Katselin tuossa Wim Wendersin Berliinin taivaan alla. Teoriassa tiedän, että en ole mitenkään immuuni yleishumaanille söpöilylle, jossa romantisoidaan muutosta ulkopuolisesta tarkkailijasta osalliseksi; voisin periaatteessa hyvinkin viehättyä tuollaisesta tematiikasta ja estetiikasta. Mutta silti en pystynyt katsomaan elokuvaa kepeänä yleishumaanina söpöilynä, sillä jouduin jo alkuminuuteilla tuohtumuksen valtaan. Minusta on anteeksiantamattoman typerä ratkaisu esittää enkelit kuulemassa ihmisten ajatuksia. Sillä mitä ne sitten kuulivat? Antiklimaattista kyllä, ”ihmiset” ”ajattelivat” ihan tavallisella kielellä hyvin artikuloituja, syntaktisesti virheettömiä, ymmärrettäviä lauseita. Tämä seikka yksin riitti latistamaan koko asetelman: elokuvan ihmiset paljastuivatkin heti alkuun ihmisiksi korkeintaan erittäin vahvoissa lainausmerkeissä.
Tuohtumuksestani huomaan, että minulle ajatusten/merkitysten ei-kielellisen välittymisen teoreettinen mahdollisuus ja tosiasiallinen mahdottomuus ovat vakavia asioita par excellence. En kestä sitä, että aiheen kohdalla sortuillaan epä-älyllisen puolivillaisiin ajatusleikkeihin, edes harmittoman humanistisen söpöilyn merkeissä. Olen jollain tasolla rekisteröinyt tuohtumistaipumukseni ennenkin, sillä kyseisenlaiset ajatusleikit eivät tietenkään ole mitenkään harvinaisia. Pahimmassa tapauksessa ajatusleikit antavat ymmärtää, että mikäli ajatusten lukeminen olisi mahdollista, suurin ero verrattuna vallitsevaan tilanteeseen olisi se, että tuolloin välittyisivät ihmiseltä toiselle nekin ajatussisällöt, jotka nyt voidaan jättää strategisesti kertomatta tai joista kenties suoraan valehdellaan. Mutta jos kommunikaation kieliriippuvuus katoaisi ja kyseenalaistuisi, niin eiväthän siinä tietenkään välittyisi jouhevasti ainoastaan ne ajatukset, joita ei ehkä haluta tai jakseta verbalisoida (tai joiden verbalisoinnit käytännössä peittyvät kaikkeen ylimääräiseen hälyyn), vaan yhtä lailla myös ne ajatukset, joita ei osata verbalisoida tai joita ei edes voitaisi minkään olemassaolevan kielen avulla verbalisoida. Ja niitähän nyt kai kuitenkin pääosa ihmisen ajatuksista on.
Olen huomannut tulevani käytännössä useimmissa yhteyksissä vähiten väärin ymmärretyksi, kun väitän olevani äärimmäisen tiukka teoreettinen antihumanisti, joka ei usko "ihmisestä yleensä" voitavan sanoa yhtään mitään. Mutta kyllä on myönnettävä, että on minulla aika selkeä näkemys siitä, mikä ihminen pohjimmiltaan on: läpeensä kielellinen ja juuri kielellisyytensä vuoksi kosmisen yksinäinen olento. Ihmisen osa on tulla toimeen sen tosiseikan kanssa, että hänellä on mieli täynnä ajatuksia, jotka ovat hänen kielellisen kykynsä tulosta (eli sangen monimutkaisia/ abstrakteja ja näin ollen mahdottomia teoriassakaan välittää eteenpäin yleiseläimellisin ei-kielellisin keinoin), mutta joiden kaikki verbalisointiyritykset tuntuvat enimmäkseen epätyydyttäviltä ja -täydellisiltä. Telepaattisten keinojen puutteessa ihminen on tuomittu yrittämään artikuloida artikuloitumatonta, loputtomiin, siinä ihmisen traaginen kohtalo.
Tämä onkin sitten kaikki, mitä olen valmis väittämään ihmisenäolosta noin yleisesti. Vain poikkeustapauksissa tämä piiloinen ihmiskäsitykseni näyttäytyy edes minulle itselleni. En minä osaa provosoitua, jos ihmisestä puhutaan ikään kuin mitään traagista syvyyttä ei olisi. Mutta Berliinin taivaan alla ihan aktiivisesti rienaa piilokannattamani kaltaista humanismia. Se esittää kyvyttömyyden ymmärtää toisten ajatuksia muutoin kuin kielivälitteisesti nimenomaan ihmisen enkelistä erottavana piirteenä - mutta vain mitätöidäkseen samaan hengenvetoon täysin koko kysymyksenasettelun relevanssin. Yhtäältä mitätöidään ihmisen ihmisyys: näytetään, ettei ihmisellä olekaan mitään muita ajatuksia kuin lattean siisti sisäinen monologinsa. Toisaalta mitätöidään enkelin enkeliys: telepaattisilla kyvyillä on toki tietty näppärä cash value (ne tehostavat mukavasti enkelin empatiaominaisuuksia) mutta ei niistä mitään sen kummempaa seuraa. Ne eivät suista enkeliä hulluuteen tai muualle käsitettävyyden rajojen taa - kuten voisi tapahtuvaksi olettaa se, joka laillani uskoo juuri kokemuksen kielen armoilla olemisesta konstituoivan kaikkea inhimillisesti ymmärrettävissä tai kuviteltavissa olevaa yksilöyden kokemusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti