Jostain syystä minua aina raivostuttaa, kun ihmiset rehvastelevat sillä, miten kypsästi ja tasapainoisesti he suhtautuvat ajatukseen omasta kuolevaisuudestaan. Kuoleminen on kuulemma luonnollista, ”ja eihän kai kukaan oikeasti haluaisikaan täällä ikuisesti elää”. Ai ei vai? Kyllä minä ainakin haluaisin! Ikuisuus on toki vähän vaikea hahmottaa, mutta esimerkiksi muutama vuosisata tai -tuhat lisäelinaikaa olisi oikein tervetullut parannus. Ehtisi kokella kaikenlaista.
Olen ihan viihtynyt täällä, nimittäin.
Tokihan se niinsanottu elämänlaatu saattaisi olla vähän heikko mikäli joutuisi elämään esimerkiksi biologisesti 95-vuotiasta vastaavassa raihnaisessa kehossa, kuten kuolemaan kypsästi ja tasapainoisesti suhtautuvat ihmiset aina tämän puheenaiheen kohdalla muistavat muistuttaa. Samaan hengenvetoon he kuitenkin myös kiirehtivät yhdistämään henkilökohtaisesta maallisesta kuolemattomuudesta haaveilemisen ”nuoruuden ihannointiin”. No jaa. Nuoruus on ihmiselämässä sangen ikävää aikaa, ja esimerkiksi jokin sellainen suorituskyvyltään viisikymppisen tasolle jämähtänyt keho kelpaisi minulle niiden lisävuosisatojen elämiseen vallan mainiosti.
Ja ilman muuta hauskinta olisi elää nyt vain eteenpäin, kun on kerta päässyt vauhtiin. Sääli olisi esimerkiksi sielunvaellustyyppisesti joutua vähän väliä aloittamaan alusta (vaikka toki sekin on houkuttelevampi tarjous kuin pelkkä ei-mitään tai jokin täysin transsendentti paikka jatkoille… pitäisi vain muistaa vältellä moksaa).
Olen usein miettinyt samaa. Kyllä minä ottaisin ainakin option muutamaan sataan tai tuhanteen vuoteen, ihan jo uteliaisuudesta ihmiskunnan tulevaisuutta kohtaan. Jos elämä ei jossain vaiheessa enää maittaisikaan, niin konstikos olisi siinä vaiheessa astua "pitkän pilven alle etsimään mätäseväitä", kuten Viita asian ilmaisi. (En ole koskaan oikein kyllä ymmärtänyt, mitä ne mätäseväät ovat.)
VastaaPoistaEn muista, mitä kautta päädyin blogiasi lukemaan. Tykkään!
Mutta miettikäähän nyt vähän noita sukupolvien välisiä kuiluja. Toinen on esimerkiksi 1587-vuotias ja toinen täyttänyt juuri 4 tai 36 vuotta. Siinähän sitten keskustelevat esimerkiksi lukemistaan kirjoista.
VastaaPoistaJa entäs perimisasiat? Mikä kauhea pettymys monelle olisikaan, kun isä ja äiti eivät kuolekaan siinä yhdeksänkymmenen vuoden hujakoilla vaan elää posottavat vielä pari vuosituhatta, vaikka olisi ollut niin kiva saada heiltä vähän perintörahaa, kun on asuntolainaa ja kaikkea.
Heipä hei, Paula,
VastaaPoistaminua taas on suuresti hämmästyttänyt se, etteivät kypsät ja tasapainoiset tyypillisesti ole itsemurhan ajatuksesta yhtään sen innostuneempia kuin lisäelinajastakaan. Sitä näin äkkiseltään ulkopuolinen kuvittelisi, että jos kerta jonkun ihmisen halu olla elossa on jo valmiiksi niin vaisu ja haalea, ettei edes lisäelinaika ajatuksena yhtään houkuta, niin eikö hänen kannaltaan olisi sitten ihan järkevääkin jättää koko touhu heti kun tulee pari vähän huonompaa päivää peräkkäin. Muttei se ilmeisesti mene niinkään...
Mummo,
Nämä perimiskysymykset eivät olleet tulleet mieleeni. Mutta nyt kun asiaa ajattelen, niin tämähän vain lisää suurten yksilökohtaisten elinaikavaihteluvälien houkuttavuutta. Kannatan periaatteessa lämpimästi kaikkia ratkaisuja, jotka murentavat omaisuuksien perimiseen perustuvaa yhteiskuntajärjestystä tekemällä perintöodotusperustaisesta henkilökohtaisesta taloussuunnittelusta mahdollisimman hankalaa ja epävarmaa.
"Sitä näin äkkiseltään ulkopuolinen kuvittelisi, että jos kerta jonkun ihmisen halu olla elossa on jo valmiiksi niin vaisu ja haalea, ettei edes lisäelinaika ajatuksena yhtään houkuta..."
VastaaPoistaNo kun kypsän suhtautumisen ytimessä on nimenomaan vastakkainasettelu kuolevaisuus vs. totaalikuolemattomuus. Olen lukenut tästä aiheesta aika korneja lastenkirjoja, joissa kuoleman tarpeellisuutta perustellaan sillä, että olisihan se paha juttu jos ei kukaan IKINÄ kuolisi. Tila loppuisi ja silleen. Ja onhan se totta, ettei kuolevaisuuttaan ihan helpolla kuolemattomuuteen vaihtaisi. Se se vasta pelottava ajatus olisi. Mutta tämä osoittaa vain, ettei ihmisillä ole hiukkaakaan mielikuvitusta: voihan sitä tosiaan haikailla sellaisten skenaarioiden perään, jossa elinaikaa saisi sopivasti lisää.
Puhuin juuri puhelimessa isoäitini kanssa, joka täyttää piakkoin 89. Hän totesi olevansa jo vanha. Myönsin asiaintilan. Sitten isoäiti mietti hetken ja sanoi, että kyllä hän silti vielä eläisi mielellään niin kauan kuin suinkin. "Olisihan se hauskaa nähdä, kuinka teille kaikille käy." Hyvä asenne minusta.
Ahaa, lapsilta siis jo varhain kitketään tällaiset lapselliset haaveet opettavaisin tarinoin. Sehän tietysti selittää tilannetta. (Tosin varmaan vähänkin fiksumpi elämänhaluinen lapsi tämän tila-argumentin kohdalla helposti ehdottaa hypoteettisen skenaarion rukkaamista siihen suuntaan, että kuolemattomuuden saavuttamisen myötä ihmislajilta häviäisi lisääntymiskyky.)
VastaaPoistaKunnioitan tietyllä syvyydellä, että osoittaudutte "angsten" kannattajaksi. Mutta silti olen yleisistä syistä ja laajoja kansalaispiirejä piinanneista väärinhahmotuksista johtuen jotenkin velvollinen täsmentämään ne kaksi asiaa, että, nimittäin. Käytännössä kannatan huoltovarmuutta. Koski se sitten järjestystä, yhteiskuntaa tai yksilön nielemisen, hiilihydraatin ja muun informaation suunnittelua. Siksi on hyvä periä. Kaikkien olisi hyvä periä. Jättimäisiä omaisuuksia. Meitä on askarruttanut hirmuisesti, mikä on niin voinut mennä pieleen, etteivät jokainen jo peri valtavaa kiintovarallisuutta kaikkien edellisten ja ahkerien sukupolvien hedelmänä. Tekivätkö he kaikki, ihmiskunta tähän asti, jotain väärin? Hirveä ajatus, jossakin on jokin vika, eikä se saa olla niin. Siis, olivat periaatteet mitkä vain, käytännössä kannattaa kannattaa ei murenemista vaan helppoutta, varmuutta, ja siksi toisekseen
VastaaPoista...olette armon Kaskaste flirttailemassa vaarallisen ääriaineksen ja reunamielteen (riennettävä huomaamaan, että kaikki tässä sanoama on kommentti yksin viimeiseen seitsemään riviin repliikkiäsi 6.3. 00heure01) kanssa. Kuten mummonkin usein siteeraama varakas vainaja ja koristeellinen joruniekka jo eläessään puhui, "elämän ja kuoleman kysymyksissä melkein kaikki on erehdystä".
Vain se on varmaa, että jokainen tunnettu 200 vuotias täyttää ne kaksi ehtoa, että he eivät syö eivätkä nuku. Unettomuus ja ruokahaluttomuus eivät ole se mukava paikka missä me tahdon viettää ikuisuuteni. En contraire: ihana oisi kuolemattomain nukkua ruoka suussa.
Tämä perimismyönteinen aatteellinen julistushan on vallan vetoava. Tarkennettakoon, että toki soisin talouselämän perustan siirtyvän työstä ja tuotannosta reippaasti perimisen suuntaan. Talouden kantavana voimana tulisi nimenomaan olla menneiden sukupolvien saavutukset (yhdessä luonnon ihmiselle lähes valmiina nautittavaksi tarjoilemien antimien kanssa). Suorastaan yllättävää on, että työtä ja tuotantoa yhä niin laajamittaisesti harjoitetaan ja väärältä tuntuu, että sitä yhä joudutaan harjoittamaan. Jokin tässä on ilmeisesti tosiaan on mennyt vikaan.
VastaaPoistaSe mitä ääriaineksen kiihkolla vastustan, on vain se käytännön detalji, että omaisuuksien siirto sukupolvelta toiselle on järjestetty nimenomaan sukulaissuhdejärjestelmän kautta, jolloin eräät perivät paljon ja toiset eivät. (Vieläpä yleensä siten, että ne jotka eivät peri rahanansaintavalmiuksia eivät peri rahaakaan.) Tämä käytäntö ei ainoastaan kärjistä sosiaalista epätasa-arvoa vaan kuormittaa entisestään juuri sellaisia ihmisten välisiä henkilökohtaisia suhteita, jotka jo muutenkin usein ovat hankalilla tunne- ja valtasuhteilla kyllästetyt. Perintöjä kanavoivana instituutiona suku voidaan kuitenkin helposti korvata jollain muulla. Henkilökohtainen suosikkini tehtävään olisi toistaiseksi ja paremman puutteessa valtio. Hyvä olisi siksi saada sadan prosentin perintövero, jolla rahoitettaisiin universaali perustulo. Se, että perustulo käsitteellistettäisiin nimenomaan perinnöksi, saattaisi kyllä sinänsä virkistää ja tervehdyttää perustulokeskustelua kummasti.