomukset ovat suorastaan vaarallisia ja kulttuuria rappioittavia, pahoja itsessään. Tai että on jotenkin luonnollista ja/tai vempeleiden itsensä syy, ettei niitä osata olla käyttämättä tai käyttää vain siinä määrin kun on järkevää. Eikä monienkaan mielestä riitä, että kieltäydytään uusista teknologisista edistysaskelista, vaan saman tien pitäisi luopua myös paljosta jo olemassa olevasta.

Tekno-optimismi ja romanttinen primitivismi elävät vieläpä tyypillisesti rinnakkain yhdessä ja samassa ihmisessä. Moni ei selvästikään osaa päättää, tarjoaako teknologia suuren pelastuksen vai johtaako se lopulliseen tuhoon, mutta on silti horjumattoman vakuuttunut siitä, että juuri teknologian kehitys on aikamme tärkein kysymys.

Minusta ei ole. Ajattelenpahan vain, että inhimillisen kokonaishyvinvoinnin kannalta olisi parempi, jollei tarvitsisi niska limassa vääntää uusia vempeleitä, vaan voitaisiin ottaa niidenkin tuotantoon ja kuluttamiseen menevä aika rennosti: lukea kaunokirjallisuutta ja samoilla metsissä. Monet vempeleet olisi voinut yhtä hyvin jättää luomattakin, mutta nyt kun ne kerta on keksitty, niitä voi olla järkevää ja kustannustehokasta myös tuottaa ja käyttää. Ja jos joku huvikseen tahtoo askarrella lisääkin vempelemalleja yhteiseen käyttöön, niin mikäs siinä. Mutta turha tulla selittämään että siinä on kyse mistään ”yhteisestä hyvästä” – minä en ainakaan ole tilannut yhtään enempää teknologista kasvua ja kehitystä, enkä aio tilata. En siis suostu tuntemaan kiitollisuudenvelkaa, jos kasvun ja kehityksen hedelmiä minulle(-kin) siitä huolimatta syydetään. (Vaikka toki minäkin joidenkin rajattujen erityisalueiden kohdalla äänestäisin sen puolesta, että vielä tuntemattomille innovaatioille annetaan mahdollisimman hyvät syntyedellytykset suoralla julkisella rahoituksella.)

Onhan niitäkin ihmisiä, jotka esimerkiksi ymmärtävät, ettei BKT:n nousu kerro lisääntyneestä hyvinvoinnista vaan ainoastaan siitä, että elämä on yhä jäännöksettömämmin saatu kaapattua nimenomaan rahatalouden piiriin. Mutta jostain (minulle käsittämättömästä) syystä tämä BKT-uskon ja talouskasvuideologian kritiikki yleensä liitetään jo lähtökohtaisesti ympäristötietoisuuteen ja vihreään ajatteluun. Niinpä teknologisen edistysuskon kritiikki tukeutuu tuskastuttavan usein jotain kautta dogmiin, jonka mukaan tekno-optimistien puhe "aineettomasta kasvusta" on silkkaa ideologista sumutusta. Sillä havainnolla, että energiankulutus ja talouskasvu ovat historiallisesti ottaen toistaiseksi aina korreloineet keskenään, perustellaan väitettä, että niiden irtikytkentä on muka "mahdoton" (siis vahvemmassakin mielessä kuin vain aivan tietynlaisen talousjärjestelmän ehdoilla toimittaessa). Tätä immateriaalitalouden käsitteen vastaista dogmia on viime aikoina alettu toitottaa vähän joka suunnalla (kuten nyt vaikka täällä, täällä ja täällä). Totta toki on, ettei puhtaasti aineeton tuotanto ole mahdollista ja että mitä aineellisimpia hyödykekokonaisuuksia on tapana harhaanjohtavasti kutsua "palveluiksi", jotta ne menisivät paremmin kaupaksi ympäristötietoisille nykykuluttajille. Mutta mitä sitten? Käsitteellisesti ja periaatteellisesti aineellisen ja aineettoman tuotannon ero on erittäinkin helppo ymmärtää ja on selvää, että kahdesta markkinoilla samanarvoisesta hyödykkeestä voi toinen olla paljonkin toista aineellisempi. Siis myös ihan oikeasti.

Olisiko nyt niin kovin suuri vaiva käyttää eri argumentteja aineettoman (tietotyövaltaisen) kuin aineellisen (energia- ja raaka-ainevaltaisen) kasvun kritiikkiin? Kyllä minuakin epäilyttävät sekä materiaaliset että immateriaaliset talouskasvupyrkimykset. Rehellisyyden nimissä on silti sanottava, ettei huoli ympäristövaikutuksista selitä tai perustele tätä epäilystäni edes pääasiallisesti saati sitten kokonaan. Kyse on myös ihmiskuvasta ja hyvän elämän ihanteista - oletuksesta, että tosiasiallinen hyvinvointi on enemmän kiinni vapauden ja joutoajan määrästä kuin markkinoilla olevien aineettomien kulutushyödykkeiden laadusta. Oletan, ettei vähäinen vapaa-aika muutu aineettomia luksus-tuotteita kuluttaessa niin ravisuttavan hienoksi laatuajaksi, että ihminen sitä odottaessaan painaa mielihyvin vaikka miten pitkää päivää ympäristöystävällisen aineettoman tuotannon palveluksessa. Tämä voi olla väärä oletus: ehkä ihmiset tosiaankaan eivät halua kaikkein mieluiten lukea rauhassa romaaneja ja samoilla metsissä niin paljon kuin vain suinkin mahdollista perustarpeiden tyydyttymisen vaarantumatta. Ehkä kuvittelen näin vain, koska itse ilman muuta tätä haluaisin. Mutta sellainen on keskusteluilmapiiri, että eipä ole toisaalta kukaan vakavasti edes yrittänyt osoittaa kuvitelmaani vääräksi.

Hauskaakin

Olin blogeista lukenut, että Harry Salmenniemen Texas, sakset on hyvä. Tapa jolla sen hyvyydestä todistettiin herätti uteliaisuuteni, joten otin sen mukaani kirjastosta heti tilaisuuden tultua, vaikken runoihmisiä olekaan. Ja sehän totisesti on hyvä. Harvinaisen hauskakin, alakuloisen riipaisevasti.

Kepeämmin hauska on puolestaan kosteusvoidepurkkini, joka kertoo sopivansa ”kuivalle tai kuivalta tuntuvalle iholle”. Jostain syystä mieltäni kiehtoo kovasti kysymys, millaisen prosessin tuloksena valmistaja on päätynyt juuri tuohon omituiseen muotoiluun. Onko purkin kyljessä kenties ensin lukenut vain, että ”kuivalle iholle”, mikä on sitten aiheuttanut palautetulvan, kun luonnontiedemielinen asiakaskunta, joka ei suinkaan spontaanisti miellä kuivaa ihoa kuivalta tuntuvan ihon synonyymiksi, alkaa tivata valmistajalta kuivan ihon tunnusmerkistöä. (”Kuivaltahan minunkin ihoni tietysti tuntuu, mutta mistäpä minä, pahainen maallikko, voisin tietää, onko se kuiva...”). Ja voiteen käyttöalan määrittelyä on siis näin kenties päädytty lajentamaan.

Youtube-viihdeverkostossa vähäisiä joutohetkiäni viettäessäni olen tullut ihmetelleeksi sitäkin, miten vakavia asioiden tulee olla ollakseen oikeasti hauskoja. Havainnollistukseksi kaksi esimerkkiä musiikin piiristä. (Tosin kummankaan hauskuus ei ole lainkaan musiikillista, mikä juuri tekee siitä helposti analysoitavaa.)

Savage Garden: Truly, Madly, Deeply. Tämän koko hauskuus on alkuperäisessä videossa visuaalisine ylilyönteineen. Video edustaa täsmälleen sitä ainoaa laajalti kulttuurissamme kierrätettävää heteroromanttisen estetiikan muotoa, joka minua on ikinä (=ehkä noin viisitoistavuotiaana) vakavasti puhutellut. (Puolustuksekseni sanottakoon, että lyriikkoja olisin sentään pitänyt syvästi vastenmielisinä ja perinpohjaisen epäromanttisina jo silloin). Kun sitten näin tuon videon ensimmäisen kerran MTV:ltä kypsässä 23 vuoden iässä (eli auttamatta liian myöhään), ensireaktioni oli alkaa hihittää holtittomasti. Efekti oli ihan sama toisella kolmannella ja varmaan kymmenennelläkin kerralla - ja nyt taas, kun se muutama päivä sitten tuli vastaan youtubessa.

Ilmiö lienee pääpiirteissään se, että tiettyihin esteettisiin muotoihin liittyy vahvasti henkilökohtainen tunnelataus, mutta samalla on tullut älyllisesti mahdottomaksi olla näkemättä niiden camp-ulottuvuutta. Hämmennys purkautuu hihityksenä sitten. Tätä ei voi verrata siihen, että naureskelisin kevyesti kasariheville tai kotimaiselle iskelmälle; enhän ole koskaan varsinaisesti ole kokenut olevani (tai ole kokenut edes ”joskus” menneisyydessä olleeni) se, jota niissä puhutellaan.

Toista sangen yleistä hauskuuden ja vakavuuden keskinäisriippuvuuden mekanismia edustaa viimeisimmistä löydöksistäni ehkä tyylipuhtaimmin Leevi &The Leavings: Kyllikki – ja tätä ajattelen nyt ihan vain lyriikkojen kannalta. Suoraan ja sellaisenaan lähestyttynä Kyllikki on vilpitön ja uskottava rakkauslaulu, ja nähdäkseni kuuntelukokemuksen hauskuus perustuu siihen metatason havaintoon, että näin tosiaan on. Älyllisesti on tietenkin helppo ymmärtää, että rakkauden maallisen kontekstin merkityksen voi uskottavasti mitätöidä vain luomalla vaikutelman, että kontekstista ei mitenkään ehdoin tahdoin vaieta. Niin kontekstista vaikeneminen kuin sen vatvominenkin todistaa sen merkityksellisyydestä - ja rakkauden oman logiikan mukaanhan maallinen konteksti tosiaan on uskottavasti mitätöitävä, jotta rakkaus näyttäytyisi puhtaana ja ainutkertaisena. On arkiodotusten vastaista havaita, että juuri Kyllikin kaltainen viritelmä onnistuu niin erinomaisesti tässä vaikeassa ja paljon kilpaillussa lajissa, ja tähän havaintoon liittyvä hämmennys on kiihdyttävän hihityttävä.

Oman kierteensä kuvioon tuo sekin, että hauskuuden tavoittamiseksi Kyllikki täytyy nähdä vakavana rakkauslauluna, mikä taas edellyttää, että päättäväisesti torjuu osoitteleviin sanavalintoihin yms. sisältyvän ehdotuksen katsella koko asetelmaa jo lähtökohtaisesti etäännytettynä ja humoristisessa valossa. Kyllikki näyttäytyy aidosti hauskana vain, jos kieltäytyy näkemästä sen pintaan väkinäisesti kiinnitetyssä huonossa huumorissa hauskuuden häivääkään.

(Sivuhuomio: en yleensä jaksa kovin paljon innostua kaikenmaailman sukupuoliroolien nurinkääntämisistä ja sensellaisista - mutta Kyllikin sopivuus myös naisen suuhun on poikkeuksellisen ilmeinen. Lesbisenä sovituksena Kyllikki olisi vähintään yhtä uskottava rakkauslaulu, mutta sekä tragiikan että komiikan huiput sijoittuisivat kiinnostavalla tavalla hieman eri pisteisiin kuin alkuperäisessä versiossa.)

Truly Madly Deeplyn tehoa lisää se, ettei voi olla aivan varma, ovatko visuaalisen estetiikan ylilyönnit tahattomia vai kosiskellaanko niillä ehkä juuri kaltaisiani camp-kuulijoita. Kyllikin suhteen sama epäilys herää käänteisessä muodossa: ehkä todellinen tarkoitus on ollut tehdä sitä huonoa huumoria ja sanoituksen onnistuneisuus vakavana rakkauslauluna on tahatonta, silkka vahinko?