Saarna valtasokeille ja -allergikoille

Suuri esseekeskustelu on yksi niistä tapahtumista, jotka menivät ohi ennen kuin ehdin ottaa kantaa mihinkään. Ehkä eniten jäi jälkikäteen vaivaamaan havainto, miten voimakasta ärtymystä minussa(kin) herätti tämä Kristian Blombergin näennäisesti varovainen ja "rakentavana" poseeraava puheenvuoro. Ärtymystä saattaa toki voimistaa sekin, että Blombergin runoista tykkään kovasti (ajattelen nyt Itsekseen muuttuvaa), mihin nähden on jotenkin pettymys, että Blomberg asiaprosaistina ajattelee näin tyhmiä ja latteita.

Ensivaikutelmani Blombergin tekstistä oli jotakuinkin sama kuin Putte Wilhelmssonilla, joka ilkkuu positioiden ennalta-arvattavuudelle täällä. Mutta ei tekstin ärsyttävyys oikein siihenkään tyhjene. Se toi mieleen tilanteita, joissa olen törmännyt  jossain mielessä vastaavaksi tulkitsemaani ilmiöön: muutoin kieli- ja vivahdetajuiset ihmiset - siis kirjallisuusihmiset - tulevat oudon vivahdesokeiksi ja/ tai defensiivisiksi heti kun heidän pitäisi sanoa jotain tekstistä, johon sisältyy voimakkaan arvottavia ja kantaaottavia elementtejä eli valtasokeiden valta-allergikkojen kielellä mielipiteitä. Tämä ilmenee yhtäältä yksinkertaisesti kyvyttömyytenä nähdä, että formaalisti tarkasteltuna sama retorinen asento on eri asento riippuen puhujan valta-asemasta: ylemmyydentuntoinen todenpuhuminen on mahdollista vain tietyille puhujille ja tietynsisältöisille totuuksille niin, että se tosiaankin on ylemmyydentuntoista todenpuhumista eikä intertekstuaalista leikittelyä. Toinen - ja kiinnostavampi - valtasokeuden ilmenemismuoto on se, että kategorisesti kieltäydytään näkemästä arvottavilla ja kantaaottavilla elementeillä mitään välineellistä arvoa ja avustavaa roolia tekstin kokonaismerkityksen rakentumisessa. Jos teksti sisältää "mielipiteitä", se oletetaan kirjoitetun viime kädessä nimenomaan näiden "mielipiteiden" ilmaisemiseksi. Jollei näin ole, niin sitten "mielipiteet" vain turhia lisukkeita, jotka sotkevat muutoin asiassa pysyvän analyyttisen keskustelun.

Väännän vielä rautalangasta esimerkin siitä, minkätyyppiset kielenkäytön muodot tässä ajattelukehyksessä jäävät huomaamatta. Kuvitellaanpa että pahoin urautuneessa julkisessa keskustelussa tosiasiaväitteellä a on totuttu perustelemaan arvottavaa väitettä b. Tällöin kaikissa niissäkin a-aiheisissa keskusteluissa joissa b:tä ei suoraan mainita, b on läsnä jonkinlaisena varjona: keskustelijat ovat vähän varpaillaan ja etsivät merkkejä arvottavista konnotaatioista. Tämä ei sinänsä ole mikään häiriö muuten terveessä kommunikaatiossa, vaan normaalia tilannetajua. Joskus tilanne voi kuitenkin tuntua turhauttavalta, kun ihan oikeasti kiinnostaisi keskustella a:sta ilman (kaikkein tyypillisimpiä) taka-ajatuksia. Omien motiivien puhtaan akateemisen luonteen suora todistelu on kuitenkin tällaisessa tilanteessa vakuuttavuudeltaan yhtä tyhjän kanssa. Mikä siis neuvoksi? Yksi vaihtoehto on, että puhuja jyrkän suurieleisesti asettuu heti alkuun sen poliittis-normatiivisen position kannattajaksi, jonka  "normaali arkiymmärrys" mieltää maksimaalisen epäyhteensopivaksi sen tosiasiaväitteen kanssa, jota hän tahtoo puolustaa (siis ainakin ko. keskustelun kontekstissa ja ajatuskokeenomaisesti). Tällöin vastapuoli menettää mukavasti suuntavaistonsa ja joutuu hetken kuuntelemaan ihan oikeasti, miten juuri kyseisen henkilön päättelyketjut juuri tässä tietyssä tilanteessa menevät.

Tiedän mistä puhun, sillä käytän tekniikkaa silloin tällöin. Hyvä tekniikka - paitsi jos on keskustelukumppanina valtasokea. Hän on tietenkin ymmällään, eihän hän ole alun perinkään nähnyt näennäisen epäarvottavan keskustelun yllä kummittelevaa varjoa, joten sen karkoittamiseksi tehty ja ilmaa puhdistavaksi tarkoitettu ele näyttää hänen silmiinsä vain tyhjän huitomiselta, ehkä itsetarkoitukselliselta provokaatioltakin.

Vastaavia kielenkäytön asetelmia, joissa subjektiivisten mielipiteiden ilmaisulla on puhtaan välineellinen (mutta sellaisena merkittävä) rooli, voisi varmaan halutessaan identifioida koko liudan. Kuvasin nyt vain alkuun rakenteeltaan yksinkertaisinta ja itselleni tutuinta tekniikkaa, jota myös moni pamfletoinnista ja provokaatiosta syytetty esseisti näyttäisi tulkintani mukaan käyttävän. Yritän siis sanoa, että ekplisiittisesti arvottavien elementtien tuominen mukaan keskusteluun (eli Blombergin kielellä mielipiteiden esittäminen) on teko jolla voidaan aivan yhtä hyvin pyrkiä vaikkapa karkoittamaan erilaisten mielipiteiden keskinäistä paremmuutta koskevat pohdinnat tekstissä taka-alalle kuin vetämään huomiota juuri niihin. Tilannekohtainen kysymys.

Totta puhuen en ole laisinkaan varma nimenomaan Blombergin valtasokeudesta, tuo viittaamani teksti vain on harvinaisen inhottava koko saarnaavan esseelajityypin dissaus. Siitä tekee inhottavan juuri kirjoittajan taidokkuus: tekstin muoto ja sisältö tukevat saumattomasti toisiaan. Blomberg toimii täsmälleen kuten kehottaa muita toimimaan ja tulee myös osoittaneeksi käytännössä, millaista passiivisen piiloaggressivista lyttäystä kaikesta kritiikistä tulee, mikäli suoremmista kritiikin esittämisen muodoista pidättäydytään, esimerkiksi juuri epäelegantin rahvaanomaisuuden ja epäkirjallisuuden pelossa.

Joka tapauksessa valtasokeutta löytyy yhtä lailla niin suuresta esseekeskustelusta (jossa on kierrätetty juuri tätä slogania, että "saarnat" pitäisi korvata "pohdiskelulla") kuin myös vaikkapa sen rinnalla käydystä pienestä kritiikkikeskustelusta. Jälkimmäisen kontekstissa esimerkiksi Jarkko Tontti on puhunut kritiikistä tekstilajina ikään kuin se koostuisi yhtäältä analyyttisista ja toisaalta arvottavista palikoista (lauseista? kappaleista?), jolloin kriitikon  subjektiivista lukukokemusta analyyttisesti mutta rehellisesti kuvaavasta kritiikistä voisi periaatteessa hyvinkin nyppiä arvottavat palikat (turhina) pois ja jäljelle jäävät analyyttiset väitelauseet säilyttäisivät silti jotakuinkin alkuperäisen merkityksensä.

Sitäkin olen kyllä miettinyt, onko kyse ihan vain siitä, etteivät kaikki ihmiset havaitse tiettyjä todellisuuden (eli kielenkäytön) puolia - vai onko kyseessä sokeuden sijaan pikemminkin sokaistuminen, joka johtuu allergiseen reaktioon liittyvästä sokkitilasta? Ehkä ihminen sokeutuu sille mitä kaikkea kivaa eksplisiittisen arvottavilla lauseilla voi tehdä mikäli sattuu itse olemaan sillä tapaa yliherkkä saarnoille ja normittamisille, että alkaa aina eksplisiittisesti arvottavan väitteen kuullessaan heti pelätä puhujan uhkaavan hänen oikeuttaan olla asioista mitä mieltä tahansa tai oikeuttaan toimia miten tahtoo. Etenkin jyrkän "mielipiteen" kuuleminen on kenties tällaiselle ihmiselle joka kerta niin kuohuttava ja uhkaava kokemus, että se sysää syrjään kaikki puhtaan intellektuaaliset kysymykset, lamauttaa muutoin käytössä olevat analyyttiset taidot ja kerta kaikkiaan  varastaa koko shown.

En myöskään ymmärrä sitä valta-allergikkojen käsitystä, että saarna taikka pamfletointi olisi jotenkin "ylhäältä alaspäin" suuntautuvaa puhetta. Saarnahan on mitä demokraattisin puhuja-asento: siinä yritetään käännyttää kuulija omalle kannalle eikä lainkaan peitellä tai salailla tätä pyrkimystä. Jos kuulija kääntyy, hän varmasti myös huomaa kääntyvänsä ja tekee sen siis ihan itse (siinä määrin kuin nyt tässä maailmassa kukaan ylipäätään mitään itse tekee). Sama pätee kaikenlaiseen (sinällään toki rumaan ja höpsöön) ad hominem -hyökkäilyyn: siinä jos missä puhuja tunnustaa kritiikin kohteen vertaisekseen, vakavastiotettavaksi kilpakumppaniksi, joka täytyy kaikin keinoin pyrkiä voittamaan.

Ylhäältä alaspäin suuntautuvaa puhetta löytyy yleisesti ottaen vallan muualta kuin kiihkeiden moraalisaarnaajien ja/tai ad hominem -hyökkäilijöiden puheista. Eipä sillä, ettenkö myös ylhäältäpäinpuhumisesta usein tykkäisi ja etteikö sitäkin voisi löytää Savukeidas-esseistien teksteistä. Esimerkiksi  Turmiossa ja perikadossa (tarkoitan kirjaa enkä blogia) Putte Wilhelmssonin pääasiallinen puhuja-asento aina lukuun neljä saakka on ylemmyydentuntoinen naureskelu: kohdetekstit ja -henkilöt palautuvat yksioikoisten yleistysten materiaaliksi. Tällainen puhujapositio on ilman muuta hierarkkisempi kuin vaikkapa terrierimäinen ad hominem - argumentointi, joka käy kohteensa kimppuun siitä lähtökohdasta, että kyseessä on elävä vastustaja eikä pelkkä analyysikohteeksi viipaloitu osanen mykkää, typerän itsetiedotonta maailmaa. Tämän(-kään) vuoksi esimerkiksi Timo Hännikäisen vaikea mieltää ikinä puhuvan ylhäältä alaspäin - hänhän (mahdollisista vastakkaisista yrityksistään huolimatta) lipsuu koko ajan ad hominem -terrieriksi ja totiseksi moraalisaarnaajaksi. Hän toisin sanoen kirjoittaa lähes jatkuvasti siinä samassa moodissa johon Wilhelmssonkin kyllä taantuu Turmion ja perikadon luvussa 4, jossa hän yllättäen alkaa jahdata hyttysiä moukarilla, iskeä psykiatrisia leimoja sinne tänne ja saarnata paatoksella latteuksia. Moodi ei mielestäni pue Wilhelmssonia lainkaan, mutta toki tunnistan että nelosluvun riehujan ääni on objektiivisesti tarkasteltuna selvästi rakentavampi ja demokraattisempi kuin se älyllisen etääntynyt naureskelu, joka hallitsee muuta kirjaa. 

Ymmärrän hyvin etteivät kaikki saarna-asennon esteettistä tenhoa tunne tai tajua, mutta mistä tulee tämä halu jonkun lajityypin dissaaminen yksiulotteisena, jollei oma silmä siitä useampia ulottuvuuksia tavoita?

Jostain syystä Maaria Pääjärvi herätti tällä esseekeskustelukontribuutiollaan saarnapuolen esseisteissä melkeinpä enemmän närää kuin Blomberg omallaan. Minun mielestäni tuo Pääjärven on sisällöiltään ihan kohdallinen ja ymmärrettävä kritiikki. (Ei toki Pääjärven tekstiksi mitenkään erityisen hyvä, mutta ollakseen Pääjärven tekstiksi erityisen hyvä pitäisikin olla tosi hyvä: Pääjärven keskustelutyylille ominainen perusteellisuus ja suoruus ilahduttaa minua melkein aina). Siitä olen kyllä Pääjärven kanssa jyrkästi eri mieltä, onko fiktiivisen eseeminän taakse piiloutuminen muka jotenkin eettisesti epäilyttävää. Juuri se minusta selvimmin erottaa pamfletin ja esseen genreinä toisistaan: pamfletistilla on velvollisuus puolustaa esittämiään näkeyksiä myös tekstin ulkopuolisessa keskustelussa. Ja kannatan kyllä näiden molempien genrejen olemassaoloa.

Pääjärvi ei kritisoi kohteenaan olevia nimenomaisia saarnoja siitä, että ne ovat saarnoja, vaan siitä että ne ovat saarnoina huonoja eli joiltain osin laiskasti ajateltuja ja kaavamaisia. Minusta se on monessa mielessä kunnioittavampi lähtökohta kuin todeta jaettuna itsestäänselvyytenä, että saarnathan nyt eivät mitään muuta sisällä kuin luettelon saarnaajan mielipiteistä ja että älyllisempää ja/tai eettisempää olisi siksi kirjoitella ja lukea jotain ihan muuta.