Näin tässä finnkinolaisen mainstream-elokuvan nimeltä Katseeseen kätketty (en mitenkään omasta valinnastani, vaan koko lailla vahingossa, sanottakoon puolustuksekseni). Se oli katsomiskokemuksena paitsi lattea myös todella tunkkainen ja sinänsä vieläpä ihan tavanomaisella tavalla. Siinä oli jotenkin alleviivatusti koottu yhteen kaikki tunkkaisen mielen lempiteemat: yritettiin sekä lietsoa esiin tunneperäistä innostusta teemoihin ”kosto” ja ”oikeus” että usuttaa ajattelemaan ihmisen elämää sarjana henkilökohtaisia peruuttamattomia ”valintoja”.
Jäin miettimään sitä tosiseikkaa, että minulle sangen usein tulee nimenomaan tunkkainen olo elokuvista, joissa on jännitys- tai dekkarielementtejä; ne jotenkin puhuttelevat ihmisessä juuri sitä osaa, jonka olemassaolosta minä kaikkein vähiten soisin itseäni muistutettavan. Siis juurikin tuota ihmeellistä ”valitsevaa” ja kostonhimoista olentoa.
Käsittämättömintä on, että nuo tuommoiset niin usein mielletään jonkinlaiseksi viihteeksi. Ei istu minun viihdekäsitykseeni. Hyvässä viihde-elokuvassa tulee mielestäni ehdottomasti olla henkilöitä, jotka ovat epärealistisella tavalla vapaita sellaisesta tympeästä pakkoneuroottisesta kuonasta, joka tosimaailman ihmisille on ominaista. (Siis siitä, joka saa heidät esimerkiksi uskomaan, että kosto saattaisi puhdistaa ilmaa tai että rakkaus on puolittaista, jollei se pääse jollain yltiöbanaalilla tavalla ”toteutumaan” - vrt. mt.). Näihin psykologisesti täysin epärealistisiin henkilöihin samastuminen tuottaa sitten katsojalle välitöntä nautintoa. Hyvän taide-elokuvan henkilöt puolestaan ovat psykologisilta rakenteiltaan lattean realistisia, mutta heihin pidetään pontevan brechtiläisesti etäisyyttä tavalla, joka estää kaiken (tunkkaisuudentunnetta tuottavan) samastumisen.
Hyvät viihde-elokuvat ovat harvinaisempia kuin hyvät taide-elokuvat, mikä on sääli. Pitkä aika on siitä, kun viimeksi semmoisen näin. (Sen sijaan tälläkin hetkellä teattereissa menee ainakin yksi hyvä taide-elokuva: Michael Haneken Valkoinen nauha. Tai meni Engelissä ainakin vielä vähän aikaa sitten.)
Olen alustavasti tyytyväinen taide- ja viihde-elokuvan määritelmiini, vaikken totta puhuen tiedä, onko niille oikeasti mitään analyyttista käyttöä. Viimeksi näkemäni hyvä elokuva oli Dardenne-veljesten Lupaus, eikä se ainakaan mahdu kumpaankaan malliin. Ehkä se oli hyvä... valistuselokuva? Dardennemaisesti se kuvasi syrjäytyneitä, mutta täysin epädardennemaisesti siinä oli lähes sympaattinen päähenkilö ja optimistinen perustunnelma. Jopa vähän sokerinen - mutta toisaalta toivo asetettiin juuri sinne minne se on syytäkin asettaa: yksilön kykyyn kokea antamansa lupaukset sitoviksi (vaikkei hän olisikaan minkään orjamoraalinen kunnon kansalainen) ja poikien kyvyssä irtautua isistään (vaikkeivat nämä olisikaan täysin yksioikoisesti hirviöitä). Että sinänsä ihan suloinen asetelma, sanoisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti