lauantai 21. tammikuuta 2012

Hyvä vanhuus

Minun on jotenkin vaikea sietää näitä kaikkia hurskastelijoita, jotka kuvittelevat tietävänsä, että vanhukset "luonnollisestikin" tahtovat asua yksin kodeissaan niin pitkään kuin vain suinkin mahdollista ja että laitoksiin heidät on mielekästä ohjata vasta äärimmäisen pakon edessä.

Ymmärrän kyllä, että yhteiskunnan kannalta vanhusten pitäminen kodeissaan on edullista. Enimmäkseen tämä johtuu siitä, että lainsäädäntö on (tulevien perillisten etujen turvaamiseksi!) laadittu siten, että vanhuksen tuloja ja omaisuutta kohdellaan kovin eri tavoin, joten laitosasuvien omistusasunnot makailevat sitten vuosikausia tyhjillään. Mikäli vanhusten kodeissaan pitäminen on yhteiskunnan kannalta edullista siinäkin hypoteettisessa tilanteessa, että tämä epäkohta korjattaisiin, tämä johtuu puhtaasti siitä, että 1) kodeissaan asuvat eivät osaa hakea kaikkia tosiasiallisesti tarvitsemiaan avohoitopalveluja ja 2)yksin ollessaan vanhukset näppärästi kuolevat ensimmäiseen kaatumiseen tai sairaskohtaukseen eivätkä näin ollen kauaa käytä kalliita avopalveluitakaan. Ja kuolemat tapahtuvat mukavasti matalalla profiililla, kun yksin asuvat eivät suoranaisesti ole kenenkään vastuulla. Omaiset tuntevat itse epämääräistä syyllisyyttä eivätkä siis syytä ketään.

Luulisi että kotona asuminen on vanhuksen kannalta paitsi turvatonta myös nöyryyttävää. Arki on jatkuvaa muistutusta omasta raihnaisuudesta. Toimintakyvyn ylläpidon nimissä pitää päivittäin ponnistella äärimmilleen, jotta selviytyisi triviaaleista toimista, joiden muistaa nuorempana hoituneen hetkessä. Elämänsisältö supistuu arjen suorittamiseksi, päivän suurprojekti on käydä lähikaupassa. Puoli päivää saa jännittää, onnistuuko tänään nostamaan puurokattilan kuivauskaapista ja mikä kyseisen tehtävän suorittamiseen oikeastaan olisi paras tekniikka. Ja siihen tulee sitten vielä joku viranomainen virnuilemaan, että hyvinhän se puuronkeitto näköjään vielä sujuu, joten ei tarvitse kotiavun määrää vielä lisätä.

Esitänkin siis oman visioni hyvästä vanhuudesta.

Hyvä vanhuus eletään mukavasti laitoksessa. En tarkoita mitään ”kodinomaista palvelutaloa”, vaan sellaista perinteistä, jossa ateriat tuodaan nenän eteen, vanhuksia mahtuu useampia yhteen huoneeseen ja käytävillä haahuillaan mukavissa yhdenmukaisissa laitosasuissa.

Laitokseen päästäkseen ei tarvitse olla vihannes, mikä vähentää laitoshoidon kustannuksia per henkilö. Mukana on myös vanhuksia, jotka pystyvät syömään syöttämättä ja käymään vessassa taluttamatta, mutta se ei tarkoita että odotettaisiin laittavan itse ruokansa ja siivoavan vessansa. Etenkään heitä ei vaadita ottamaan vastuuta siitä, montako päivää joutuu virumaan lattialla, jos vahingossa kaatuu. Tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että ovat rasitteeksi sukulaisille, jotka ilman mitään korvauksia hyppäävät harva se päivä tarkistamassa, onko kaikki kunnossa.

Hyvän vanhuuden perusperiaate on, ettei yritetä tehdä kaikkea sitä, mitä nuorempanakin. Keskitytään sen sijaan tekemään niitä nautinnollisia asioita, joiden vaikeutumista vanhenemisen myötä on kaikkein helpoin teknologisesti kompensoida.

Hyvän vanhuuden itseoikeutettu keskus on hyvä läppäri apulaitteistoineen. Tärkeää olisi taata laitteiston monipuolinen käytettävyys sängyssä/nojatuolissa myös silloin, kun kuulossa, näössä, lihaskoordinaatiossa ja sorminäppäryydessä on huomattavia – siis todellakin huomattavia - puutteita.

Kun vanhainkoti tarjoaa peruslaitteiston, kukin vanhus tekee sitten mitä tykkää: katselee elokuvia, kuuntelee musiikkia, lukee blogeja, skypettää ja chattaa kaukana asuvien sukulaistensa kanssa, pelaa pasianssia, kirjoittaa elämäkertaansa, pitää omaa videoblogia vanhainkodin arjesta. Kenties myös häiriköi keskustelupalstoilla, tarkkailee jonkun tuntemattoman amerikkalaisen kotia 24/7 nauhoittavaa nettikameraa, kuuntelee puhesyntetisaattorin lukemia lapsipornotarinoita tai selaa pakkomielteisesti edestakaisin valokuvia edesmenneistä läheisistään. Joku katsoo repeatilla yhtä ja samaa Teletappi- jaksoa unohtaen kaiken aina juuri sopivasti seuraavaan kierrokseen mennessä, toinen lukee saksalaisen filosofian klassikoita fonttikoolla 72. Sama laitteisto tarjoaa virikkeitä sekä vireille että dementoituneelle, joten päästään eroon sellaisesta integroidusta viriketuotannosta, jonka selväpäisemmät vanhukset väistämättä kokevat nöyryyttäväksi. (Ylipäätään luulisi tuntuvan tyhmältä alkaa yhtäkkisesti laulaa, tanssia ja askarrella, jos esimerkiksi on edellisen kerran laulanut, tanssinut ja askarrellut kansakoulussa eikä silloinkaan järin vapaaehtoisesti.)

