Monessakin tapauksessa ihailen suuresti sellaista perinteistä, suoraviivaisen epäkokeellista kirjoitustyyliä, jonka moni paheksuen viihteellisiin lukuromaaneihin assosioi. Tarkoitan siis kirjallisuutta, joka rakentaa kiinnostavia maailmoja ja sijoittaa niihin psykologisesti uskottavia hahmoja lukijan samastuttaviksi. Kirjallisuutta, jonka kirjoittajalle kieli näyttäisi olevan ihan vain maailman kuvaamisen problematisoitumaton väline (vaikka se esimerkiksi hänen hahmoilleen olisikin ratkaiseva yksilöllisen olemassaolon ja maailmaan kiinnittymisen muoto). En siis erityisemmin romaania lukiessani kaipaa kielellistä kokeellisuutta tai ”proosan ja runouden raja-aitojen murtamista”. Intertekstuaalisuudesta puhumattakaan.
On toki myönnettävä, että useimmat viime vuosina lukemistani hyvistä kirjoista – kotimaisistakin - tuppaavat olemaan tyyliltään jotain muuta kuin tuota kaikkein suoraviivaisinta psykologista realismia. Tämä on nähdäkseni kuitenkin vain kontingentti empiirinen asiaintila. Se liittyy realististen psykologisten lukuromaanien aiheenvalintatottumuksiin. Jos kirjailija ihan välttämättä tahtoo kuvata ensisijaisesti syntymää, kuolemaa, väkivaltaa, seksiä ja rakastumisia, niin kenties hänen tosiaankin on pakko ruveta tyylillisesti kokeilevaksi, jos mielii kyetä ilmaisemaan aiheistaan mitään uutta eli ilmaisemisen arvoista. Mutta perinteisen psykologisen romaanin ei tietenkään ole pakko kuvata juuri syntymää, kuolemaa, väkivaltaa, seksiä ja rakastumisia. Ja juuri tässä seikassa piilee konstailemattoman psykologisen lukuromaanimuodon käyttämätön potentia.
Tätä jäin miettimään viimeksi lukiessani Juha Itkosen kirjoja. Juha Itkosella on tietty viihdekirjailijuuteen päin viettävä imago - pitkälti perustellustikin ja samoista syistä kuin vaikkapa Riikka Pulkkisella. Kuitenkin Seitsemäntoista oli minusta mainio kirja. Se ei ollut sitä minkään rakenteellisten kikkojen tähden, vaan koska siinä fokusoidaan johonkin sellaiseen mikä seitsentoistavuotisuudessa on oleellista ja alikäsiteltyä. Se inspiroi lukemaan myös kirjan Kohti, joka minulta Itkosen tuotannosta oli aikanaan jäänyt väliin. Kohtikin tavallaan viehätti minua suuresti, psykologisen romaanin tekninen puoli eli hahmonrakennus oli siinä selvästi hallussa. Samalla lukukokemus oli kiusaannuttava. Kohti nimittäin flirttailee viihdekirjallisuudelle täysin häpeilemättä: vyöryttää yliannoksen kaikenlaista "yleisinhimillisesti koskettavaa" melodramatiikkaa. Laiskan ja helpon viihdemelodramatiikan tunnistaa parhaiten siitä, että vaikka hahmoilla olisikin yksilöllisiä (ja kulttuurisesti ja historiallisesti erityisiä) psykologisia piirteitä, dramaturgisesti keskeisiä tilanteita ei rakenneta lainkaan niiden varaan. Vaikka lukija saattaisi hyvin kyetä eläytymään vaikkapa hienovaraisen yksilölliseen suruun, jota aivan tietty hahmo kokee tilanteessa x, hahmon luoja heittää ihan vain varmuuden vuoksi hahmonsa sellaiseen karkeaan tilanteeseen y, jossa kuka tahansa inhimillinen olento tuntee surua. Näin kirjailijan mahdolliset hahmonrakennustaidot valuvat hukkaan.
Joka tapauksessa olisi hauskaa päästä tekemään kokeita aiheen tiimoilta. Aloin fantasioida, että joku tilaisi Juha Itkoselta realistisen psykologisen lukuromaanin, joka tulisi kirjoittaa seuraavia sääntöjä noudattaen:
-huomio on henkilöiden välisissä suhteissa ja vuorovaikutukseen liittyvässä tunnedynamiikassa (kuten aina)
-kukaan ei saa syntyä, kuolla, joutua kuolemanvaaraan tai sairastua vakavasti
-fyysistä väkivaltaa ei saa esiintyä
-seksiä tai tiedostettuja pyrkimyksiä seksiin ei saa esiintyä
-henkilöiden välillä ei saa olla minkäänlaisia pari-, perhe- tai sukulaisuussuhteita (eikä pyrkimyksiä sellaisten muodostamiseen tai muistelua sellaisten katkeamisista)
Uskon että jos joku kotimainen nykykirjailija niin Itkonen selviytyisi haasteesta.
Vapaaehtoisesti lukuromaanikirjailijat eivät ilmeisesti aio aihevalikoimiaan laajentaa niin kauan kuin helpolle melodramatiikallekin on tilausta. Myös ne, jotka mainiosti kykenisivät johonkin vivahteikkaampaankin, pelaavat varman päälle: haalivat kirjoihinsa noita oletettuja "yleisinhimillisiä peruskokemuksia" jättäen kaiken kulttuurisesti ja historiallisesti spesifimmän aineksen pelkäksi taustaksi niille. Mutta tämä tosiaankin tarkoittaa, että konstailemattoman psykologisen realismin projekti on huomattavan vajaa ja keskeneräinen, sillä kuten tiedämme, tosielämässä ihmisillä on paljon erittäin kiihkeää ja kompleksista tunne-elämää myös liittyen sellaisiin vuorovaikutussuhteisiin, jolla ei ole suoranaista tekemistä verisukulaisuuksien, seksin, romanttisen rakkauden tai edes institutionalisoituneiden ystävyyssuhteiden kanssa. (Parhaiten tämä puoli inhimillistä tunne-elämää taitaa tällä hetkellä tulla representoiduksi elämäkertagenressä).
Itkosen kirjoista yleisesti vielä: ei se helppo melodramatiikka suoraan sanoen ole ainoa, mikä minua niistä vieraannuttaa. Yhtä paha on se kaikenkattava sovituksen sanoma. Sukupolvikuiluja kurotaan innokkaasti umpeen jokaisessa Itkosen kirjassa, pahimmillaan niiden lisäksi myös sukupuolikuiluja ja sosiaalisia kuiluja. Ja kaikki Itkosen henkilöhahmot ovat psykologisesta uskottavuudestaan huolimatta raivostuttavan samanlaisia, tarkemmin sanottuna terveitä: jossain vaiheessa alkaa itse kukanenkin tasapainoisen analyyttisesti reflektoida elämäänsä, kohdata tunteitaan ja luopua vahingollisista defensseistään. Mutta tämä lienee ihan vilpittömästi Itkosen oma maailmankatsomus, ja jos on, niin sopiihan sitä julistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti