No, rehellisyyden nimissä myönnän, että en minäkään ole immuuni kauniin kielen houkutuksille, en edes kotimaisen proosan kulutustottumusteni osalta. Esimerkiksi Markku Pääskysen kirjat luen puhtaasti kielen tähden. Vaikka niissä on useinkin aika tympeät henkilöt, tympeät aiheet ja tympeät sanomat (Enkelten kirjassakin oli kaikki nämä), minä rakastan Pääskysen kieltä. Kieltä, joka on erottuvasti omanlaisensa, ilman liiallista yrittämisen makua. Mutta noin pääsääntöisesti minusta on oikein kiva, että on olemassa romaanit, runot ja näytelmät erikseen. Jollei jakoa olisi keksitty, se kannattaisi ilman muuta keksiä. En osaa sanoa, mitä noista kolmesta luen mieluiten, mutta en erityisemmin kaipaa niiden sekoituksia.
Tosin esimerkiksi omat runonkulutustottumukseni ovat niin selkiytymättömät, etten oikein tiedä mitä oikeastaan haen, kiinnostaako minua pohjimmiltaan kieli edes runossa. Luultavasti tykkäisin kevytmodernismistakin, jos vain kevytmodernistit valitsisivat vähän kiinnostavampia aihepiirejä kokoelmilleen. Mutta miten valitsevatkin aina niin tylsiä?
Nyt täällä on kuukausikaupalla pyörinyt Eino Santasen Punainen seinä, joka on aika ruma ja ikävä mutta vaatii jostain syystä tullla selailluksi uudelleen, eikä suostu palaamaan kirjastoon ennen kuin saan siitä jonkin otteen. Mutta pidänkö siitä? En oikeastaan. Helena Sinervon Väärän lajin lauluista pidin, se oli nopea ja nautinnollinen kokemus, helpoimminlähestyttävää Sinervoa ikinä.
Kotimaisen proosan puolella olen tänä kesänä lueskellut nuorten (ja nuorehkojen eli ylipäätään itseäni nuorempien) naisten esikoiskirjoja: Salmelaa, Raumaa, Loisaa, Henrikssonia. Eniten taisin pitää Rauman suoraviivaisen realistisesta nuorisomasennuskuvauksesta, vaikka eivät nuo muutkaan huonoja olleet. Salmela on paikoin ihan vitsikäs, Loisa reippaan sujuva ja Henriksson jotenkin...vilpitön?
Vaikka psykologisten lukuromaanien ystävänä suhtaudun lähtökohtaisen nuivahkosti itsetarkoitukselliseen kokeellisuuteen, niin myönnettävä on, että vielä vähemmän minua viehättää se sangen epäkokeellinen käytäntö, että romaaniin väkisin tungetaan jokin päälleliimattu juoni ja lopussa odottavia "paljastuksia". Väkinäinen pyrkimys dramaturgisten jännitteiden säilyttämiseen huononsi huomattavasti paitsi tuota mainittua Iida Rauman Katoamisten kirjaa myös esimerkiksi (niin ikään äskettäin lukemaani) Turkka Hautalan Paluuta. Molemmissa tapauksissa narratiivinen suspensio oli paitsi turhaa ja päälleliimattua myös haitallista: se rikkoi aihepiiriin sopivaa rytmiä ja tunnelmaa. (Ehkä tämä tällainen on erityisen tyypillistä Gummeruksen kustannuspolitiikalle?)
Tavallaan jonkinlainen ajassa etenevä kerronta tietysti kuuluu kaikkeen (epäkokeelliseen) proosaan - mutta tulevaa juonenkulkua koskevan uteliaisuuden aktiivinen lietsonta on eri asia. Tarkoitan sitä, että kirja suurieleisesti vähättelee henkilöidensä ja maailmansa (ja samalla tietenkin myös kielensä) kiinnostavuutta muistuttamalla joka toisella sivulla, että lukija ei vielä tiedä kaikkea ja että kiinnostavimmat "tapahtumat" ja "paljastukset" ovat vasta tulossa, joten lukijan tulisi kiiruhtaa niitä kohti sen sijaan että jää märehtimään sitä minkä jo on lukenut. Vaikeinta on tietysti ymmärtää, miksi kukaan kirjailija tahtoisi kirjojaan luettavan sillä asenteella, mutta lähes yhtä outo on oletus, että kiireen tuntu ja suorittamispaineet lisäisivät kenenkään lukijan lukukokemuksen nautinnollisuutta. Mutta ehkä ne sitten lisäävät. Luetaanhan sitä dekkareitakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti