Ylioppilasteatterin Oppimisen ylistys oli minusta ilahduttava kokemus. Sinne vielä juuri ja juuri ehtii!
Oppimisen ylistys palautti mieleen, että hyvä teatteriesitys voi olla muutakin kuin hyvän näytelmätekstin onnistunutta ääneenlukua. Tuota näytetään kaikkialla sanottavan "fyysiseksi teatteriksi". Niin minäkin sanoisin, vaikken tunnekaan termiä. Loistavat näyttelijät, hyvät koreografiat, hyvä lavastus ja tilankäyttö, onnistunut puvustus, mainio musiikki. (Myös muu äänimaisemointi toimi, itse asiassa olin myyty heti kun alkukohtauksen alussa alkoivat varvasnivelet naksua.)
Useimmiten hyvä teatteri on minulle ollut nimenomaan hyvän näytelmän onnistunut ääneenlukuesitys. Luen mielelläni näytelmiä. Oppimisen ylistystä olisi absurdia yrittääkään lukea, luultavasti se olisi tekstinä täysin lattea ja typerä. Kokemani poikkeukset tähän ”hyvän näytelmätekstin onnistunut ääneenlukuesitys”- sääntöön ovat kyllä aiemminkin tulleet vastaan nimenomaan Ylioppilasteatterilla. Ehkä siellä osataan parhaiten tehdä jotain ...no, elävää.
Näytelmäkirjallisuus on kyllä sinänsä hieno itsenäinen kirjallisuudenlaji. Eikä hyviä näytelmätekstejä tarvitse etsiä klassikoilta, kotimaisilta eläviltäkin löytyy: Laura Ruohonen, Pirkko Saisio, Juha Jokela, Heini Junkkaala, Mika Myllyaho, Anna Krogerus jne. Ja totta kai hyvä esitys tuo hyvään tekstiin lisää syvyyttä ja painotuksia ja vivahteita. (Toisaalta: mitä parempi teksti, sitä todennäköisemmin käy juuri päinvastoin.)
Kuitenkin: täytyy sanoa, että viime syyskauden teatterikokemukseni (3 kpl) eivät ole olleet järin innoittavia. Kaikki niistä oppimani on summattavissa seuraavaan: hyvät ihmiset, älkää yrittäkö dramatisoida romaaneja! Jos joku kirjoittaa romaanin, hänellä on varmasti syynsä tehdä siitä romaani. Romaanilla ja näytelmällä ilmaistaan täysin eri tyyppisiä asioita, joten etenkään hyvästä romaanista ei mitenkään voi saada hyvää näytelmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti