En yhtään tiedä, miten on tapana hankkia vastaperustetulle blogilleen lukijoita (tai lukija, en osaa määrien perään erityisesti hinkua). Päätin sitten kutsua tänne suoraan pari haluamanilaista. Että tervetuloa vaan, Mummo ja Eufemia. Hauskaa olisi jos päätyisitte viivähtämään pidempäänkin.
Elämäntavoistani voisin heti alkajaisiksi paljastaa että luen nykyisin huomatttavan paljon kaikenlaista löysää essehdintää ja puolijournalistista pamfletointia. Ne ovat minun dekkarini: sopivat luettavaksi silloin kun ei juuri jaksa jäädä ajattelemaan lukemaansa. (Fiktiota aina kuitenkin jään.) Tero Tähtisen Aurinko laskee Aleksandriassa edustaa hyvin tätä viihteeksi mieltämääni lajityyppiä, mutta ei oikein viihdyttänyt. Kannatan kyllä kävelemistä, ei siinä mitään, ja minusta ihminen on yleensä tosi söpö kokiessaan itsensä vakavaksi ja syvälliseksi, mutta tämä...no ääh. Huomattavasti mieluummin huomaan lukevani Jani Saxellin jorinoita otsikolla Vaihtoehtoinen USA. Olen kyllä vasta puolivälissä siinä, mutta ihan hyvää journalismia. Tosin nyt muistan senkin, että kun yritin joskus muinoin lukea jotain samaisen Saxellin kaunokirjallista teosta, se oli niin täydellisen surkea, että se oli pakko jättää kesken silkasta myötähäpeästä (mikä on kuitenkin minun kohdallani suhteellisen harvinaista). Toisaalta tätä ei ehkä kannattaisi näin auliisti kaikille kertoa, etenkään kun en muista, mikä siinä niin myötähävettävää oli. Myötähäpeä on intiimi tunne, ehkä kaikista tunteista intiimein. Mutta menköön. Ja kun kerta tälle tielle lähdettiin, niin mennään saman tien pohjaan asti: tähänastisen elämäni ehdottomasti syvimmät myötähäpeäaallot koin pari kuukautta sitten tutustuessani Jukka Hankamäen omakustanteiseen kaunateokseen Suomalaisen nykyfilosofian historia. Tämä luonnollisesti paljastaa, että minussa elää pieni sisäinen jukkahankamäki, huolella kätketty. Ja kätkössä aion sen totta vie pitääkin. Mutta täysin tuolla tyylillä minäkin varmaan sekoan jos joskus sekoan.
Ehkä bloggaus kannattaakin aloittaa juuri näin. Synkimmät salaisuudet on nyt tunnustettu, tästä on hyvä jatkaa keventynein mielin.
?
Tervehdys, Kaskaste! Kommentoijia kai on tapana hankkia niin, että riennetään toiseen blogiin lausumaan jotain kuolematonta. Sitten uteliaat lukijat rynnistävät katsomaan, kuka tuo oikein on.
VastaaPoistaEufemialle tiedotan, että minäpä tiedän sinut. Olet lukenut Torgny Lindgreniä ja käynyt kuuntelemassa yhden elämäni ihmisen väitöstilaisuutta. Siinä on jo kaksi hyvää syytä seurata muitakin tekemisiäsi.
Kaskasteelle (noinko sinä taivut?) vielä, että minua vähän naurattaa, kun kuvittelen sinua lukemassa Saxellia. Älä nyt hyvä ihminen kuvittele, että sinussa asuu pieni Saxellkin. Ei asu.
Kuolemattomuus kuulostaa vaativalta mutta ehkä voi olettaa, että monessa tapauksessa yleinen uteliaisuus ajaa ainakin bloggaajan itsensä klikkaamaan jokaista profiilillista kommentoijaansa, vaikkei tämä olisikaan onnistunut sanomaan mitään nerokasta tai yllättävää. Näin voisi kuvitella olevan ainakin siinä tapauksessa, että onnistuu valitsemaan jonkin hyvin vähän kommentoidun blogin.
VastaaPoistaJätän asian hautumaan, kuten on tapana sanoa.
Ai niin, saanko minä nyt sitten virallisesti esitellä teidät toisillenne. Mummo, tässä on Eufemia, ja Eufemia, tässä on Mummo. (Yhteistä teille on paitsi se että pidän kovasti molempien blogeista myös se että olette joskus ilmaisseet jotain sellaista, minkä olen tulkinnut rohkaisuksi ryhtyä itsekin bloggaamaan.)
Minusta tuli sitten Kaskaste. En ole tullut ajatelleeksi taipumistani, mutta nyt kun tässä tunnustelen, niin joo, ehkä Kaskasteelle pikemmin kuin Kaskastelle. Näin tulee nimeen perusmuodossaan sellainen kotoisan suomalainen tuntu.
Oh, Kaskasteen blogi, kuinka hienoa ja kauankaivattua. Mutta mikä on tarinan opetus: ihmisiä kannattaa painostaa? Ehkä lohduttaudun sanavalinnallasi ja kuvittelen, etten minä suinkaan ole painostanut vaan ainoastaan "rohkaissut".
VastaaPoistaMummo, minäkin tiedän sinun blogisi, ihan vain siitä, että se on hauskaa luettavaa. Syysi seurata minun juttujani ovat kyllä uteloittavat.