Boole-ikävää ja muita tunnekuohuja

Onkohan missään koskaan tehty tutkimusta googlesta normalisoivana subjektituotantotekniikkana? Ainakin ehdottomasti pitäisi! Kun ihminen kommunikoi paljon googlen kanssa, hän luultavasti alkaa ajatella kuten google selvästikin olettaa hänen ajattelevan, toisin sanoen täysin sekavasti ja huolimattomasti. Tullakseen ymmärretyksi ihmisen tulisi välttää tekemästä hakuihinsa korjausliikkeitä, jotka menevät päällekkäin hakukoneeseen sisäänrakennettujen korjausliikkeiden kanssa. Kyse ei ole vain siitä, ettei ihmisen ”tarvitse” lainkaan ajatella kielen ja käsitteiden/maailman välistä suhdetta hakuja tehdessään - sitä ei missään nimessä saa pysähtyä ajattelemaan mikäli haluaa kommunikoida onnistuneesti googlen kanssa. Tämä taas vaatii harjaantumista. Koska peruskäyttäjä, joka ei tunne googlen algoritmeja, ei voi ikinä varmuudella tietää, mitä kaikkea google tarkkaan ottaen olettaa hänen jättävän ajattelematta, hänen kannattaa varmuuden vuoksi pyrkiä olemaan kaikin puolin niin tyhmä ja sekava kuin mahdollista. Ja kun siihen kerran harjaantuu, niin totta kai se jää tavaksi. Ajan hengen ilmentymänä google on vähän kuin kielenhuolto: arkista mikrotason taistelua sujuvuuden puolesta ja ajattelua vastaan.

Googlelta ei voi kysyä puhtaasti kieltä koskevia kysymyksiä, sillä se alkaa heti yli-innokkaasti arvailla, mikä on se kielen takaista maailmaa koskeva käytännöllinen kysymys, jota kyselijä epäonnistuneesti yrittää muotoilla. Näin toki moni elävä ihminenkin toimii, mutta siinä missä toisen ihmisen taipumus rauhallisen ja tarkan kuuntelemisen sijasta tarjota tunkeilevasti ratkaisuja vastapuolen "ongelmiin" saattaa tuntua sympaattisen inhimilliseltä (ja sisältää monia kommunikatiivisesti hedelmällisiä ulottuvuuksia), koneen taholta vastaavanlainen käytös vain ärsyttää.

Asiasta täysin toiseen: olen pannut merkille, että Hesarin Anu Silfverberg sanallistaa usein juuri niitä primitiivisiä tunnereaktioita, joiden valtaan joudun jokapäiväisten ilmiöiden äärellä ja jotka järkevästi ajatellen tuntuvat aiheuttajaansa nähden suhteettoman suurilta. Viimeviikkoisen Nyt-liitteen kolumni (jonka luin vasta tänään, sillä minusta lehtien lukeminen on se arkielämän aktiviteeteista, jota kannattaa aina lykätä siksi kunnes on oikeasti ylimääräistä aikaa), onnistui siinä taas. Tämä kasvisruokakeskustelu sai Silfverbergin ahdistuneeksi. Sähköpostina levinnyt ja jopa minutkin tavoittanut valtuustokeskustelukooste ei tosiaankaan ollut hauska, kauhusta kankeana muistan sitä tuijottaneeni. En aio lakata äänestämästä, mutta myönnettävästi virityin muutamaksi minuutiksi huomattavan lähelle sitäkin ajatusta. En tosin voi väittää olleeni alun perinkään niin viaton, ettenkö periaatteessa kykenisi kuvittelemaan valtuustoon ihan niin tasottomia ja järjettömiä keskusteluja kuin mitä nyt ylipäätään kykenen mihinkään kontekstiin kuvittelemaan. Tähän saattaa olla osansa sillä, että olen mm. nähnyt aikoinaan pari Ylioppilasteatterin kerrassaan mainioon Valtuusto-sarjaan kuuluvia näytelmää, jotka hyvinkin pitkälle perustuivat aitoon pöytäkirjamateriaaliin… Mutta siinä missä taannoista teatterikokemusta pehmensi tietoisuus tekijöiden ottamista taiteellisista vapauksista (ja samanmielisen kanssakatsojaimiston välittömästä läsnäolosta), tämä puhtaasti dokumentaarinen Youtube-pätkä oli paljon rankempi kokemus.

Teatterista puheenollen (oi aasinsiltojani): tällä viikolla näin Teatteri Jurkan Piiat. Ihan en ymmärrä tarvitseeko niin pienessä tilassa tosiaan näytellä niin suurieleisesti, mutta kaikesta päätellen Genet’n näytelmä on itsessään erinomainen. Että ei mitenkään hassumpi lopputulos.