Lusikka tähänkin soppaan

Seuraa saarna. Myönnän heti, etten ole jaksanut varsinaisesti seurata maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskusteluita, joten väitteeni niissä sovellettujen diskurssien laadusta perustuvat ainoastaan siihen osaan maahanmuuttopuhetta, johon törmäämistä en ole mitenkään kyennyt välttämään. Saa oikaista, jos otokseni näyttää vääristyneeltä.

Joka tapauksessa olen vähän tuohtunut maahanmuuttomyönteisen puolen käyttämien argumenttien surkeasta osumatarkkuudesta. Ensinnäkin käsitteet: on aika helppo ymmärtää, että maahanmuuttokritiikki on eri asia kuin monikulttuurisuuskriiikki ja ettei kummallakaan välttämättä käsitteellisesti ole mitään tekemistä rasismin kanssa. Suosittu strategia tuntuu kuitenkin olevan se, että tietoisesti kieltäydytään näitä käsite-erotteluja ymmärtämästä ja suunnataan kaikki panokset vastapuolen oletettuun rasismiin, ikään kuin juuri se olisi ainoa legitiimi peruste kritisoida maahanmuutto-ja monikulttuurisuuskritiikkiä. Empiirinen tosiasia toki onkin, että suuri(-n?) osa maahanmuuttokriitikoista on myös rasisteja, mutta tämän tosiseikan esiin nostaminen ei tunnu taktisesti järin viisaalta tilanteessa, jossa suurimpien maahanmuuttokriittisten mielipidejohtajien virallinen argumentaatio on rasistisista oletuksista riippumatonta. Tyypillisestihän maahanmuuttoa vastustetaan vetoamalla ”kulttuurien” yhteentörmäyksistä väistämättä aiheutuviin konflikteihin.Väitteen taustalla olevien kulttuuriessentialististen tosiasiaoletusten kritisoinnin ei luulisi olevan maahanmuuttomyönteiselle humanistille tai yhteiskuntatieteilijälle järin vaikea tehtävä. Mitä nyt sitten menetettäisiin tunnustamalla, ettei maahanmuuttokritiikissä välttämättä ole kyse rasismista?

Toisekseen rasismia etsitään jotenkin ällistyttävän kaavamaisesti vääristä suunnista. Oletetaan esimerkiksi, että tyypillinen rasisti muka tahtoo esittää väitteitä vieraista roduista synnynnäisine ominaispiirteineen. Eiväthän ne niin tee, siihen sortuvat nykyään vain vulgaareimmat ja/tai provokaatiosuuntautuneimmat tapaukset. Useimmat esittävät väitteitä vain omasta rodustaan. Tällöinkään ”suomalaisille” (tms.) ei tyypillisesti attribuoida mitään positiivisia ominaisuuksia, ainoastaan jokin sellainen geneettis-mytologinen keskinäisside, jonka perusteella on moraalisesti aivan oikein, että aiempien suomalaissukupolvien työn hedelmistä pääsevät nauttimaan vain toiset, näiden kanssa jotenkin verimetafyysiseti yhteen linkittyvät suomalaiset. Ei salonkikelpoinen rasismi sorru spekuloimaan sillä, millaisia ”me suomalaiset” olemme johonkin toiseen rotuun verrattuna – maahanmuuttokriittisiin poliittisiin tarkoituksiin riittää mainiosti geneettisten ”suomalaisten” olemassaolo sinänsä.

Mikäpä olisi yksiselitteisimmin rasistista puhetta kuin sellainen, joka eksplisiittisesti preferoi kantaväestön harjoittamaa synnyttämistoimintaa suhteessa maahanmuuttoon silloin, kun etsitään keinoja säilyttää tietyllä alueella ”terve” väestöpohja ja ikäjakauma? Mutta aina kun joku vakavastiotettava vaikuttaja lausahtaa, että suomalaisten pitäisi lisääntyä enemmän tai että onpa hienoa kun suomalaisvauvoja nyt syntyy niin paljon, häntä kuunnellaan lammasmaisesti nyökytellen ihan kuin olisi kyse poliittisesti täysin korrektista puheesta. Kukaan ei vahingossakaan sano r-sanaa. Mistä ihmeestä tämä tällainen kaksoismoralismi tulee?

Sitten maahanmuuttokritiikin ja monikulttuurisuusideologiakritiikin suhde. Olen ihan viime hetkiin saakka luullut, että kiistojen ytimessä on kysymys humanitaarisperustaisen maahanmuuton suotavasta määrästä eikä niinkään siitä, pitäisikö maahanmuuttajien suhteen noin yleisesti ottaen harjoittaa ranskalais- vai brittiläistyyppistä politiikkaa. Siksi olin aidosti yllättynyt kohusta, joka nousi Jutta Urpilaisen ”maassa maan tavalla” -lausunnosta; enhän itse kyennyt näkemään siinä implisiittistäkään maahanmuuton toivottavaa määrää koskevaa kannanottoa. Siinä missä maahanmuuton määrän suhteen on helppo sijoittautua maahanmuuttomyönteiselle äärilaidalle, integrointi vs. monikulttuurisuus -akselilla on minusta monia aidosti hankalia kysymyksiä. Mutta enää en oikein tiedä, puhutaanko niistä kysymyksistä oikeasti edes silloin kun ulospäin siltä näyttää. Ehkä se on jotain maahanmuuttoväittelyihin vihkiytyneille avautuvaa koodikieltä.

Tekopyhiä ainakin ollaan molemmilla puolilla. Monikulttuurisuuskriitikot väittävät puolustavansa liberaalia länsimaista oikeusvaltiota ja vaativat, että islamin vapaaseen harjoittamiseen tulisi puuttua, jos se rikkoo yksilöiden ihmisoikeuksia, ja ettei millekään ryhmälle saisi antaa juridisia erityisoikeuksia ja -vapauksia uskonnon tähden. Kuulostaa erittäin kannatettavalta – mutta millaisiin ilmiöihin nämä islamin varjopuolista huolestuneet sitten käytännössä tahtovat puuttua? No, hehän ovat ensimmäisenä vaatimassa kieltoja huiveille ja minareeteille, siis puuttumassa ihmisoikeusnäkökulmasta juuri kaikkein yksiselitteisimmin harmittomiin islamin ilmenemismuotoihin. Tämä tietysti osoittaa, etteivät islam-vastaiset monikulttuurisuuskriitikot oikeasti ole liberaalin länsimaisen oikeusvaltion asialla – heitä ahdistaa ainoastaan symbolinen muistutus islamin olemassaolosta, sen näkyvyys. Vaikea on välttää vaikutelmaa, että vähiten islaminuskoiset maahanmuuttajat häiritsisivät näitä monikulttuurisuuskriitikoita, jos gettoutuisivat kunnolla johonkin lähiöön pois kantaväestön silmistä ja silpoisivat siellä toisiaan sharian hengessä.

Aktiiviset monikulttuurisuusintoilijat eivät ole yhtään älyllisesti rehellisempiä. Monikulttuurinen yhteiskunta kuulostaa kyllä periaatteessa hyvältä: eikös se tarkoita, että yhteiskuntaan mahtuu vaikkapa paikkoja joissa puhutaan suomea, paikkoja joissa puhutaan arabiaa ja yhä enemmän ihmisiä, jotka sujuvasti liikkuvat näiden paikkojen välillä? Mutta tällaiselleko monikultturisuusihmiset sitten käytännössä rakentavat puitteita? Ehei, he ovat tyypillisesti etunenässä sijoittamassa ”kulttuuria” paikkojen sijasta jonnekin yksilön uumeniin, jolloin monikulttuurisuus on sitä, että identiteetiltään monikulttuurinen ihminen saa olla vapaasti oma monikulttuurinen itsensä kaikissa paikoissa. Kun kaikkialla on tällä tavalla ”monikulttuurista” (eli ihmiset esimerkiksi puhuvat yhä useammassa paikassa suomen ja arabian sijaan takeltelevaa englantia, jotta ei vain kukaan missään kokisi tulevansa ulossuljetuksi), häviävät kyllä myös kulttuurit. En väitä, että se on välttämättä huono asia - mutta on aika ironista edistää tätä kaikkien kulttuurien yhtäläistä hävittämistä vetoamalla nimenomaan monikulttuurisuusretoriikkaan.