Tässä jotakuinkin viikon ajan jouduin matkallani metrolle katselemaan mainoskylttiä: “Nämä raput meille puhdistaa vapaaehtoinen - Savi-Pekka”. Kyseinen liikkeenharjoittaja oli valinnut aika tehokkaan mainostuskeinon, sillä kyseisten portaiden jääminen talvikunnossapidon ulkopuolelle on kieltämättä ollut kiusallista ja omiaan aiheuttamaan vaaratilanteita. Voin hyvin kuvitella ison joukon kiitollisia mummoja, jotka jonottivat tästä hyvästä Savi-Pekan savikulhoja (tai mitä ikinä se sitten tekeekään).
Silti tunsin lähinnä helpotusta kun mainos tänään oli kadonnut ja erinomaisen huolellisesti talvikunnossapidettyihin portaisiin oli lätkäisty entistä näyttävämpi virallinen ”Ei talvikunnossaopitoa” -kyltti.
En ole ollenkaan varma, olisiko julkisten varojen suuntaaminen yhtään nykyistä enemmän juuri liikenneväylien talvikunnossapitoon aiheellista. Ihan henkilökohtaisista mukavuussyistä soisin silti näiden innovatiivisten vaihtoehtoratkaisujen etsimisen painottuvan jonnekin muualle kuin omille kulkureiteilleni, sillä jotenkin tuollaiseen symboliseen terroriin on vaikea tottua. Aavemainen tuntu, ihan kuin eläisi jossain anarkokapitalistien fantasiassa. (Joo, joo tiedän kyllä että kyseessä oli sympaattinen käsityöalan pienyrittäjä eikä mikään Unilever tai General Electric, mutta omissa painajaisissani esimoderni kyläyhteisöllisyys ja villi anarkokapitalismi kietoutuvat mitä ongelmattomimmin yhteen; viimeksi mainittu kun tekee yksittäisistä ihmisistä niin haavoittuvaisia, ettei näille jää muuta vaihtoehtoa kuin turvautua edelliseen).
Niin että mieluummin sitten kallo halki jäisissä portaissa kuin ajautuminen ikuiseen kiitollisuudenvelkaan Savi-Pekkaa kohtaan. Vinha perä on siinä, että jatkuva näennäinen ilmaiseksi antaminen on nykykapitalismin legitimiteetin ytimessä ja siksi yksityisen anteliaisuuden kohteeksi vastoin tahtoaan joutuminen aina jotenkin ahdistaa. Zizek ja Baudrillard ovat sikäli oikeilla jäljillä kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti