lauantai 8. tammikuuta 2011

Ihan vaan pelkkiä mainoksia

Antti Nylénin uusi esseekokoelma on ihan ihana, minusta vielä parempi kuin edellinen. Mutta en oikein ymmärrä niitä (monia), jotka kehuvat vuolaasti miten "hyvin" Nylén "kirjoittaa" ja kiiruhtavat lisäämään, että eivät tietenkään ole hänen kanssaan mistään samaa mieltä. Minä en kai kovinkaan paljon arvosta "hyvää kirjoittamista". (Päättelen tämän siitä, että pidän myös monista suomenkielisistä kirjoittajista, joiden yleisesti väitetään kirjoittavan kamalan huonosti.) Minusta Nylénin kirja on hyvä koska hän ajattelee hyvin. Toisin sanoen 1) sanoo välillä myös sellaisia asioita, joita ei jokikinen korvat auki maailmassa kulkeva ihminen ole kuullut sanottavan jo sata kertaa ennenkin ja 2) pitää puhuvan minänsä koko ajan sisäisesti koherenttina. Näiden kahden piirteen yhdistyminen jonkun ajattelussa on niin harvinaista, että joka kerta siitä innostuu. Eikä siinä kaikki: huomaan olevani kirjan luettuani joistakin kysymyksistä Nylénin kanssa hieman enemmän samaa mieltä kuin mitä olin ennen kirjan lukemista. Tätä minä etsin.

Mainos numero kaksi: jollei joku vielä ole tullut kuunnelleeksi Fifi Audiosta näitä Teppo Eskelisen ja Ville-Pekka Sorsan juttuja, niin suosittelen lämpimästi. Siis ihan koko sarjaa (jonka esillepano sivustolla on kyllä ihmeen surkea - ikään kuin ne eivät muka Fifissä ymmärtäisi, että nämä talousjutut ovat niiden laadukkaimpia tuotteita). Eivät Eskelinen ja Sorsa mitään kuolematonta sano, kunhan vaan ihmettelevät yksinkertaisia asioita: niitä samoja, joita minäkin vähän väliä huomaan ihmetteleväni ja joiden ihmettelyyn olen kaivannut seuraa. No, radioääninä läsnäoleva virtuaaliseura sopii hyvin. Olisikin kamalaa törmätä kuolemattoman omaperäisiin ajatuksiin kuuloaistin kautta, vaikkei kyseessä olisikaan suora radiolähetys (mitä silloin tekisi? kelaisi hädissään taaksepäin ja alkaisi tehdä kuulemastaan muistiinpanoja?). Kohtaan kaiken painavan sanottavan ehdottomasti mieluiten kirjallisena.

Radiotyyppinen (= auditiivinen ja yksisuuntainen) viestintä sopii teknisiltä ominaisuuksitaan parhaiten hetkiin, jolloin ei jaksa lukea - puhumattakaan että jaksaisi puhua tai kirjoittaa. Viestimen tehtävänä on tällöin luoda lämpöistä tunnelmaa eli jutustella niitä näitä ymmärrettävällä tavalla, siten että ajatuksenkulkua on helppo seurata. Varsinainen radio harvoin tätä funktiota minun kohdallani täyttää (suoraan sanoen se herättää usein ihan kauheita aggressioita), mutta ilolla tervehdin kaikenlaisten ei-ammattimaisten audiomedioiden syntyä. Niiden lähetyksillä on taipumus olla vilpittömyydessään ja harmittomuudessaan söpöjä silloinkin, kun niissä ei oikein ole päätä eikä häntää (ajattelen tässä nyt Totuusradion kaltaisia kanavia). Ja näin pääsee auditiivinen viestintä ihmisen arjessa juuri sille paikalle, johon se periaatteessa parhaiten sopii.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti