Sattuivatpa tässä kaukoliikenteen bussissa taakseni työtoverukset työasioita puhumaan. Olivat sosiaalialalla, ilmeisesti jonkinlaisessa erityisnuorisotyössä tjsp. Keskustelivat asiakkaasta, jolla oli ns. puutteellinen elämänhallinta ja - mikä ehdottomasti kaikkein raskauttavinta - epärealistisen myönteiset käsitykset omista kyvyistään, osaamisestaan ja mahdollisuuksistaan. Toinen puhujista, nuorehko nainen, oli tapauksen tähden aivan suunniltaan ja syvän närkästyksen vallassa. ”Ei se ole mikään normaali tyttö, ei todellakaan ole mikään normaali tyttö”, toisteli hän välimerkinomaisesti aina tarkempien tilannekuvausten lomassa. Selväksi tuli, että normaali olisi hyvä olla. Puhekumppani laimeasti myötäili.
Joku ehkä paheksuisi luottamuksellisten asioiden kailottamista bussissa tuohon tapaan, vaikka nimet ja sosiaaliturvatunnukset jäivätkin tällä kertaa mainitsematta. Mutta semmoista nyt epähuomiossa sattuu, ymmärrän. Silti jokin tapauksessa sai minut vaipumaan loppupäiväksi epämääräiseen toivottomuuteen koko maailman tilan ja tulevaisuuden suhteen. Kai se oli vain se aito viha ja nujertamishalu, jota ammattiauttaja selvästikin tunsi tätä alaikäiseksi mainitsemaansa asiakasta (ja asiakkaan yhteistyöhaluttomia vanhempia) kohtaan.
Olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja alkaa penkkien välistä vetää terapiakeskustelua. Hengitähän nyt vain syvään ja rauhallisesti siinä. Etkö tajua tilanteen absurdiutta? Aikuinen ihminen ja ammattilainen menee noin kiihdyksiin siitä, että lapsi käyttäytyy lapsellisesti. Onko burnout lähellä? Oletko sairaslomaa harkinnut? Tulisi kaikkien asianosaisten parhaaksi!
Vielä mieluummin olisin tosin suoraan läiskäissyt keittiöpsykologiset pikadiagnoosini pöytään. Haloo henkilö! Entäpä jos uskaltaisit vähän löysätä tuota omaa rautaista elämänhallintaasi ja pakkoneuroottista realismiasi niin tarve tällaisiin projektiivis-defensiivisiin purkauksiin vähenisi. Olitko ehkä itse aikoinasi vähän liiankin normaali tyttö kun vielä nytkin noin intohimoisesti kadehdit jokaista vastaasi tulevaa epänormaalia tyttöä?
Vaikea on tuon välähdyksen jälkeen toivoa sosiaalialan ammattiapua oikein kenenkään kohtaloksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti