Työelämästä, osa I

Olen viime aikoina päätynyt johtopäätökseen, etten halua tehdä /pysty tekemään mitään niistä palkkatöistä, joiden saamiseen minulla käytännössä on minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia. Syitä tähän on paljon, mutta aloitanpa nyt tilanteen analyysin jostain kulmasta.

Jos ajatellaan ylipäätään ihmisten motiiveja tehdä palkkatyötä ja tehdä sitä mahdollisimman tehokkaasti ja hyvin, niin yleisimmät tarpeet, joita he siinä tyydyttävät, lienevät seuraavat:

1. Mahdollisuudet itsen kehittämiseen ja uuden oppimiseen, älylliset haasteet
2. Raha 
3. Menestys erilaisissa valtakilpailuissa, kollegoilta ja muilta työyhteisön jäseniltä saatu tunnustus ja arvostus 
4. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja ihmisseura, mahdollisuudet erilaisiin kohtaamisiin ja päivittäiseen vuorovaikutukseen
5. Vakuuttuneisuus oman työn yhteiskunnallisesta tarpeellisuudesta ja sen tulosten yleisemmästä arvosta

(Motiivit on edellä järjestetty siten, että lähdetään liikkeelle minäkeskeisimmästä motiivista ja edetään siitä sitten sosiaalisempiin.)

Kohta 1 ei kaivanne selvennyksiä.

Kohtien 2 ja 3 välinen rajanveto on varsin hankalaa. Koska rahalla on varsinaisen merkityksensä lisäksi etuoikeutettu asema menestyksen indikaattorina useissa sosiaalisissa peleissä, on asianosaisen itsensäkin vaikea arvioida motivoiko hänen kilpailullista käyttäytymistään raha sinänsä (konkreettisina kulutusmahdollisuuksina ja yleistyneenä symbolisena menestyksen merkkinä) vai vain rahan symboliarvo siinä nimenomaisessa valtakamppailussa, jota hän omalla alallaan käy. Oma käsitykseni on, että varsin usein silloin kun ihmiset käyttäytyvät ikään kuin tavoittelisivat rahaa, he tosiasiassa pelaavat jotain spesifimpää valtapeliä, jossa rahalla on vain välineellinen rooli. (Toki myös raha konkreettisina kulutusmahdollisuuksina kiinnostaa, mutta ei kilpailullisia uraihmisiä vaan pikemminkin tavallisia peruspuurtajia ja työtuntiensa määrää tarkkaan optimoivia hedonisteja.)

Tilastollisesti merkittävimmät syyt, joiden vuoksi ihmiset käyvät vapaaehtoisesti päivittäin palkkatöissä ja tekevät työnsä hyvin, ovat varmaankin kohdat 3 ja 4, toisin sanoen yhtäältä kilpailullinen sosiaalisuus, toisaalta ei-kilpailullinen. Itse asiassa veikkaan kohtaa 4 kaikkein tärkeimmäksi liikuttajaksi. Palkkatyön tarjoamien ei-kilpailullisen sosiaalisuuden muotojen piiriin mahtuu kaikenlaista: moni viihtyy nimenomaan työpaikkansa työyhteisössä, mutta vähintään yhtä monille palkitsevia ovat ensisijaisesti kohtaamiset asiakkaiden (oppilaiden, potilaiden...jne )kanssa.

Viides kohta koostuu oikeastaan kahdesta eri osatekijästä. Yhtäältä tämän kohdan tyydyttyminen edellyttää työntekijän uskoa siihen, että työnantajaorganisaatio on hyvällä asialla ja sen olemassaolon vaikutukset maailmaan voittopuolisesti myönteisiä. Toisekseen työntekijän täytyy myös pystyä uskomaan, että työnantajaorganisaatio toimii sillä tapaa järkevästi ja tehokkaasti, että suurin osa sen piirissä tehdystä työstä – mukaan lukien työntekijän oma työpanos – kanavoituu ylipäätään jonkinlaisiksi konkreettisiksi tuloksiksi. Helpointa mielekkyyden tunteen saavuttaminen lienee silloin, jos työn tulokset konkretisoituvat vähän kerrallaan pienissä teoissa esimerkiksi päivittäisissä asiakaskontakteissa. Jos sen sijaan suunnitellaan tai kehitetään tai valmistellaan jotain (uusia tuotteita tai rakenteita tai käytäntöjä) mahdollista tulevaa käyttöönottoa varten, niin alkeellisinkin mielekkyyden tunne edellyttää vahvaa henkilökohtaista luottamusta organisaation toimivuuteen. On esimerkiksi luotettava siihen, että joku jossain ylipäätään lukee kaikki huolella valmistetut raportit ja muistiot. Ongelma korostuu sitä enemmän, mitä alempana työpaikan muodollisessa tai epämuodollisessa hierarkiassa työskentelee. (Alimmillakin tasoilla kyllä suunnitellaan, ideoidaan ja valmistellaan, vaikkakin vain vähämerkityksisiä asioita.) 

Kuten tunnettua, työelämää tehostetaan ja kehitetään tällä hetkellä siitä lähtökohdasta, että kaikkien työntekijöiden motiiveiksi oletetaan ensisijaisesti kohdat 2 ja 3. Organisaatiorakenteet ja työelämäkäytännöt on lähes kaikkialla optimoitu siten, että pystytään manipuloimaan juuri näillä tavoin motivoituneita ( = rahaa ja työyhteisönsä tunnustusta janoavia, kilpailullisesti suuntautuneita) työntekijöitä ja saadaan otettua kaikki irti heidän kyvyistään ja työpanoksestaan.

Myös tavoilla 1, 4 ja 5 motivoituneiden työntekijöiden tehokkuuteen piiskaamiseksi voisi tietenkin suhteellisen vähäisellä mielikuvituksen käytöllä kehittää toimivia kannustinjärjestelmiä, mutta ilmeisesti siihen ei ole liiemmälti koettu tarvetta. En usko, että jos vain ihmistä sitkeästi kohdellaan ikään kuin häntä muka kiinnostaisi raha ja työyhteisön antama sosiaalinen tunnustus, nämä asiat alkavat lopulta oikeastikin kiinnostaa häntä. Tuskin näin uskovat työnantajatkaan. Mutta kun ei nyt mikään varsinainen työvoimapulakaan vallitse, voidaan hankalammilla tavoin motivoituneet hyvin jättää toimittamaan työvoimareservin virkaa.

Kun organisaatiorakenteet ja kannustinjärjestelmät on muotoiltu puhtaasti motivaatiotyypin 2-3 ehdoilla, kannattaa tietenkin myös rekrytoinnissa suosia niitä, jotka tehokkaimmin työskentelevät juuri sellaisessa ympäristössä. Me muilla tavoin motivoituneet olemme näissä oloissa objektiivisesti huonompia työntekijöitä. Voi tietysti väittää, että periaatteessa pystyisimme ”varsinaisten työtehtävien suorittamisessa” yhtä hyvin tuloksiin, vaikka se ei onnistukaan näissä vallitsevissa organisaatiorakenteissa ja kannustinjärjestelmissä, jotka vain tekevät meistä kroonisesti stressaantuneita ja turhautuneita. On silti vähän väkinäistä samastaa yhdessä organisaatiorakenteessa ja kannustinjärjestelmässä tehty työ sisällöltään mihinkään mitä tehdään toisessa organisaatiorakenteessa ja kannustinjärjestelmässä; työnkuvaa ei oikein voi abstrahoida irti työoloista. Samoin on turha saivarrella siitä, johtuuko tiettyn organisaatiorakenteen ja kannustinjärjestelmän kanssa "epäsopivan" työntekijän huono suoritus motivaation puutteesta vai siitä, ettei hän pysty parempaan. Kyse on kitkasta, joka ei ole varsinaisesti kumpaakaan.

Työelämää koskevassa julkisessa puheessa otetaan kyllä huomioon jossain määrin myös kohdat 1 ja 4, ja myös työnantajapuolella selvästi tunnistetaan mahdolliseksi, että tällaisiakin työntekomotiiveja esiintyy. Asiaintilan haltuunottoyritykset ovat kuitenkin niin silmiinpistävän kömpelöitä, että ne enimmäkseen kääntyvät itseään vastaan. Järjestetään esimerkiksi epätoivoisella vimmalla työyhteisöä yhteen hitsaavaa virkistys- ja vapaa-ajantoimintaa, joka on kaikista osallistujista vain säälittävää tai nöyryyttävää. Tai yritetään varmuuden vuoksi puhua jokaisesta typerästä rutiinitehtävästä ikään kuin se olisi tekijälleen suunnaton intellektuaalinen haaste, joka vaatii häneltä huippuosaamista ja tarjoaa ainutlaatuisia oppimismahdollisuuksia - mikä kuulostaa tekijän itsensä korviin helposti silkalta vittuilulta.

Ylivoimaisesti vaikein pala tuntuu silti olevan kohta 5, jota ei huomioida mahdollisena työnteon motiivina edes tyhjänpäiväisen retoriikan tai kömpelöiden haltuunottoyritysten tasolla. On varmasti edelleen siellä täällä olemassa 5-tyyppisesti motivoituneen työntekijän kannalta houkuttelevia organisaatioita, joilla on oikeanlainen organisaatiokulttuuri: on selkeä mutta monitasoinen valtahierarkia, on pitkän aikavälin ennustettavuutta, on ehdottoman yksiselitteisesti määritellyt reviirit ja vastuut, on läpinäkyvä päätöksentekojärjestelmä. Organisaatioita ei kuitenkaan missään (ainakaan tietääkseni) tietoisesti kehitetä tähän suuntaan siksi, että saataisiin aikaan työympäristö, jollaisessa työskennellessään tiedetään tietyn osan työvoimasta olevan kaikkein motivoituneimmillaan, tehokkaimmillaan innovatiivisimmillaan ja tuottoisimmillaan. Jos tällaista raskaan byrokraattiseksi miellettyä organisaatiorakennetta joku puolustaa, niin sitten kansalaisten ja asiakkaiden ja yleisten arvojen nimissä - ei työntekijän viihtyisyyden saati tuottoisuuden nimissä.

Henkilökohtaiselle tasolle palatakseni: olen itse motivaatioprofiililtani sillä tapaa rakentunut, että motiivit 2, 3 ja 4 liikuttavat minua harvinaisen vähän. Raha kiinnostaa vain sikäli kuin perustarpeiden tyydyttyminen on uhattuna eli olen vaarassa vajota reilusti kaikkien virallisten köyhyysrajojen alle. Ei-kilpailullisen sosiaalisuuden tarpeeni on varsin kohtuullinen, joten sen riittää aivan mainiosti tyydyttämään vapaa-ajan vapaaehtoinen kommunikaatio itse valitussa seurassa. Himoitsemani arvostuksen ja tunnustuksen luonteen sekä lähteiden suhteen olen puolestani sen verran kranttu, että se tarve tuskin voisi realistisesti ajatellen ikinä palkkatyökontekstissa tyydyttyä, joten eipä tulisi mieleeni sitä sieltä lähteä hakemaan.

Minulle palkkatyössä on käytännössä jotain mieltä vain sikäli kuin se vähintään melko hyvin täyttää kriteerit 1 ja 5. Nämä järjestyvät vieläpä siten, että juuri usko työn tulosten arvoon ja vaikuttavuuteen on minulle ehdottomasti ensisijainen ja paras syy kannustaa itseni tekemään palkkatyötä (eli jotain sellaista, mihin en koe välitöntä sisäistä tarvetta tai henkilökohtaista kutsumusta). Älylliset haasteet voivat kyllä tietyissä tapauksissa huomattavastikin kompensoida työn tuloksiin liittyvän mielekkyyden puutetta.

Tunnistan kyllä täysin palkkatyömuotoisen toiminnan houkuttavuuden silloin, kun on kaipuu saada tehdä jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä ja/tai älyllisesti haastavaa. Periaatteessa juuri suuren organisaation osana voi päästä tekemään jotain sellaista, mikä oikeasti vaikuttaa johonkin maailmassa - ja palkkatyö on helpoin tapa päästä suuren organisaation osaksi. Ulkoapäin asetetut tehtävät usein myös kaikkein parhaiten pakottavat opettelemaan uutta ja menemään oman osaamisensa rajoille. Silti työntekomotivaatioksi ei oikein riitä, että kriteerit 1 ja 5 tyydyttyvät työssä edes vähän paremmin kuin realistisimmassa vaihtoehtoisessa skenaariossa, joka lienee vetäytyminen omaehtoiseen puuhasteluun sosiaaliturvan varassa. Tämä minimiehto kyllä täyttyy aika helposti. Omaehtoiseen puuhasteluun työmarkkinoiden ulkopuolella liittyy kuitenkin yksi suuri houkutin, jota ei palkkatyössä voi saavuttaa: siinä saa käyttää aikansa johonkin, mihin on välitön sisäinen tarve ja henkilökohtaista kutsumusta. Käytän epäilyttävää mutta totta fraasia: saa tehdä jotain mitä tehdessään kokee toteuttavansa itseään. En osaa mieltää tätä itsen toteuttamista sellaiseksi velvoittavaksi kutsumukseksi, joka itsestäänselvästi käy kaikkien muiden motiivien yli. Jotain oikeasti arvokasta minun pitää kuitenkin saada vastineeksi, jotta siitä luovun.

Kenties mahdollisuuden itsensä toteuttamiseen olisi voinut lisätä myös yhdeksi mahdolliseksi palkkatyön motiiviksi listan alkuun, sillä muutamat onnekkaat epäilemättä saavat palkkaa siitä, että tekevät jotain, mitä he oman sisäisen olemuksensa pakottamana ja mitään rationaalisia motiiveja kyselemättä tekisivät joka tapauksessa vähintään vapaa-ajallaan. Tällainen lienee kuitenkin harvinaista eivätkä vahvasti tämän idean ympärille rakentuneet työmarkkinat olisi missään mielessä mahdolliset.

Millaisia organisaatiorakenteiden tulisi olla jotta palkkatyö olisi houkuttelevaa myös vahvasti juuri viidennen kohdan motivoimien työntekijöiden näkökulmasta? Ihannemalli on tämä: työntekijälle annetaan tietyt kehykset, joissa työ tulee tehdä ja vastineeksi hän saa lupauksen, että jos hän vain pysyy näissä kehyksissä ja tekee työnsä riittävän hyvin (mitattuna yksilöidyillä kriteereillä a, b ja c), työn tuloksia hyödynnetään vähintään tavalla x, kenties myös tavalla y tai z.

Viimeisimmän työpätkän kokemukset muistuttivat minua taas asiasta, joka on toki tullut vastaani jo montaa kertaa aiemminkin: tämän ihannemallin mukaan ei käytännössä missään toimita. Yritin epätoivon vimmalla saada selville, mitä ihmettä minun kannattaisi alkaa tehdä, jotta joku voisi antaa minulle varman ja selkeän lupauksen, että se mitä saan aikaan, tosiaan otetaan käyttöön. Olin valmis kompromisseihin, valmis tekemään älyllisesti ja sosiaalisesti äärimmäisen epäpalkitsevaa työtä, kunhan vain voisin tehdä jotain, mikä varmuudella ei mene täysin hukkaan. Tempoilin siinä sitten holtittomasti sinne tänne sen mukaan, minkä milläkin hetkellä tulkitsin jonkun tahon ”varmaksi ja selkeäksi lupaukseksi” jostain. Vasta varsin myöhään aloin ymmärtää sitä itsestäänselvyyttä, että vahvasti keskitetyssä organisaatiorakenteessa kaikkien muiden paitsi muutaman avainhenkilön lupaukset ovat joka tapauksessa aivan yhtä tyhjän kanssa. Koska kyseiset avainhenkilöt ovat luonnollisestikin kiireisiä eikä heitä jaksa kiinnostaa kaiken maailman näpertely, jota suorittavalla portaalla tehdään, heiltä ei voi saada etukäteislupauksia mihinkään. Heidän valtansa on lähinnä vain valtaa milloin tahansa tehdä tyhjäksi kenen tahansa tekemä työ sen kummemmin selittelemättä tai neuvottelematta, eikä tätä valtaa voi mitenkään poistaa tai hallita. Käytännössä työntekijän olisi siis tällaisessa organisaatiorakenteessa mielekkäästi toimiakseen kyettävä täydelliseen välinpitämättömyyteen sen suhteen, saavatko ne prosessit, joihin hän on osallinen, ikinä mitään konkreettista hyvää maailmassa aikaan.
 
Työntekijä, joka haluaa vain rahaa, sosiaalista tunnustusta ja menestystä urallaan, tulee tietysti asian kanssa toimeen. Hänelle ei ole mikään katastrofi, kun pomo tulee ilmoittamaan, että ihan mahtavaa työtä olet kyllä sinänsä tehnyt, mutta koska dynaamisen ja ketterän yrityksemme täytyy reagoida nopeasti muuttuneisiin markkinatilanteisiin, hautaammekin nyt hyvässä hengessä mappiin Ö tämän projektin, jonka parissa olet viimeiset viisi vuotta puurtanut – ja nyt pääset mukaan tähän seuraavaan juttuun... 

Minulle tuollainen tilanne luultavasti olisi jonkinasteinen katastrofi. Juuri siksi en olekaan ikinä kuvitellut soveltuvani töihin yksityiselle sektorille, jossa markkinatalous toimintaympäristönä johtaa juuri kaiken ennustettavuuden ja suunnitelmallisuuden romuttumiseen. Mutta nyt ei ole hierarkioita ja selkeitä henkilökohtaisia reviirejä enää oikein julkisellakaan sektorilla ja se on tietenkin puhtaasti poliittinen päätöksenteon tulosta.

Täysin samat organisaatiorakenteen piirteet, jotka ovat omiaan turhauttamaan työpanoksensa hukkaanvalumisesta huolestuneita (eli 5-tyyppisesti motivoituneita) työntekijöitä, ovat omiaan myös rajaamaan mahdollisuuksia kehittää omaa työtä älyllisesti antoisampaan suuntaan (niin että kohta 1 maksimaalisesti tyydyttyisi). Tämä tapahtuu pääasiallisesti kommunikaation estymisen kautta.

Älyllisesti antoisa työnteko yleensä edellyttää mahdollisuutta keskustella oman työn sisällöistä yksityiskohtaisesti muiden kanssa: kysellä neuvoja, jakaa informaatiota, etsiä yhdessä parhaita tietolähteitä. Tämä onnistuu erittäin huonosti organisaatiossa, jossa työntekijöille ei ole pyritty antamaan mitään omia – edes pienen pieniä – vallankäytön reviirejä ja autonomian piirejä. Tällöin kaikki triviaaleja pikkuasioitakin koskeva valta on muodollisesti jollakulla, joka ei mitenkään ehdi sitä käyttää, ja koska triviaaleissa pikkuasioissa on joka tapauksessa tehtävä päätöksiä, nämä päätökset käytännössä tehdään puolihuomaamattomasti periaatteella ”se saa päättää, jolla luontaista auktoriteettia”.

Ihmiselle, jolla ei ole luontaista auktoriteettia (eikä minkäänlaista halua ryhtyä kilpailemaan kokonaisesiintymisensä vakuuttavuudessa niiden kanssa, joilla sitä on), jokainen työhön liittyvä näennäisen tasa-arvoinen kommunikaatiotilanne on näissä oloissa aina potentiaalinen uhka. Joku muu, jolla on ihan yhtä vähän muodollista valtaa kuin hänellä itsellään, saattaa milloin tahansa ujuttautua hänen reviirilleen ja kaapata luontaisella auktoriteetillaan oikeuden tehdä myös hänen työnsä sisältöjä koskevat päätökset. Kommunikaatiotilanteet muuttuvat arvovaltakamppailuiksi, joissa pätevät arvovaltakamppailun säännöt. Jo neuvon kysyminen kollegalta on riski: jollei neuvonkysyjä tottelekaan neuvonantajan neuvoa, tämä saattaa tulkita sen loukkaukseksi luontaista auktoriteettiaan kohtaan ja alkaa kostoksi viskellä kapuloita rattaisiin.

Jollei usko pärjäävänsä epämuodollisissa arvovaltakamppailuissa (tai inhoaa niitä muuten vain), on tällaisessa organisaatiorakenteessa varminta tehdä vain kaikessa hiljaisuudessa omiaan: kun ei kerro kellekään, mitä on tekemässä, eivät ulkopuoliset tule tekemisiä sörkkimään. Vaivihkaa tekemänsä päätökset kannattaa pitää kollegoilta salassa siihen asti, kunnes on saanut hankittua työnsä tuloksille virallisen siunauksen jostain kaukaa ylätasolta. Paitsi että työstä häviää ei-kilpailullisen kommunikaation tyrehtymisen myötä intellektuaalisesti kiinnostavin ja opettavaisin sisältö, tulee tietysti myös tehtyä huonompaa työtä, kun muilla työyhteisön jäsenillä oleva informaatio jää hyödyntämättä.

On aika perverssiä, että juuri ne organisaatiorakenteiden ja johtamisjärjestelmien kehittäjät, jotka kaikkein pidäkkeettömimmin ovat muuttamassa kaikkia arjen horisontaalisia kommunikaatiotilanteita kilpailutilanteiksi (ja siinä sivussa ajamassa kaikki kilpailuhaluttomat nököttämään hiljaa omissa kammioissaan), ovat juuri niitä samoja, jotka kaunopuheisimmin saarnaavat muka kommunikaation ja jakamisen ja joukkoälyn puolesta.

Kuitenkin tuo edellä kuvaamani prosessi on niin ilmeinen, että varmasti organisaatiouudistajat tosiasiassa tietävät nimenomaan vievänsä edellytyksiä vapaalta kommunikaatiolta – toisin sanoen tietävät kyllä varsin hyvin, etteivät selkeät yksilökohtaiset reviirit ja työnkuvat ja vastuut suinkaan asetu vastakkain vapaasti virtaavan kommunikaation kanssa, vaan ovat sen välttämätön edellytys.

Nähdäkseni avoin, tasa-arvoinen, vilpittömän uteliaasti aiheeseensa suhtautuva ja asiassa pysyvä keskustelu on mahdollista vain seuraavissa tilanteissa: A) Jos keskustelun lähtökohtana on puhtaan teoreettinen mielenkiinto aiheeseen eikä keskusteluun liity mitään konkreettista päätöksentekoa, B ) Jos roolitus kyseiseen keskusteluun liittyvän päätöksenteon osalta on alusta asti selvä: toinen tekee päätöksen ja toinen antaa tietoa ja suosituksia, joita päätöksentekijä harkintansa mukaan hyödyntää. Jälkimmäisessä tapauksessa neuvonantajaroolissa oleva tietää turhaksi yrittää vaikuttaa vastapuoleen millään muulla kuin parhaan argumentin pakottavalla voimalla ja päätöksentekijäroolissa oleva puolestaan uskaltaa rauhassa kuunnella epämieluisatkin argumentit loppuun asti, kysellä lisää ja perehtyä myös omia näkökantojaan kyseenalaistavaan informaatioon; hänhän tietää, että keskustelu on vain keskustelua eikä kukaan uhkaa hänen oikeuttaan tehdä päätös ihan millaisin perustein tahansa.

Minä, sairaus, lääkärit (taas)

Kaikkien aikuisten syvästi paheksumat kysymykset tyyppiä "olisitko mieluummin sokea vai kädetön? entä kuuro vai jalaton?" ovat minusta aina olleet ihan hyviä ja paikallaan. Osa ihmisistä on mieluummin yhtä ja osa toista; vastaus kertoo jotain oleellista. Minä lienen ihminen, jota esimerkiksi ajatus ihmismäisen ulkonäön menetyksestä tai pyörätuolisidonnaisesta elämästä pelottaa keskimääräistä vähemmän, mutta jota ajatus jokaisesta menetetystä elinvuodesta kauhistuttaa keskimääräistä enemmän.

Kukaan ei ole terve ikuisesti, joten sokeus, kädettömyys, kuurous ja jalattomuus ovat täysin realistisia tulevaisuudennäkymiä kaikille. Niitä on silti enimmäkseen aika helppo välttää ajattelemasta. Niinpä tällaiset konkreettiset pahaa ennakoivat löydökset sysäävät aika väkivaltaisesti omien peruspelkojen äärelle. Huomaan, ettei minua tässäkään jaksa kiinnostaa juuri mikään muu kuin tieto jyrkästi lisääntyneestä sydän/keuhkoperäisen kuoleman riskistä ja siitä, miten sen voisi välttää. (Tai selittää pois.) Toki ymmärrän, että minua voisi teoriassa kiinnostaa, sillä onhan sairauden mahdollisten ilmentymien valikoimassa kaikenlaista: on kipuja ja särkyjä ja haavaumia, on syömiseen liittyviä ongelmia, on ihomuutoksia, joiden ulkonäöllistä kauhistavuutta moniaalla korostetaan. Varmaan moni painottaisi minua enemmän niiden merkitystä verrattuna tuohon lisääntyneeseen sydän/keuhkoperäisen kuoleman riskiin.

Ainakin on oudon vaikea kommunikoida lääkärien kanssa, ikään kuin kokisin tiedot riskeistäni heidän mielestään jollain hyvin perustavalla tavalla väärin.

Olen nyt myös selvästi löytämässä kyvyn jäsentää tilannetta myös "minä vastaan maailma"- tyylisin vastakkainasetteluin. Ilmeisin tällainen jäsennys on minun kehoni vastaan homeet. Olen esimerkiksi hankkiutunut eroon kaikista vaatteista, joita muistan käyttäneeni työskennellessäni siellä hometoksiinipesässä. Niitä oli paljon. En tiedä oliko teko missään mielessä järkevä, tuskinpa, mutta se tuntui hyvältä.

Kun työterveyshuolto tuuppasi minut sylistään kylmään maailmaan, alkoi syntyä myös jäsennys minä vastaan lääkärit. Ensikosketus terveyskeskukseen oli aika karu. Lääkäri käytti arvokasta vastaanottoaikaa siihen että luki ääneen ruudultaan niitä samoja tekstejä, jotka tulevat googlestakin ensimmäisten osumien joukossa. Kommunikaatio ajautui kummille raiteille: lääkäri ei suostunut keskustelemaan muusta kuin minusta yksittäistapauksena ja minun konkreettisista oireistani ja niistäkin vain siltä kannalta miten ne saisi pois, ei siltä kannalta mitä ne kenties kertovat sisälläni käynnissä olevien prosessien luonteesta. Ja eihän minulla tällä hetkellä ylipäätään ole mitään fyysisiä oireita, jotka millään häiritsisivät elämääni.

Lääkärinajat ovat niin lyhyitä, että kun kommunikaatio alkaa mennä perusteellisesti pieleen, ei siinä välttämättä ehdi tehdä tarpeellisia korjauseleitä. Kuten sanoa painokkaasti: ”En ole täällä oireiden vaan löydösten tähden. Kun minulle nyt lätkäistiin tämmöinen diagnoosi, niin haluan tietää mitä se elämäni kannalta milläkin todennäköisyydellä tarkoittaa. Jos et periaatteessa halua vastata kysymyksiini tästä sairaudesta yleisesti, toivon, että kertoisit miksi ne ovat väärin muotoiltuja. Jos taas et vain osaa vastata niihin, toivon että lähetät minut jonkun sellaisen luo, joka osaa. Ja jollei kalliiden erikoislääkärien aikaa ole lupa käyttää pelkkään puhumiseen, niin lähetä minut sitten edes mielenterveyspuolelle saamaan rauhoittavia ja unilääkkeitä, jotta selviän yksin kaiken internetistä löytämäni informaation ja disinformaation kanssa.”

Tämä puheenvuoro jäi kuitenkin pitämättä; vastailin kiltisti sekaviin ja epärelevantteihin kysymyksiin erilaisista fyysisistä tuntemuksistani, kunnes aika loppui ja minut hätistettiin ulos huoneesta.

”Älä sitten googlaa tätä”, sanoi reumatologi silloin lähes kuukausi sitten diagnoosipaperia ojentaessaan. Älytön ohje, etenkin kun sen yhteydessä ei esitelty mitään vaihtoehtoisiakaan tiedonhankintakanavia. Vaikea kuvitella, että kukaan tuon neuvon saanut ikinä noudattaisi sitä. Luultavasti se onkin vain lääkärien epäsuora ja vastuuta pakoileva tapa vihjata, että tilanne ehkä on vakavampi kuin voisi luulla ja että omatoiminen tiedonhankinta voisi olla paikallaan.

Sen, etten ollut terveyskeskuslääkärin vastaanotolla minkään oireiden tähden, olisi luullut ilmenevän etukäteen toimittamistani papereista. Mutta ei siellä oltu kiinnostuneita mistään papereista, ei testitulosnivaskoistakaan. Terveyskeskuslääkäri lähetti minut uudestaan kaikkiin niihin samoihin peruskokeisiin, joissa jo olin ollut ja joiden tuloksissa ei ollut ollut mitään vikaa. Näinkö siellä aina suhtaudutaan sellaisten tutkimusten tuloksiin, jotka on menty tekemään ilman terveyskeskuslääkärin nimenomaista ennakkolupaa? Ei ihme jollei julkisessa terveydenhuollossa ole varaa mihinkään muuhun kuin perustutkimuksiin, jos kerta muualla tutkimuksissa olleille periaatteessa tehdään samat perustutkimukset toiseenkin kertaan. Väärältä taholta saamaani diagnoosiakaan ei kuulemma oikein voi pitää varsinaisena diagnoosina.

Alan aavistella, mitä terveyspalveluiden kahtiajako käytännössä tarkoittaa työterveyden ulkopuolella olevien kannalta. Kun on kyse jostain vähänkin huolestuttavammasta, ihmiset hakeutuvat terveyskeskuslääkäriaikaa odottaessaan omalla rahallaan tutkimuksiin yksityiselle puolelle (ihan vain koska ovat epätietoisuudesta sen verran stressaantuneita, etteivät jaksa sitä tiedon odottelua) ja sitten myöhemmin samat tutkimukset tehdään toistamiseen julkisella puolella, jotta saadaan sellaisia tuloksia, jotka kelpaavat virallisten jatkotoimintapäätösten tekemiseen.

Toivottavasti olen saanut asiasta väärän kuvan.

No, vaikka en olisikaan, tämä on tietysti nykyjärjestelmän ongelmista pienimpiä. Jännä silti löytää yhä uusia syitä, joiden vuoksi väite, että kaikki yksityiset terveyspalvelut vähentävät vastaavasti  julkisen järjestelmän kuormitusta (ja että näin siis kaikki voittavat), on epätosi.

Henkilökohtaista

Sain keskiviikkona kuulla reumatologilta, että veressäni on korkea pitoisuus sellaista tumavasta-ainetta, joka viittaa tiettyyn autoimmuunisairauteen. Sairauden nimi ei kuulostanut ennestään tutulta; mihinkään sellaiseen en ollut varautunut. Lääkärissä olin pelkkien nivelkipujen tähden. Olin toki luonteeni mukaisesti varautunut pahimpaan ja googletellut erilaisia systeemisiä reuma- ja sidekudossairauksia heti saatuani tietää, että aiemmat verikokeeni viittaavat epämääräisesti sellaisten suuntaan. En kuitenkaan ollut pysähtynyt tämän sairauden kohdalle: sen laaja-alaisessa ja yksityiskohtaisesti kuvaillussa oireistossa ei ollut mitään minulle ennalta tuttua, ei mitään minkä olisin voinut liittää niihin vaivoihin joita ylipäätään muistin itselläni ikinä olleen. Vaikka jossain sivulausessa olikin mainittu nivelkivut tyypillisiksi alkuvaiheen oireiksi, niiden muiden huomattavasti erikoisempien oireiden joukossa se ei todellakaan kiinnittänyt huomiota.

Reumatologi määräsi minut monenlaisiin sisäelintutkimuksiin ja seurantaan mutta korosti samalla, ettei minulla tosiaankaan näyttänyt olevan mitään niistä oireista, joita olisi verilöydösten perusteella kuulunut olla. Nyttemmin olen ehtinyt hankkia asiasta sen verran tietoa, että ymmärrän miksi: vasta-ainetyyppini viittaa poikkeuksellisen spesifisti juuri tuohon yhteen tautiin ja siinä tumavasta-aineita voi esiintyä jo vuosia ennen oireiden alkamista. Käytännössä ainoa epäselvä asia on, koska varsinaiset oireet alkavat ja miten nopeasti ja miten pitkälle sairaus etenee. Siihen taas ei ole mitään ennustettavaa kaavaa.

Tilanne on järjetön. Minua kuukausia vaivanneet nivelkivut ovat helpottaneet ihan viime viikkoina, joten tällä hetkellä tunnen oloni terveeksi, niin terveeksi kuin nyt olen ylipäätään ikinä tuntenut. Mutta en ole terve, en ole terve edes siinä tapauksessa, että maksa-arvot ja munuaiset ja keuhkot ja sydän osoittautuvat täysin kunnossa oleviksi.

Ei tunnu että oikein mikään on entisellään.

Ajatusta itsellä olevasta autoimmuunisairaudesta on psyykkisesti vaikea kestää. Tai ehkä vaikea on kestää ajatusta mistä tahansa sairaudesta, joka alkaa juuri silloin, kun on pitkään tuntenut olonsa lannistuneeksi ja itseensä tyytymättömäksi. Sairastumista sellaisessa tilanteessa on vaikea nähdä viattomasti huonona onnena, ulkoisena sattumuksena. Olisinko sairastunut (ts. alkanut kehittää näitä vasta-aineita omia tumiani vastaan), jollen olisi ollut niin itseeni tyytymätön ja lannistunut? Miksi en varjellut itseäni olosuhteilta, jotka saivat minut itseeni tyytymättömäksi ja lannistuneeksi? Olisin voinut varjella. Olen esimerkiksi viimeiset pari vuotta tehnyt päivittäin työtä, joka tuntuu enimmäkseen tyhmältä ja nöyryyttävältä, työtä jonka tulosten todennäköiseen hukkaanvalumiseen suhtaudutaan välinpitämättömästi ja jota sitä paitsi voisi tehdä ihan kuka tahansa minimaalisessa mielessä jotakuinkin normaaliälyinen ihminen. Miksi jäin sinne vaikka turhauduin?

Ainakaan en voi syyttää ystäviäni siitä, etteivät he kannustaneet minua lähtemään pois paskaduunista jossa en viihdy; en nimittäin sanonut kenellekään, että se on paskaduuni enkä viihdy siellä. Jos joku alkoi oma-aloitteisesti vihjailla jotain siihen suuntaan, rupesin heti selittelemään miten paljon työstä löytyi kiinnostaviakin puolia; toki minä osaan suhtautua ihan mihin tahansa olosuhteeseen henkilökohtaisena oppimisprosessina ja itsereflektion inspiroivana alustana. Jos on pakko.

Minusta tuntuu kuin tämä sairaus olisi jonkinlainen hinta yrityksestäni teeskennellä näkeväni itseni niin sanotusti realistisessa valossa, yrityksestäni sopeuttaa minäkuvaani ulkomaailman kuvaan minusta. Tässä melkein nelikymppisenä ajattelin yrittää vihdoin niin sanotusti aikuistua eli ainakin ulospäin teeskennellä muka hyväksyväni tulkinnan, etten enää voi olla uskottavasti tulossa joksikin tai vaatia sillä perusteella moraalista erityisoikeutta saada rauhassa tehdä omaehtoista ja hyödytöntä ajatustyötä kiinnostavien aiheiden parissa.

Yleisten väitelauseiden muotoon asetettuna ajatus ahdistuneisuuden ja tukahdutettujen tunteiden kausaalisesta roolista sairauksien synnyssä (ja tämän kääntöpuolena positiivisen asenteen kausaalisesta roolista niitä parannettaessa) on jotakuinkin aina vastenmielinen ja palvelee jotain poliittisesti epäilyttävää tarkoitusperää. Mutta en oikeastaan kykene yhdistämään viime päivinä kokemaani ”olen itse vastuussa tästä” -tunnetta kysymykseen siitä, millaisia yleisiä väitelauseita olen valmis hyväksymään. Enkä tiedä missä määrin edes tässä yksittäistapauksessa oikeasti uskon minkäänlaisen kausaalimekanismin olemassaoloon. Kai tämä enimmäkseen on jotain ihan muuta: takertumista liian vahvojen metaforien ja liian houkuttavien rakenteellisten homologioiden verkkoon, uppoamista maagiseen ajatteluun, maailmaan jossa autoimmuunisairaus luontevasti näyttäytyy mielen itseään kohtaan suuntaaman aggression ja väkivallan materiaalisena heijastumana: mieltä jäljitellen kehokin hyökkää itse itseään vastaan. Tällä hetkellä pelkään myös irrationaalisesti omaa sairauden pelkoani, jota en koe pystyväni kontrolloimaan: minusta tuntuu, että että jos liikaa pelkään saavani tiettyjä oireita, tuotan ne siinä sivussa psykosomaattisesti itse itselleni, en valeoireina vaan oikeasti, sen autoimmuuniprosessin kautta.

Olen kuvitellut, että tällaisissa tilanteissa itsensä kokisi olosuhteiden voimattomaksi uhriksi, mutta pelottavinta on, että siltä tämä nimenomaan ei tunnu, ei ollenkaan. Tunnen olevani täynnä itselleni tuntematonta voimaa, jonkinlainen keskenään taistelevien voimien sotatanner ja samalla kaiken minussa tapahtuvan syy ja lähde. Taistelun osapuolista mikään ei sijaitse puhtaasti tietoisuudessani, eikä mikään niistä myöskään ole vieras ja ulkopuolinen, kaikki ne ovat pinnanalaista minua ja niiden välille minun olisi osattava luoda rauha, olisi osattava integroida taistelevat elementit toisiinsa jossain tietoisuuden ulkopuolella.

En oikeastaan edes tahtoisi osata suhtautua tähän järkevästi, siis kiistämällä olevani vastuussa mistään tuollaisesta integrointitehtävästä. Tahtoisin vain osata luottaa siihen, että vaisto kertoo kyllä mitä tehdä. Mutta vähän väliä lipsun yrityksiin käyttää magiaa rationaalisesti. Hädissään mieli tuottaa kömpelöitä ratkaisuja; se haaveilee kliseisesti yhteisen vihollisen yhdistävästä voimasta. Jos osaisi syyttää tilanteesta jotain muuta kuin nykyistä tai edes mennyttä itseään, saisiko ulkopuoliseen kohteeseen suuntautuva viha elimistönkin hyökkäämään ensisijaisesti jotain muuta kuin itseään vastaan?

Tässä tapauksessa myös vihan ja katkeruuden kehittämiselle olisi teoriassa kaikki ainekset ja edellytykset kasassa. Tämäkin palautuu työhöni: oireiden alkaessa työskentelin rakennuksessa, jossa tiedetysti on hometta ja sisäilmaongelmia. Työskentelin jonkin aikaa jopa tiloissa, joita oltiin poistamassa käytössä juuri sisäilmaongelmien tähden. Tämä toki osoitti minulta huomattavaa henkilökohtaista typeryyttä: en edes yrittänyt kieltäytyä, sillä toisin kuin monet muut, en saanut kyseisissä tiloissa mitään välittömiä hengitystieoireita. Silti selvää on, että myös työnantajaorganisaatio on tässä tapauksessa hoitanut huonosti työsuojeluvelvoitteensa, ihan riippumatta siitä, onko sairastumisellani tosiasiassa jokin yhteys fyysisiin työoloihin (mitä taas ei käytännössä voi mitenkään selvittää). Mutta tämä on järkiperäinen havainto; en saa siihen mitään tunnetta mukaan tai pysty vilpittömästi uskomaan, että sellaisella tunteella olisi tervehdyttävä vaikutus. 

Jotkut asiat onneksi tuntuvat selviltä ajattelematta. Nyt pitää kävellä paljon tuulessa. Pitää ehdottomasti alkaa kirjoittaa. Mieluiten pitää kirjoittaa oman kovalevyn lisäksi välillä jonnekin muuallekin, esimerkiksi herättää henkiin kuollut blogi. Viime päivinä en ole kyennyt ajattelemaan juuri muuta kuin tätä yhtä asiaa, joten olisi ollut valheellista ja teennäistä aloittaa millään muulla aiheella. Voi olla että tämä on se aihe, josta minun on pakko kirjoittaa jatkossakin, voi olla että ei ole. Mutta aiheita on.