Epäkunnossa

Ihmisestä kai aika paljon kertoo se, millaisia ihmisiä hän eniten kadehtii. Minä kadehdin niitä, jotka näkevät maailman voittopuolisesti koomisessa valossa. En tarkoita ihmisiä, jotka vääntävät alituiseen vitsejä: siinä on kyse ensi sijassa jostain muusta, luultavasti ainakin ylikehittyneestä tarpeesta olla jotenkin pidetty ja hyvää seuraa - mitä todellakaan en kadehdi. Kadehdin niitä sellaisia epäasiallisia hihittelijöitä, jotka nauravat itse eivätkä jää odottelemaan mitään vitsejä. Sellaisia jotka eivät naura toisille positiivisen hyväntahtoisesti (näihin kontaktia etsien) tai ilkeän pahantahtoisesti, vaan enemmänkin vain viattoman autistisesti: koska maailma ihmisineen nyt vain on niin hassu. Siinä sellaisessa olemistavassa on jotain ihastuttavaa, silloinkin kun tyrskintä täysin epäkohteliaasti kohdistuu minuun itseeni. Sillä tavoin maailman näkeviä ihmisiä kohti huomaa hakeutuvansa, sillä parhaimmillaan sellainen maailmasuhde tarttuu.

Kyllähän minä ihan tartunnattakin joskus tunnen toistuvaa tarvetta hihitellä asiattomasti asiallisissa tilanteissa, mutta vain surkean hetkittäisesti, kausittain. Ja alttius sellaiseen tuntuu enemmän hormonaalisesti kuin kognitiivisesti määräytyneeltä tilalta. Noiden tuollaisten kausien ja suhdanteiden armoilla oleminen on jotenkin pelottavaa.

Ilmeisesti ihminen osaa alitajuisesti huolehtia siitä, että nauraa riittämiin. Jos ei maailma näytä riittävän hassulta sellaisenaan, otetaan järeämpiä keinoja käyttöön. On jotenkin säälittävää tarvita tähän virikkeitä, jotka on varta vasten suunniteltu olemaan hauskoja. Monet hauskoiksi suunnitellut virikkeet toimivat kyllä minuunkin, että sikäli lienen ihan normaali. Viime viikkoina huomaan useanakin iltana katselleeni Youtubesta vanhoja Pasiloita. Ne ovat kiistattoman hauskoja toisellakin katsomisella, mutta ihan liian läpinäkyvää on, mitä tämä tarkoittaa: meneillään on kausi, jolloin komiikka-anturini eivät toimi ollenkaan siten kuin niiden soisin toimivan. Tarvitaan siis korvikkeita.

Melodramatiikka-anturit sen sijaan näyttävät kyllä aktivoituneen. Onneksi itkeminen mennee tähän vuodenaikaan kuvitteellisen siitepölyallergian piikkiin, ainakin jos osaa näyttää muuten sopivan välinpitämättömältä oman kyynelehtimisensä suhteen. Toivon osaavani, sillä maailman voittopuolisesti melodramaattisessa valossa näkevät ihmiset ovat kiistatta aika rasittavia. Melodramaattisessa moodissa ollessaan moni vieläpä mieltää itsensä muka jotenkin ”herkäksi”, vaikka täysin ilmeistä on, että juuri silloin ihmiseltä puuttuu kaikki se vastaanottavaisuus ja herkkyys vivahteille, joka epäasiallisille hihittelijöille on ominaista. On siis mennyt jokin aistikanava tukkoon.