Henkilökohtainen tietokonetukihenkilö kiertäisi osastolla kerran viikossa vastaten perinpohjaisesti vanhusten kysymyksiin ja antaen uusia vinkkejä. Muun henkilökunnan tehtävä olisi huolehtia fyysisestä turvallisuudesta ja perustarpeiden tyydyttymisestä.

Kuten huomaamme, turvallisen laitosympäristön ja hyvän läppärin lisäksi hyvään vanhuuteen tarvitaan kovin vähän muuta.

No, ehkä sentään huumeita olisi hyvä olla. Koska kuitenkin kolottaa ja lähestyvä kuolema harmittaa muutoinkin, tarjolla olisi todellisuuspakoa halukkaille: kannabista, morfiinia, iso valikoima mielialalääkkeitä ja konservatiivisimmille alkoholia. Niitä ei markkinoitaisi harhaanjohtavasti lääkkeinä vaan yksiselitteisesti päihteinä. Lääketieteen nimissä niitä ei kenellekään tyrkytettäisi tai puututtaisi siihen, minkä kukin vanhus kokeilujensa perusteella valitsee. Hoitaja antaisi kuitenkin annostelupalveluita että homma pysyy suhteellisen turvallisena eikä tule yliannostuskuolemia.

Joo, olen kyllä erittäin tietoinen siitä, että tämänhetkisistä yhdeksänkymppisistä suurella osalla ei olisi edellytyksiä täysipainoisesti nauttia voimakkaan läppärikeskeisestä laitoselämästä. (Perusedellytyksenä pidän sitä, että henkilö on jo täysissä voimissaan ollessaan joskus käyttänyt hiirtä eikä vaistonvaraisesti pelkää tietokoneen ehkä räjähtävän, mikäli tulee painaneeksi väärää nappia.) Mutta jo suurten ikäluokkien lähtökohdat ovat tältä osin aivan toiset. Tuotekehittelyyn olisi siis korkea aika panostaa, jotta vanhusystävällinen viriketeknologia olisi massahalpatuotannossa edes siinä 15 vuoden päästä.

On hassua, että melkein kaikki puhe, jossa yhdistyvät käsitteet ’vanhukset’ ja ’teknologia’, pyörii erilaisten turvalaitteistojen ympärillä, vaikka juuri niiden käyttöönoton kohdalla on aika epäselvää, tuleeko teknologia edes halvemmaksi kuin se työvoima, joka sillä korvataan. Kun taas puhe kääntyy siihen seikkaan, että laitosvanhuksilla kenties pitäisi olla jotain tekemistäkin, aloitetaan tyypillisesti vapaa fantasiointi siitä, miten joka vanhusta kohden olisi hyvä olla iso lauma asiantuntevia taideterapeutteja ja jumppaohjaajia ja muisteluttajia ja pihamaalla taluttajia ja sanomalehden ääneenlukijoita. Muutoin niin hallitsevaa kustannustehokkuusnäkökulmaa ei enää mainita. Herää vahva epäilys, että virikkeet ovat siis jotain, mitä ei laitosvanhuksille vakavissaan aiotakaan tarjota - tällöinhän aiheesta on tietysti turvallisinta puhua vain nätin ihmisläheisten utopioiden tasolla. Ja kun sitten vanhainkodin viikko-ohjelmaan lätkäistään joku symbolinen askartelutunti, siitä tehdään mahdollisimman iso numero, jottei kukaan huomaisi kysyä, miten vanhuksen kenties olisi määrä käyttää ne kaikki jäljelle jäävät tunnit.

1 kommentti:

  1. Päihteet ehdottomasti vanhainkoteihin viimeistään vuoteen 2030 mennessä - ja läppärit tai mitä pelejä silloin käytetäänkään. Ehkä jotain virtuaalimaailmaan vieviä asuja, laseja sekä kypäriä.

    Tyhjillään olevien osakehuoneistojen tilalle vanhuksen pitäisi voida ostaa osakkeita näistä vanhainkodeista, siis palvelutalo-osakkeita. Palvelutaloissa (hoivataloissa, vanhustaloissa, vanhainkodeissa) voisi asua joko osakkaana tai vuokralla. Jos nimittäin edes osa vanhuksista sijoittaa itse palvelutaso-osakkeeseen, yhteiskunnan rahoitusosuus jää pienemmäksi ja turvallista palvelutaloasumista olisi varmemmin tarjolla kaikille. (Sukulaisten olisi ehkä helpompi realisoida tavallinen osakehuoneisto tai peräti asua siinä itse, mutta omaisuudesta olisi enempi hyötyä sekä vanhukselle että yhteiskunnalle, jos se olisi omistajan omassa käytössä.)
    Palvelutalon asunnot voisivat olla isoja soluja, joissa olisi isot yhteiset tilat ja introverteille individualisteille omia huoneita sekä sosiaalisemmille ryhmähuoneita.
    Sitten on näitä, jotka nyt vain todella tahtovat laittaa ruokaa ja olla tarpeellisia. Saisivat halutessaan osallistua kokkaamiseen tai vaikka hoitaa palvelutalon kukkasia. (Eihän kukaan kuitenkaan halua sentään siivota vapaaehtoisesti.)

    Voisi palvelutaloissa olla tarjolla yhtenäiset univormut pioneerihenkisille, mutta individualistit pukeutusivat miten haluavat tai olisivat vaikka alasti.
    Tai sitten pitää perustaa nudisteille oma palvelutalo. Sen voisi perustaa vaikka Intiaan, kun siellä on muutenkin lämpimänpää eikä luita kolottaisi.

    VastaaPoista