tiistai 3. syyskuuta 2013

Minä, sairaus, lääkärit (taas)


Kaikkien aikuisten syvästi paheksumat kysymykset tyyppiä "olisitko mieluummin sokea vai kädetön? entä kuuro vai jalaton?" ovat minusta aina olleet ihan hyviä ja paikallaan. Osa ihmisistä on mieluummin yhtä ja osa toista; vastaus kertoo jotain oleellista. Minä lienen ihminen, jota esimerkiksi ajatus ihmismäisen ulkonäön menetyksestä tai pyörätuolisidonnaisesta elämästä pelottaa keskimääräistä vähemmän, mutta jota ajatus jokaisesta menetetystä elinvuodesta kauhistuttaa keskimääräistä enemmän.

Kukaan ei ole terve ikuisesti, joten sokeus, kädettömyys, kuurous ja jalattomuus ovat täysin realistisia tulevaisuudennäkymiä kaikille. Niitä on silti enimmäkseen aika helppo välttää ajattelemasta. Niinpä tällaiset konkreettiset pahaa ennakoivat löydökset sysäävät aika väkivaltaisesti omien peruspelkojen äärelle. Huomaan, ettei minua tässäkään jaksa kiinnostaa juuri mikään muu kuin tieto jyrkästi lisääntyneestä sydän/keuhkoperäisen kuoleman riskistä ja siitä, miten sen voisi välttää. (Tai selittää pois.) Toki ymmärrän, että minua voisi teoriassa kiinnostaa, sillä onhan sairauden mahdollisten ilmentymien valikoimassa kaikenlaista: on kipuja ja särkyjä ja haavaumia, on syömiseen liittyviä ongelmia, on ihomuutoksia, joiden ulkonäöllistä kauhistavuutta moniaalla korostetaan. Varmaan moni painottaisi minua enemmän niiden merkitystä verrattuna tuohon lisääntyneeseen sydän/keuhkoperäisen kuoleman riskiin.

Ainakin on oudon vaikea kommunikoida lääkärien kanssa, ikään kuin kokisin tiedot riskeistäni heidän mielestään jollain hyvin perustavalla tavalla väärin.

Olen nyt myös selvästi löytämässä kyvyn jäsentää tilannetta myös "minä vastaan maailma"- tyylisin vastakkainasetteluin. Ilmeisin tällainen jäsennys on minun kehoni vastaan homeet. Olen esimerkiksi hankkiutunut eroon kaikista vaatteista, joita muistan käyttäneeni työskennellessäni siellä hometoksiinipesässä. Niitä oli paljon. En tiedä oliko teko missään mielessä järkevä, tuskinpa, mutta se tuntui hyvältä.

Kun työterveyshuolto tuuppasi minut sylistään kylmään maailmaan, alkoi syntyä myös jäsennys minä vastaan lääkärit. Ensikosketus terveyskeskukseen oli aika karu. Lääkäri käytti arvokasta vastaanottoaikaa siihen että luki ääneen ruudultaan niitä samoja tekstejä, jotka tulevat googlestakin ensimmäisten osumien joukossa. Kommunikaatio ajautui kummille raiteille: lääkäri ei suostunut keskustelemaan muusta kuin minusta yksittäistapauksena ja minun konkreettisista oireistani ja niistäkin vain siltä kannalta miten ne saisi pois, ei siltä kannalta mitä ne kenties kertovat sisälläni käynnissä olevien prosessien luonteesta. Ja eihän minulla tällä hetkellä ylipäätään ole mitään fyysisiä oireita, jotka millään häiritsisivät elämääni.

Lääkärinajat ovat niin lyhyitä, että kun kommunikaatio alkaa mennä perusteellisesti pieleen, ei siinä välttämättä ehdi tehdä tarpeellisia korjauseleitä. Kuten sanoa painokkaasti: ”En ole täällä oireiden vaan löydösten tähden. Kun minulle nyt lätkäistiin tämmöinen diagnoosi, niin haluan tietää mitä se elämäni kannalta milläkin todennäköisyydellä tarkoittaa. Jos et periaatteessa halua vastata kysymyksiini tästä sairaudesta yleisesti, toivon, että kertoisit miksi ne ovat väärin muotoiltuja. Jos taas et vain osaa vastata niihin, toivon että lähetät minut jonkun sellaisen luo, joka osaa. Ja jollei kalliiden erikoislääkärien aikaa ole lupa käyttää pelkkään puhumiseen, niin lähetä minut sitten edes mielenterveyspuolelle saamaan rauhoittavia ja unilääkkeitä, jotta selviän yksin kaiken internetistä löytämäni informaation ja disinformaation kanssa.”

Tämä puheenvuoro jäi kuitenkin pitämättä; vastailin kiltisti sekaviin ja epärelevantteihin kysymyksiin erilaisista fyysisistä tuntemuksistani, kunnes aika loppui ja minut hätistettiin ulos huoneesta.

”Älä sitten googlaa tätä”, sanoi reumatologi silloin lähes kuukausi sitten diagnoosipaperia ojentaessaan. Älytön ohje, etenkin kun sen yhteydessä ei esitelty mitään vaihtoehtoisiakaan tiedonhankintakanavia. Vaikea kuvitella, että kukaan tuon neuvon saanut ikinä noudattaisi sitä. Luultavasti se onkin vain lääkärien epäsuora ja vastuuta pakoileva tapa vihjata, että tilanne ehkä on vakavampi kuin voisi luulla ja että omatoiminen tiedonhankinta voisi olla paikallaan.

Sen, etten ollut terveyskeskuslääkärin vastaanotolla minkään oireiden tähden, olisi luullut ilmenevän etukäteen toimittamistani papereista. Mutta ei siellä oltu kiinnostuneita mistään papereista, ei testitulosnivaskoistakaan. Terveyskeskuslääkäri lähetti minut uudestaan kaikkiin niihin samoihin peruskokeisiin, joissa jo olin ollut ja joiden tuloksissa ei ollut ollut mitään vikaa. Näinkö siellä aina suhtaudutaan sellaisten tutkimusten tuloksiin, jotka on menty tekemään ilman terveyskeskuslääkärin nimenomaista ennakkolupaa? Ei ihme jollei julkisessa terveydenhuollossa ole varaa mihinkään muuhun kuin perustutkimuksiin, jos kerta muualla tutkimuksissa olleille periaatteessa tehdään samat perustutkimukset toiseenkin kertaan. Väärältä taholta saamaani diagnoosiakaan ei kuulemma oikein voi pitää varsinaisena diagnoosina.

Alan aavistella, mitä terveyspalveluiden kahtiajako käytännössä tarkoittaa työterveyden ulkopuolella olevien kannalta. Kun on kyse jostain vähänkin huolestuttavammasta, ihmiset hakeutuvat terveyskeskuslääkäriaikaa odottaessaan omalla rahallaan tutkimuksiin yksityiselle puolelle (ihan vain koska ovat epätietoisuudesta sen verran stressaantuneita, etteivät jaksa sitä tiedon odottelua) ja sitten myöhemmin samat tutkimukset tehdään toistamiseen julkisella puolella, jotta saadaan sellaisia tuloksia, jotka kelpaavat virallisten jatkotoimintapäätösten tekemiseen.

Toivottavasti olen saanut asiasta väärän kuvan.

No, vaikka en olisikaan, tämä on tietysti nykyjärjestelmän ongelmista pienimpiä. Jännä silti löytää yhä uusia syitä, joiden vuoksi väite, että kaikki yksityiset terveyspalvelut vähentävät vastaavasti  julkisen järjestelmän kuormitusta (ja että näin siis kaikki voittavat), on epätosi.

2 kommenttia:

  1. Yllättävää, etteivät testitulokset kelvanneet. Olen kerran nopeuttanut terveyskeskuksen turhauttavan hidasta prosessia maksamalla yksityislääkärille, ja sain kyllä sen käsityksen, että nopeutus toimi: hän totesi, että polvi oli tosiaan rikki, ja kirjoitti minulle lähetteen takaisin julkiselle puolelle yhden odotuskierroksen yli. Ymmärtääkseni terveyskeskuslääkärien on lähinnä tarkoitus jutella mummojen kanssa, kirjoittaa antibioottireseptejä ja sairauslomalappuja ja toimia seulana, jolla erikoislääkärien huomaan pääsevät valikoidaan. Kuulostaa älyttömältä, etteivät kertaalleen tehdyt kokeet riittäneet tähän seulontaan. Sekin kuulostaa vähän omituiselta, ettei työterveyshuolto kirjoittanut sinulle suoraan lähetettä julkisen puolen erikoislääkärille. Toivottavasti terveyskeskuksen loputon odottelu pian hellittää.

    Pelot ovat outoja. Mietin aivan sattumalta juuri eilen sitä, kuinka olen jossain määrin neuroottinen, mutten esimerkiksi juuri lainkaan paranoidi. Pelkään jättäväni lieden päälle, mutten pelkää muiden ihmisten juonia. Uumoilen myös pelkääväni fyysisen toimintakyvyn menettämistä ja voimakkaita kipuja enemmän kuin kuolemaa.

    VastaaPoista
  2. En tiedä mikä siirron organisoinnissa meni vikaan. Työsuhteeni oli jo aivan loppusuoralla, kun löydös tehtiin, eikä silloin edes tullut mieleen, että olisi voinut saada lähetteitä jonnekin muualle. Olin vain tyytyväinen, että lisätutkimuksia alettiin työterveydessä heti tehdä pikavauhtia.

    On tämä kyllä aika huvittavaa ajoittain. Tk-lääkäri esimerkiksi välittää kysymyksiäni kirjallisessa muodossa erikoislääkäreille, mutta karsittuina versioina, joista on poistettu oleellisia täsmennyksiä ja taustatietoja (ja lisätty ”yksi täysin terveenoloinen potilas täällä irrationaalisesti panikoi seuraavanlaisesta asiasta” -tyyppiset johdannot). Erikoislääkärit tietysti vastaavat, että vaikea on sanoa yhtään mitään, kun ei ole näitä-ja-näitä täsmennyksiä ja taustatietoja. Nämä vastaukset terveyskeskuslääkäri sitten isolla vaivalla välittää minulle - sen sijaan että saisin erikoislääkärille esim. viiden minuutin puhelinajan kysyäkseni suoraan.

    Varmaan terveyskeskuksessa pelätään, että jotkut hyvin kalliit prosessit lähtevät automaattisesti vyörymään liikkeelle, jos potilas päästetään suoraan kontaktiin erikoissairaanhoidon kanssa.

    (Itse uskon kyllä ennen pitkää pääseväni, näillä papereilla.)

    En tosiaan osaa hirveästi pelätä pahojakaan liikuntarajoitteita mutta pelkään minäkin sellaista kovaa kipua, joka tuntuu myös levossa. (Ehkä sellaista kipua kaikki pelkäävät, ehkä se juuri on universaaleinta tässä?)

    VastaaPoista