Kävellessäni noin viikko sitten reittiä, jota tätä nykyä suhteellisen usein kävelen tuli erään talon kohdalla mieleeni sinänsä täysin triviaali dialoginpätkä, jonka muistin kyseistä taloa katsellen käyneeni lähilähimmäiseni kanssa. Samalla ymmärsin tosiasioiden valossa sulaksi mahdottomuudeksi että olisimme yhdessä kulkeneet sitä reittiä: ymmärsin ettemme yksinkertaisesti ole voineet katsella taloa yhdessä. Asia alkoi vaivata minua. Oliko dialogin toinen osapuoli sittenkin joku muu ihminen kuin se, joksi hänet muistin, ja miksi muistini olisi juuri tässä kohdin päättänyt sotkea ihmiset toisiinsa? Vai olinko vain nähnyt unta? Päädyin siihen, että luultavasti kyseessä tosiaankin oli vain uni, kunnes eilen talon kohdalla muistin: me olimme yhdessä katsoneet Google Mapsin katunäkymiä siltä kadulta.
Jotenkin jännää havaita, ettei muisti tee isompaa eroa kadulla yhdessä kävelemisen ja näyttöruudun yhdessä tuijottamisen välille. Minä olen toki aina ollut jyrkästi sitä mieltä, että kokemusten jakaminen todellisempiin ja virtuaalisempiin on silkkaa älyllistä epärehellisyyttä – mutta jotenkin olen näin saarnatessani ajatellut vain ihmistenvälisten kommunikaation kaltaisia elämänalueita: sitä että jotakuinkin kaikki merkityksellinen mitä ihmisten välillä voi tapahtua voi tapahtua myös pelkän tekstin välityksellä. Vasta nyt, tuon tapauksen jälkeen, olen alkanut oikeasti aavistella, että sama hämärärajaisuus voi ulottua myös fyysisen ympäristön kokemiseen. Että jos riittävästi katselisi googlen katunäkymiä, ei enää itsekään kykenisi mitenkään muistamaan, onko ollut jossain paikassa oikeasti vai ei. Olen aina pitänyt itseäni maailman epäavaruudellisimpana ihmisenä (sellaisena joka eksyy kaikkialle eikä lainkaan hahmota tilallisia kokonaisuuksia), joten muistikuvani niistäkin paikoista, joissa olen ollut, ovat useimmiten nolon fragmentaarisia - mikä varmaan tekee suoran ja virtuaalisen tilakokemuksen erosta minulle tavallistakin epäselvemmän.
Luultavasti juuri koska en koe kovin intensiivisesti fyysisiäkään tiloja, en ole jaksanut kovin montaa kohdetta sieltä googlen katunäkymistä katsella. Mutta jotain huimaavaa tässä nyt on. (Ja jälleen yksi syy vähemmän matkustaa itse minnekään.)
Minun on usein vaikea muistaa, onko joku tuttuni kertonut jonkin jutun vai olenko nähnyt elokuvan, jossa joku puhui niin. Mutta aina noihin fyysisen ympäristön hämärtymisiin muistossa tuntuu liittyvän kieli. Koskettelussa, syömisessä ja muissa aistillisemmissa muistoissa fyysinen ympäristö tulee voimakkaammin mukaan muistoon. Vai?
VastaaPoistaEhkä niinkin, mutta on toisaalta myönnettävä, ettei minulla henk.koht. ole yleensä lähiaistiärsykkeistäkään järin tarkkoja ja jäsentyneitä muistoja. Kirjoistakin hypin usein yli juuri ne kaikkein yksityiskohtaisimmat aistikokemusten kuvaukset, olivatpa sitten hienoja näkymiä tai vivahteikkaita makuja ja tuoksuja. Aistikokemusten kirjalliset kuvaukset tuntuvat jotenkin tunnistamattomilta suhteutettuna omiin, intensiivisinäkin möhkälemäisiin aistikokemusmuistoihini, jotka jäsentyvät lähinnä ulottuvuuksilla miellyttävä-epämiellyttävä ja samanlainen-erilainen.
VastaaPoistaEhkä tämän perusteella pitäisi todeta, etten ole ollenkaan aisti-ihmisiä.
Mutta mahdollista myös on, että olen vain jonkinlainen limbinen lähiaisti-ihminen, matelijoiden tasoa. Näennäisen monotonisenkin lähiaisti-informaation vastaanotto on minusta ihan eri tavalla tyydyttävää kuin jokin kuvien katselu (jollaisesta normaalit aikuiset usein tuntuvat nauttivan). Luulen että voisin esimerkiksi ilman vähäisintäkään pitkästymisvaaraa lojua koko päivän Mäkelänrinteen uimahallin iki-ihanasti alaselkää hierovan suihkun vaikutuspiirissä. En silti osaa siitäkään aistikokemuksesta mitään älykkäämpää sanoa kuin että se tuntuu tosi kivalta jossain selän syväkudoksissa (tai ehkä munuaisissa?).
Syöminenkin on tosi kivaa niin kauan kuin kukaan ei kiristä analysoimaan meneillään olevaa ateriaa yhtään sen moniulotteisemmin verbalisoinnein kuin että "tämähän on maukasta!" tai että "jokin tässä ei nyt maistu hyvältä". Mutta ruokaan liittyvät muistonikin ovat tyypillisesti yksityiskohtaisuudessaan ja analyyttisyydessään tasoa "söin siellä jotain tosi hyvää, joka toi mieleen jotain tuttua".