Hauskaakin

Olin blogeista lukenut, että Harry Salmenniemen Texas, sakset on hyvä. Tapa jolla sen hyvyydestä todistettiin herätti uteliaisuuteni, joten otin sen mukaani kirjastosta heti tilaisuuden tultua, vaikken runoihmisiä olekaan. Ja sehän totisesti on hyvä. Harvinaisen hauskakin, alakuloisen riipaisevasti.

Kepeämmin hauska on puolestaan kosteusvoidepurkkini, joka kertoo sopivansa ”kuivalle tai kuivalta tuntuvalle iholle”. Jostain syystä mieltäni kiehtoo kovasti kysymys, millaisen prosessin tuloksena valmistaja on päätynyt juuri tuohon omituiseen muotoiluun. Onko purkin kyljessä kenties ensin lukenut vain, että ”kuivalle iholle”, mikä on sitten aiheuttanut palautetulvan, kun luonnontiedemielinen asiakaskunta, joka ei suinkaan spontaanisti miellä kuivaa ihoa kuivalta tuntuvan ihon synonyymiksi, alkaa tivata valmistajalta kuivan ihon tunnusmerkistöä. (”Kuivaltahan minunkin ihoni tietysti tuntuu, mutta mistäpä minä, pahainen maallikko, voisin tietää, onko se kuiva...”). Ja voiteen käyttöalan määrittelyä on siis näin kenties päädytty lajentamaan.

Youtube-viihdeverkostossa vähäisiä joutohetkiäni viettäessäni olen tullut ihmetelleeksi sitäkin, miten vakavia asioiden tulee olla ollakseen oikeasti hauskoja. Havainnollistukseksi kaksi esimerkkiä musiikin piiristä. (Tosin kummankaan hauskuus ei ole lainkaan musiikillista, mikä juuri tekee siitä helposti analysoitavaa.)

Savage Garden: Truly, Madly, Deeply. Tämän koko hauskuus on alkuperäisessä videossa visuaalisine ylilyönteineen. Video edustaa täsmälleen sitä ainoaa laajalti kulttuurissamme kierrätettävää heteroromanttisen estetiikan muotoa, joka minua on ikinä (=ehkä noin viisitoistavuotiaana) vakavasti puhutellut. (Puolustuksekseni sanottakoon, että lyriikkoja olisin sentään pitänyt syvästi vastenmielisinä ja perinpohjaisen epäromanttisina jo silloin). Kun sitten näin tuon videon ensimmäisen kerran MTV:ltä kypsässä 23 vuoden iässä (eli auttamatta liian myöhään), ensireaktioni oli alkaa hihittää holtittomasti. Efekti oli ihan sama toisella kolmannella ja varmaan kymmenennelläkin kerralla - ja nyt taas, kun se muutama päivä sitten tuli vastaan youtubessa.

Ilmiö lienee pääpiirteissään se, että tiettyihin esteettisiin muotoihin liittyy vahvasti henkilökohtainen tunnelataus, mutta samalla on tullut älyllisesti mahdottomaksi olla näkemättä niiden camp-ulottuvuutta. Hämmennys purkautuu hihityksenä sitten. Tätä ei voi verrata siihen, että naureskelisin kevyesti kasariheville tai kotimaiselle iskelmälle; enhän ole koskaan varsinaisesti ole kokenut olevani (tai ole kokenut edes ”joskus” menneisyydessä olleeni) se, jota niissä puhutellaan.

Toista sangen yleistä hauskuuden ja vakavuuden keskinäisriippuvuuden mekanismia edustaa viimeisimmistä löydöksistäni ehkä tyylipuhtaimmin Leevi &The Leavings: Kyllikki – ja tätä ajattelen nyt ihan vain lyriikkojen kannalta. Suoraan ja sellaisenaan lähestyttynä Kyllikki on vilpitön ja uskottava rakkauslaulu, ja nähdäkseni kuuntelukokemuksen hauskuus perustuu siihen metatason havaintoon, että näin tosiaan on. Älyllisesti on tietenkin helppo ymmärtää, että rakkauden maallisen kontekstin merkityksen voi uskottavasti mitätöidä vain luomalla vaikutelman, että kontekstista ei mitenkään ehdoin tahdoin vaieta. Niin kontekstista vaikeneminen kuin sen vatvominenkin todistaa sen merkityksellisyydestä - ja rakkauden oman logiikan mukaanhan maallinen konteksti tosiaan on uskottavasti mitätöitävä, jotta rakkaus näyttäytyisi puhtaana ja ainutkertaisena. On arkiodotusten vastaista havaita, että juuri Kyllikin kaltainen viritelmä onnistuu niin erinomaisesti tässä vaikeassa ja paljon kilpaillussa lajissa, ja tähän havaintoon liittyvä hämmennys on kiihdyttävän hihityttävä.

Oman kierteensä kuvioon tuo sekin, että hauskuuden tavoittamiseksi Kyllikki täytyy nähdä vakavana rakkauslauluna, mikä taas edellyttää, että päättäväisesti torjuu osoitteleviin sanavalintoihin yms. sisältyvän ehdotuksen katsella koko asetelmaa jo lähtökohtaisesti etäännytettynä ja humoristisessa valossa. Kyllikki näyttäytyy aidosti hauskana vain, jos kieltäytyy näkemästä sen pintaan väkinäisesti kiinnitetyssä huonossa huumorissa hauskuuden häivääkään.

(Sivuhuomio: en yleensä jaksa kovin paljon innostua kaikenmaailman sukupuoliroolien nurinkääntämisistä ja sensellaisista - mutta Kyllikin sopivuus myös naisen suuhun on poikkeuksellisen ilmeinen. Lesbisenä sovituksena Kyllikki olisi vähintään yhtä uskottava rakkauslaulu, mutta sekä tragiikan että komiikan huiput sijoittuisivat kiinnostavalla tavalla hieman eri pisteisiin kuin alkuperäisessä versiossa.)

Truly Madly Deeplyn tehoa lisää se, ettei voi olla aivan varma, ovatko visuaalisen estetiikan ylilyönnit tahattomia vai kosiskellaanko niillä ehkä juuri kaltaisiani camp-kuulijoita. Kyllikin suhteen sama epäilys herää käänteisessä muodossa: ehkä todellinen tarkoitus on ollut tehdä sitä huonoa huumoria ja sanoituksen onnistuneisuus vakavana rakkauslauluna on tahatonta, silkka vahinko?