tiistai 16. helmikuuta 2010

Paikallisidentiteettityö

En ole paikkoihin kiintyvää tyyppiä, mutta Kalliota kohtaan tunnen jotain orastavaa, lähes kotiseuturakkauden omaista kiintymystä. Näin on vaikken edes asu Kalliossa tai ole siellä ikinä pitkiä aikoja asunutkaan. (Täältä naapurialueelta harjoitan kyllä säännöllisesti monenlaista Kallioon suuntautuvaa vierailua, asiointia ja läpikulkua).

Syvä ja kiihkeä Kallio-viha on omituisen laajalle levinnyt ilmiö. Ikävintä sen olemassaolossa on se, että se pakkomäärittää kalliolaisuuden monimutkaiseksi identiteettipoliittiseksi projektiksi. Jo se, että joku toteaa viihtyvänsä Kalliossa, tulkitaan vallitsevassa ilmapiirissä hanakasti jonkinlaiseksi statementiksi. Ikään kuin muka olisi jotenkin ylenpalttisen vaikea ymmärtää, että ihminen, jolla ei ole perhettä eikä kovin paljon rahaa tai rahanhankintahimoja, saattaa tahtoa elellä muiden suunnilleen itsensä kaltaisten ympäröimänä. Ja että siinä tapauksessa Kallio ehkä tuntuu kotoisalta.

Ilmeisesti viina, huumeet ja kaupallinen seksi herättävät joissakin kallionvihaajissa niin voimakkaita tunteita, että he kuvittelevat kaikkien muidenkin ihmisten Kallio-käsityksen määritelmänomaisesti rakentuvan juuri kyseisten elementtien varaan. Kalliossa viihtyvien oletetaan kenties vain arvottavan kyseisiä elementtejä eri tavalla – esimerkiksi jonkinlaisessa vulgaariromanttisessa ”aidon elämän” eksotisoinnin hengessä...?

Tosiasiassa kai Kallioon valikoituvat asumaan ne, joissa juuri huumeruiskut tai seksikaupat eivät henkilökohtaisesti kovin voimakkaita tunnereaktioita herätä - eivät siis sen kummemmin positiivisia, negatiivisia kuin ambivalenttejakaan. Kalliota voi rakastaa ihan vain siksi, että sieltä puuttuu senkaltainen potentiaalisesti ahdistava ja muutoin sangen yleinen katurekvisiitta kuten vaikkapa lastenvaunut.

Outo ilmiö on sekin, että useimmilla Kallio-kriitikoilla on vimmainen tarve rationalisoida negatiiviset tunteensa viittaamalla viime kädessä Kallion oletettuun ”turvattomuuteen”. Olen itse kulkenut Kalliossa ristiin rastiin kaikkiin vuoden- ja vuorokaudenaikoihin ja harvassa muussa paikassa on (Helsingissäkään) yhtä turvalliselta tuntunut. Erilaisten tajusteiden vaikutuksen alaisina olevia ihmisiä Kalliossa toki riittää ja puhtaan tilastollisesti ajatellen ihminen varmaankin on toiselle vaarallisin nimenomaan ollessaan humalassa tahi muissa aineissa. Mutta Kallio lienee poikkeus tästäkin säännöstä, sillä Kallion kaduilla liikkuvat humaltuneet henkilöt ovat huomattavasti useammin semimasentuneita rappioalkoholisteja kuin kaduilla liikkuvat humaltuneet henkilöt keskimäärin. Ja mikä muka on satunnaisen ohikulkijan kannalta vaarattomampi hahmo kuin masentunut alkoholisti?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti