torstai 11. helmikuuta 2010

Kiinnostavaa matkaa ja rentouttavaa illanjatkoa

Minulla on omituisia ongelmia joidenkin täysin tavanomaisten sosiaalisten käytäntöjen kanssa. Yksi tällainen ovat toivotukset, siis se että ihmiset toivottelevat toisilleen hauskaa viikonloppua ja päivänjatkoa, elämyksellistä matkaa ja onnistuneita bileitä. Ja hyvää pääsiäistä. Enkä nyt puhu sellaisista tilanteista, joissa kaikille osapuolille on jo lähtökohtaisesti selvää, että kyseisillä fraaseilla tahdotaan ilmaista vain jonkinlaista ystävällismielistä perusasennetta (”Toivon, että tämä olosuhteiden pakosta välttämätön keskinäinen asiointimme sujuu sujuvasti”). Suurin hämmennys iskee silloin, kun toivottajana on ystävä, rakastettu tai muu sellainen läheinen ihminen, jonka pääsääntöisesti oletan kirjaimellisesti tarkoittavan kaikkea sanomaansa. Silloin ei toivotustakaan voi noin vain sivuuttaa merkityksettömänä fraasinvaihtona vaan se on otettava ihan vakavissaan vastaan.

Myönnettävä on, että minua hyväätarkoittavatkin toivotukset useimmiten jollain tasolla ahdistavat. Ennen kaikkea toivotus tuntuu tuputtavan vastaanottajalleen elämänasennetta, joka lataa tulevaisuuden täyteen monenmoisia verbalisoitavissa olevia odotuksia. Kun siis kerta jopa tuo toinen ihminen vaikuttaa pohtivan kysymystä, tuleeko illastani hauska, niin...hetkinen, apua, pitäisikö minunkin? Mikä on varmempi tapa pilata kehkeytymäisillään oleva hauska ja rentouttava ilta kuin alkaa jo etukäteen pohtia, miten hauska ja rentouttava siitä olisi tavoitteena saada? Ja eikö toivotus juurikin usuta tällaiseen pohdintaan?

Itse en osaa kenellekään mitään toivottaa. En vain koe, että tietoni ja ymmärrykseni juuri koskaan riittäisi siihen. Eikö vilpitön toivottamisakti onnistuakseen edellyttäisi, että tiedän vähintäänkin mitä toinen tietoisesti toivoo lähitulevaisuudessaan tapahtuvaksi, mielellään myös millaiset tapahtumat tyydyttäisivät hänen alitajuisia tarpeitaan ja halujaan tai olisivat hänelle objektiivisesti tarkastellen hyväksi. Voi toki parin sekunnin ajan tuntua hyvältäkin idealta toivottaa jollekulle vaikkapa ”menestystä työhaastatteluun” - mutta sellaisen jälkeen iskee helposti jälkikäteen hirveä katumus: välittyikö toivotuksestani nyt sellainen viesti, että minustakin kyseisen henkilön kannattaa haluta juuri sitä työtä? Olenko minä nyt sitten muka oikeasti sitä mieltä ja mitä kaikkea minun olisikaan tiedettävä voidakseni olla tuollaisessa asiassa yhtään mitään mieltä…

Onhan tietenkin asioita, joita on helppo toiselle vilpittömästi toivoa ja joiden ei tarvitse epäillä olevan ristiriidassa henkilön omien halujen kanssa: turvallista matkaa, pikaista paranemista… Mutta entäpä jos matkaan lähtijä ei ole mieltänyt matkaansa potentiaalisesti vaaralliseksi lainkaan; eikö turvallisen matkan toivotus tällöin käänny helposti varoitukseksi, joka vihjaa että matkaan lähtijän tulisi itse pitää huolta turvallisuudestaan? Voin tietysti haluta varoittaa, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa, mutta eikö silloin ole rehellisempää käyttää toivotukseksi naamioidun varoituksen sijaan ihan suoria imperatiiveja?

Tässä toivotusasiassa olisi jotenkin miellyttävää, jos kaikki päättäisivät siirtyä viisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin; silloinhan ihmiset toivottivat toisilleen vain ”kaikkea hyvää” ja ”Jumalan siunausta”. (Tai niin minä jostain syystä kuvittelen heidän tehneen.) Jopa näin ateistinäkökulmasta tarkasteltuna tuntuisi jotenkin mukavalta, jos kaikkitietävyys olisi ulkoistettu toivottajilta Jumalalle. Jumalan siunausta toivottamalla voisi ilmaista toiselle yleistä myötämielisyyttä ja välittämistä ilman tätä kaikkea epäilyttävää oheissälää. Toivottaja esittäisi toiveen, että toivotuksen vastaanottajan elämänkulku olisi kosmisesta näkökulmasta hyvä ja oikea - mutta Jumalan asiaksi jäisi sitten päättää, tarvitseeko asianosainen ensisijassa ”hauskaa iltaa”, ”terveenä pysymistä” vai ”menestystä siihen torstain tapaamiseen”.

5 kommenttia:

  1. Tämän toivottamisasia on minullekin vaikea. Joulupaketteihinkin kirjoitan nykyään karusti vain nimet. "Älä kuole", sanoin kerran yhdelle oppilaalleni, joka lähti matkalle Egyptiin. Se oli minulta vilpittömämpi toivotus kuin moni muu olisi ollut.

    Tyttäreni oli pienenä pakkomielteinen hyvänyöntoivotuksen suhteen. Jos sanoi hyvää yötä, sen jälkeen ei saanut sanoa enää mitään, tai hyvä yö piti toivottaa uudestaan. Joskus meni puolikin tuntia, kun yötoivotusta uusittiin ja uusittiin.

    VastaaPoista
  2. Hauska lyöntivirhe minulla tuolla. En tarkoittanut "tämän" toivottamisasiaa vaan ihan vain tätä, toivottamisasiaa.

    VastaaPoista
  3. Mummo, minulle myös lahjojen antaminen ja saaminen on aika kiusallista. Jotenkin luulen, että siinä saattaa olla kyse samasta ongelmasta kuin näissä toivotuksissa.

    Muistelisin lukeneeni, ettet ole oikein lahjaihmisiä sinäkään?

    VastaaPoista
  4. Lahjat ovat oikeastaan kiusallisempia kuin toivotukset, koska ne edellyttävät vielä vahvemmin tietynlaista reaktiota: kiitä, kapsahda kaulaan, sano, että juuri tuollaista olen aina kaivannut, voi kiitos. Sellaisessa olen huono.

    Ystävänpäivä koulussa oli painajaismainen. Oppilaat saivat antaa toisilleen kortteja ja lahjoja. Luokan suosituin tyttö sai pinon kortteja ja suklaalevyn yhdeltä ihailijaltaan. "Voi ei sun olis tarvinnu", kommentoi tyttö ja hymyili suloisesti ihailijalleen. Jäin miettimään sitä, että "ei olisi tarvinnut" - jotain piilosanomaa siihen tuntui sisältyvän. Ei sinun olisi tarvinnut ostaa suklaata, vaikka saatkin pitää minua ihanana? Ei sinun olisi tarvinnut ostaa näin kallista suklaa, halvempikin olisi riittänyt?

    VastaaPoista
  5. Enpä edes tiedä, mikä tuollaisessa tapauksessa olisi ollut se suorin ja vähiten piiloinen sanoma. Mukavinta olisi ajatella, että tyttö tarkoitti vain ”Ei olisi tarvinnut noin suurieleisesti kertoa, että pidät minua ihanana; olen huomannut sen jo muutenkin”. Mutta siinä tapauksessa sävyn olisi pitänyt olla ilahtuneen sijasta vähän närkästynyt. (Etkö huomaa että huomaan? Pidätkö minua ihmisenä, jolle täytyy kaikki tämmöinen rautalangasta vääntää?)

    VastaaPoista